Uutisissa tänään

Suomi, täältä tullaan!

Kaksi päivää

Joulu tuli ja meni. Aattoilta oli hyvinkin tavallisuudesta poikkeava, sillä ilmeisesti australialaiseen tapaan kuuluu mennä baariin. Leevi and the Leavingsin klassikko ”Jouluaattona kännissä” kuvaa siis tavanomaista joulua eteläisellä pallonpuoliskolla.

Joulupäivä meni rauhallisemmissa merkeissä ja tapania juhlittiin grillaten. Rannan lähellä näin vaaleatukkaisen pariskunnan ja arvelin heidän olevan Ruotsista. Tapasin miehen sattumalta vessassa ja aloin puhua hänellä ruotsia. Seurasi nolo tilanne, sillä hän ei ollut ruotsista. Vaan Suomesta.

Maailma on pieni, ja ehkä se yrittää kertoa minulle jotakin. Sain harjoitella suomea, jota en ole puhunut kunnolla pariin viikkoon. Kohta onneksi pääseen todelliseen kielikylpyyn, tai pitäisikö sanoa kielisaunaan.

Kaksi päivää jäljellä. Sitten alkaa matkustus kohti kotia. Kaksi päivää.

Kaksi päivää.

Erilainen joulu

Nyt se on täällä. Jouluaatto, joka Australiassa on nimensä veroinen – siis vain aatto. Joulupäivä on varsinainen juhlapäivä, jolloin syödään ja jaetaan lahjat.

Vastapäivään-blogi kiittää lukijoita kuluneesta vuodesta ja toivottaa kaikille rauhallista joulua.

Joulu tulla kolkuttaa

Täällä on jo joulukuun 23. päivä, mutta joulusta ei näy merkkiäkään. Missä on lumi, missä pimeys, missä ostovimmasta kurtistuneet kulmat?

Port Macquarie toivotti minut tervetulleeksi aurinkoisen hautovalla päivällä. Kauhulla mietin, minkälainen on siirtymä -25 asteen Suomeen. Ilmastonmuutos ei välttämättä ole edes suurin muutos. Elämä Oulussa on jatkunut vanhaan tapaansa ilman minua, ja nyt minun pitää taas liittyä virtaan. Tämä lyhyt kiertotie jää viimein menneisyyteen.

Kuusi kuukautta sitten lähdin, reppu selässä ja avainnippu taskussa. Avaimia oli vain yksi ja se kuului munalukkoon, joka roikkui rinkastani. Se oli kotini avain. Alussa olin kuin etana, joka kantaa kotinsa selässään, sitten löysin kodin Newcastlesta. Sen jättäminen oli vaikeaa. Kuukauden kiersin maailmaa koditonna, ja nyt ajatus paikalleen pysähtymisestä tuntuu hyvältä.

Kohta lisään avaimia nippuuni. Munalukon avainta en kuitenkaan ota pois.

Christchurch – kaunis kaupunki

Eilen jätin länsirannikon taakseni ja kulutin päivän ajamalla bussilla takaisin Christchurchiin. Lentoni takaisin Australiaan lähtee aikaisin tiistaiaamuna, joten minun piti olla täällä viimeistään tänään. Suunnitelmani oli kierrellä kaupoissa, joten minun oli pakko tulla jo eilen, sillä Uuden-Seelannin bussisysteemi ei ole järin kattava ja jos olisin hypännyt bussiin tänään, olisin ollut perillä vasta kuuden aikaan.

Päätös lähteä eilen osoittautui hyväksi, sillä siirtyessäni Eteläisten Alppien itäpuolelle jätin taakseni harmaan ja sateisin taivaan. Christchurchissa, Garden Cityssa, aurinko paistoi ja ilma oli helteinen. Heitin tavarani huoneeseeni ja lähdin juoksulenkille.

Kaupungin kasvitieteellinen puutarha oli oiva lähtöpaikka ja sieltä hölkkäilin kauniiden puistojen läpi ja nautin viimeisistä raikkaista kesäpäivistä, joita vietän eteläisellä pallonpuoliskolla. Australiassa nimittäin on kuumaa ja painostavaa.

Tänä aamuna katsoin lompakkooni ja huomasin, että olin aika onnistuneesti käyttänyt kaiken käteisen, mitä oli varannut Uutta-Seelantia varten. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minulla olisi nyt rahaa shoppailla, mutta vierailu Franz Josephin jäätiköllä vähensi käteisvarojani. Osassa kaupungin kauppoja on nyt menossa talvivaatteiden roima alennusmyynti, joten jos löydän hyvän talvitakin niin ostan sen. En tiedä, miten kaikki tavara mahtuu laukkuihini, jotka tuntuvat kärsivän keski-iästä: vaikka en laita mitään uutta niiden sisälle, ne tuntuvat lihovan.

Huomenaaamulla sanoin hei hei, hobittimaa ja palaan Ihmemaa Oziin.

Maailmankansalainen?

Tänään minua on luultu englantilaiseksi (”You're obviously from England”) ja irlantilaiseksi (”You sound a bit Irish”). Jälkimmäinen ei tietenkään suoraan tarkoita, että puhuja luuli minua irlantilaiseksi. Ja ensimmäinen kommentti saattaa johtua hammaskalustoni kunnosta eikä aksentistani.

En itse osaa arvioida, miten vaihtoaika on muuttanut ääntämystäni, mutta jo ensimmäisen viikon aikana Taipeissa huomasin, että kuusikymppisen Oxfordissa koulutetun akateemikon RP-englanti saattaa sopia yliopistoon, mutta ei normaaliin kanssakäymiseen. Vaihdoin siis pitkän aa:n (/sta:f/) äämäisempään varianttiin (/staef/). Vokaalienvälinen aspiroitu /t/ sai antaa tilaa /d/:mäiselle napautukselle. Lisäksi ääntämykseeni ilmestyi häivähdys vokaalinjälkeistä /r/:ää.

Ehkä olisi parempi sanoa, että en osaa tyhjentävästi arvioida, miten vaihto on muuttanut, miten puhun englantia. Lyhyen sananvaihdon aikana pystyn yleensä huijaamaan natiivipuhujia siitä, että olen samassa veneessä. Poikkeuksetta he kuitenkin nimeävät veneen lähtösataman kaukaisemmaksi mahdolliseksi paikaksi.

Eräs australiainen luuli minun olevan Kanadasta. Eräs uusi-seelantilainen nainen oli varma, että olen Englannista, kuten mainitsin. Amerikkalaiset sen sijaan ovat useimmiten saaneet minut kiinni huijauksesta. He ovat aistineet, että minulla on aksentti, joka ei ole heille tuttu. Ja jos puhujalla ei ole amerikkalainen aksentti, amerikkalaisille on aivan sama mistä olet kotoisin. Englanti, Saksa, Eurooppa – ne ovat vain kaukaisia valtioita heidän silmissään.

Aina kaikki ei ole ruusuilla tanssimista tietenkään. Fidzillä tapaamani ruotsalainen kertoi, että hän oli kuullut suomalaisen ääntämyksen, kun puhuin hänelle englantia enkä ollut vielä esitellyt, mistä olen kotoisin. Kiitoksia vain, superruotsalainen Johan, missä ikinä oletkin nykyään.

Totuuksia

Yhden päivän aikana voi oppia yllättävän monta asiaa. Yksi tai kaksi asiaa voisi olla odotettavissa, mutta kolmen asian oppiminen – se on yllättävää. Vastapäivään-blogi omistaa tämän päivän itsensä sivistämiselle ja esittelee kolme totuudenjyvästä.

1. Kaksi päivää Arthur's Passissa on liikaa. Saavuin tänne tänä aamuna ja aioin rentoutua ja lähentyä luonnon kanssa. Reppuun olin pakannut piirustusvälineet, joita ajattelin opetella käyttämään. Kello kahden aikaan iltapäivällä tämän listan kaksi ensimmäistä asiaa oli tullut selväksi.

2. Rentoutuminen on vain toinen nimitys tylsistymiselle. Pakkasin piirustusvälineeni kassiin ja lähdin etsimään maisemaa, jonka ikuistaisin paperille. Löysin sen muutaman sadan metrin päästä hostellista, pienen joen varrelta. Istuin alas, kuuntelin lintujen laulua, annoin auringon lämmittää ja aloin hahmotella maiseman muotoa. Se oli oikein mukavaa. Ensimmäisen puolen tunnin ajan. Sitten se oli varsin miellyttävää. Puolentoista tunnin jälkeen se oli suorastaan tylsää. Neljään mennessä listan kaikki kolme kohtaa olivat käyneet päivänselviksi.

3. Vesiputouksen piirtäminen on vaikeaa. Ensimmäisestä yrityksestä lannistumatta päätin kivuta läheisen vesiputouksen luo. Se oli oikein kaunis ja vaikuttava, joten istuin alas ja aloin hahmotella sitä paperille. Puolen tunnin päästä tajusin, että virtaavaa vettä on todella vaikea kuvata lyijykynällä. Yritin parhaani, mutta lopputulos näytti joltain, jonka seitsemänvuotias elähtänyt taitelija voisi saada aikaan LSD:n vaikutuksen alaisena.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, lauloivat jo antiikin kreikkalaiset. Se pätee myös eteläisellä pallonpuoliskolla.

Kolmantena päivänä

Kolmantena päivä ylös, ulos ja Arthur's Passiin. Ja sassiin.

Muutaman päivän lepo teki terää, sillä nenä ei enää vuoda ja pikku köhä on ainoa, mikä muistuttaa menneistä taudeista. Huomenna hyppään bussiin ja suuntaan vuorten juurelle, josta toivottavasti löydän henkilökohtaisen voimaeläimeni. Tai ainakin piirtämisen ja valokuvaamisen arvoisia maisemia.

Olen ollut tähän asti ollut onnekas, sillä en ole hukannut mitään elintärkeää. Tim hukkasi iPhonensa, varastutti kannettavansa ja nykyinen huonekaverini etsii Mastercardiaan toivottomasti. Simonin hattu ja t-paita katosivat Fidzillä. Tietääkseni ainoa asia, jonka olen kadottanut on puolen kilon pastapussi.

Katselin tänään, millaisia vaihtoehtoja minulla on Ouluun pääsemisen suhteen. Tällä hetkellä minulla on lento Frankfurtista Helsinkiin, josta ajattelin hypätä junaan. Äskettäin aloin ajatella, että muutaman satasen lisämaksu vähän helpommasta ja nopeammasta kotiinpalusta ei välttämättä olisi huono idea.

Finnairin lennot Helsingistä Ouluun tuona päivänä maksavat noin 400 euroa. Kummallista kyllä lento Frankfurtista Helsingin kautta Ouluun maksaa vain 180 euroa, jos ostan sen Kilroy Travelsin kautta. Edellä mainitun lennon ensimmäinen osa sattuu olemaan se lento, joka minulla on jo varattuna. Täydellisessä maailmassa, jossa lentomatkustaminen on yksinkertaista, voisin ostaa vanhan lipun lisäksi lipun Frankfurtista Ouluun ja lentää välin Frankfurt-Helsinki kahdella lipulla. Maailma ei taida kuitenkaan olla täydellinen.

Ympyrä sulkeutuu

Aamuyön tunteina viimeinenkin saksalainen ratsasti auringonnousuun. Tapasimme Simonin kanssa ensimmäisenä iltana Newcastlen saapumisen jälkeen, ja tänään hän lentää takaisin kotiin. Vähän alle kuusi kuukautta on nyt takana päin ja monet ystäväni ovat jo kotimaan kamaralla. Oma matkani jatkuu vielä.

Alkuperäinen suunnitelmani oli suunnata tänään bussilla pohjoiseen ja etsiä joku luonnonkaunis pikkukylä, jossa viettää päivä tai pari. Viikon verran vaivannut ärsyttävä pikkuköhä yltyi kuitenkin kurkkukivuksi ja Niagaran lailla vuotavaksi nenäksi. Olin taistellut tautia vastaan nenäsuihkeen ja adrenaliinin voimalla, mutta eilen se otti niskalenkin. Varasin siis hostellin Christchurchista toiseksi päiväksi ja parantelen itseäni täällä ennen matkan jatkamista.

Paras YHA:n hostelli tällaisen päivän viettämiseen olisi Methvenissä. Ilmainen netti, 20 dollaria yöltä maksava punkka ja kuolleeksi julistamista odottava ilmapiiri. Kylä on kuitenkin parin tunnin matkan päässä, eikä siellä enää ole mitään koettavaa. Matkan uuvuttamalle reissulasselle se olisi kuitenkin oiva varikkopysähdys.

Tasan viikon päästä lennän takaisin Australiaan joulua viettämään. Suunnitelman muutos tuntuu nyt hyvältä idealta, sillä lennon vaihtaminen ei maksanut kuin 25 dollaria, mikä on pieni hinta tuttujen kasvojen näkemisestä. Australia kuitenkin tuntuu jo taaksejätetyltä elämältä, joten nähtäväksi jää, millainen on jälleennäkeminen tuon kenguruiden kotimaan kanssa.

Kun elämä koskettaa

Sitä edellisenä yönä nukuin hyvin.

Sinä aamuna alkoi jännittää tunti tunnilta enemmän. Olimme varanneet benji-hypyn ja kanjonikeinun kello yhdeksi. Tekemällä molemmat saimme pienen alennuksen. Ja oletettavasti tuplasti jännitystä.

Ajoimme 45 minuuttia pikkubussilla kauemmas Queenstownista, ja jokainen kilometri lisäsi jännitystä. Viimein olimme perillä ja meidät ohjattiin laittamaan turvavaljaat niskaan. Ikkunan takaa näkyi vaijerien varassa killuva metallipurkki, josta hyppäisimme 134 metriä korkean benjin.

Metallipurkissa minua alkoi oikeasti pelottaa. Osa ihmisistä oli jo hypännyt, ja meitä oli kahta tyyppiä: hiljaisia ja nauravia. Ne, jotka eivät olleet vielä hypänneet, olivat hiljaa, ja loput nauttivat siitä, että he olivat vielä elossa.

Sitten kuulin nimeni ja minut istutettiin tuoliin, jossa valjaat kiinnitettiin köyteen. En ehtinyt ajatella paljoa, mutta rintaa kuristi pelko, jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Jos olisin pysähtynyt ja todella miettinyt tilannetta, en tiedä olisinko voinut hypätä.

En katsonut alas vaan sipsutin vauvanaskelin astinlaudalle, joka ulottui tyhjän päälle. Nilkkani olivat tiukasti yhdessä ja benji-köyden paino tuntui vetävän minut mukanaan. Vedin syvään henkiä, kun ohjaaja alkoi laskea sekunteja. Kolme, kaksi, yksi. Sitten kaaduin eteenpäin.

Vauhtini kiihtyi hitaasti ja aloin huutaa. Maa läheni nopeasti ja pian pudotus oli ohi. En enää muista paljoakaan itse matkasta, mutta sen tunteen muistan. Kun minut hilattiin ylös, en voinut muuta kuin hymyillä.

Hymy hyytyi kuitenkin noin tunnin kuluttua kun seisoimme keinun edessä. Olin ehtinyt juhlistaa elossa selviämistäni, mutta nyt olin saman kauhunpaikan edessä. Yksi ainoa tyyli oli sallittu benji-hypyssä, nimittäin pää edellä. Keinussa valittavana oli kuitenkin hyppy etuperin, takaperin ja pää ylös- tai alaspäin.

Valitsin menon pää alaspäin, selkä kohti maata. Ohjaaja painoi nappia ja kohta roikuin ilmassa kanjonin yllä muutaman kaapelin varassa. Hän vapautti kaapelin ja tipuin alaspäin ja katsoin ylös kohti taivaita. Sitten keinuin parisataa metriä ja maa kiisi ohitse allani.

Näistä kahdesta pidin enemmän benji-hypystä. Vaikeinta oli astua reunalle ja valmistautua hyppäämään. Pudotus oli riemastuttava ja huusin ilosta ja kauhusta ja kaikista maailman tunteista. Pari tuntia extreme-temppujen jälkeen olo on kevyt. Kun elämä koskettaa, auringonpaiste näyttää kirkkaammalta ja ja puiden lehdet vihreämmiltä.

Maa on niin kaunis

Tänään heitimme hyvästit suomalaisille tytöille, jotka jatkoivat matkaansa Queenstowniin. Simonin kanssa ajoimme Mt Cookille, jonka maisemat olivat kauneimmat tähän mennessä. Lumihuippuiset vuoret kimaltelivat auringonpaisteessa, joka tuntui iholla kuumalta. Kylmä tuuli kuitenkin puhalsi vuorten välissä, joten takille oli tarvetta.

Oma auto osoittautui taas erittäin käteväksi, sillä pystyimme liikkumaan vapaasti niin pitkiä kuin lyhyitäkin matkoja. Itse en tainnut tänään ajaa ollenkaan, vaan Simon hoiti kuskin hommat. Se sopi minulle mainiosti, sillä pystyin paremmin ihailemaan maisemia.

Huomenna ajamme etelämmäs, mutta emme aivan Queenstowniin asti. Road trip Uudessa-Seelannissa on melkeinpä ollut mukavampi kuin matka Australian punaiseen keskukseen. Täällä välimatkat ovat lyhyempiä ja maisemat vaihtelevampia. Australian takamailla kirjoittelin päiväkirjaani tunteja putkeen, koska näkymä auton ikkunasta vaihtui niin hitaasti. Täällä tuntuu, että en raaski irrottaa katsettani maisemasta.
Molemmilla matkoilla oli omat hyvät puolensa, ja olen tyytyväinen, että olen saanut tehdä ne molemmat. Onneksi toinen ei ole vielä lopussa.

Road Trip Vol. 2

Hyvin vähäisellä suunnittelulla vuokrasimme Simonin kanssa pienen henkilöauton, jolla lähdimme valloittamaan Uutta-Seelantia. Hostellissa tapasin sattumalta suomalaisia: siskokset, joista toisen kanssa olin muinoin ollut antiikin kreikan alkeiskurssilla. Maailma tosiaan on joskus aika pieni. He hyppäsivät kyytiimme ja ajoimme Christchurchista kuvankauniiden kylien läpi Twizeliin, johon jäimme yöksi.

Oli kiva kuulla suomea pitkästä aikaa. Fidzin lautalla kuulemani suomi oli laiskannarisevaa Salatut elämät -suomea, mutta tytöt olivat molemmat Oulusta, joten sain viimein kuulla Suomen kauneinta murretta. Suomen puhuminen toisaalta tuntui hyvin vaikealta. Olen ollut englantimoodissani niin kauan, että kielen vaihtaminen on aika työlästä.

Auton vuokraaminen oli oikea valinta. Autossa on automaattivaihteisto, mikä tekee sen ajamisesta naurettavan helppoa. Mutkaisilla vuoristoteillä ajaminen on mieleenpainuva kokemus, koska jokaisen mutkan takaa tuntuu paljastuvan edellistä hienompi maisema. Eilen ajoimme vuorijonon toiselle puolelle, ja yhtäkkiä harmaa pilvipeitto väistyi kirkkaansinisen taivaan tieltä. Yksityisautoilun etuja on myös se, että pysähtyä voi milloin vain, joten emme vain kiitäneet kuvauskohteiden ohi.

Tänään määränpäänä on Mt Cook. Se tarkoittaa sitä, että on aika kaivaa kaikki liikenevät vaatekappaleet laukusta ja alkaa harrastaa kerrospukeutumista. Pieni nuhanpoikanen kolkuttelee jo nenäonteloissa, mutta toivottavasti se ei kasva aikuiseksi ihan lähiaikoina.

Makupaloja kotiinpaluusta

Christchurchin lentokentällä minua odotti ikävä yllätys. Sama yllätys oli kyllä odottanut jo Nadin satamassa, mutta silloin olin laittanut sen huonojen ottomaattien syyksi. En saanut nostettua käteistä, sillä kone ilmoitti PIN-numeron olevan väärä.

Onneksi matkustin Simonin kanssa, ja hän nosti minullekin käteistä. Jos olisin ollut yksin, en tiedä mitä olisin tehnyt. Lentokentällä siirsin lentoni viikkoa aikaisemmaksi: Suomeen palaan yhä uudeksivuodeksi, mutta joulun vietän Port Macquariessa, Australiassa parin kaverin luona. Pikainen vilkaisu tilille paljasti, että minun ei kannata vietää loppuaikaa Uudessa-Seelannissa, koska en olisi voinut tehdä mitään.

Simon lentää takaisin isänmaahansa joulukuun 14. päivä ja minä lennän 21. päivä. Yhdessä kierrämme Uutta-Seelantia joko autolla tai bussilla. Huomenna sekin selviää. Päämääränpäänä on Queenstown, jossa aiomme hypätä ainakin benji-hypyn.

Tänään tutustuimme Christchurchin tarjontaan: kävimme Antarctica-keskuksessa ja ilmailumuseossa. Jälkimmäisessä ehdimme kiertää vain 45 minuuttia, sillä saavuimme sinne vähän liian myöhään. Se, mitä näimme, vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta. Sisäänpääsymaksua ei myöskään ollut, joten rahalleen sai todella vastinetta.

Tilanne oli vähän erilainen Antarctica-keskuksen kanssa: 65 dollarin pääsymaksu ei aivan vastannut tarjontaa. Toisaalta se voi johtua siitä, että Etelänavan ihmeet eivät olleet kovin ihmeellisiä Suomessa koko elämänsä asuneelle. Näyttelyssä esiteltiin muun mussa kerrospukeutumista ja lumikelkkoja. Kohokohtiin kuului lumimyrskyä simuloiva huone, jonka lämpötila oli -5 celsius-astetta. Tuulettimet puhalsivat kylmän ilman liikkelle ja näytöiltä luimme, että pakkasen purevuus oli -18.

Samanlainen kokemus minua luultavasti odottaa Helsingin lentokentällä. Ehkä tämänpäiväinen oli sopiva makupala tulevaisuudesta. Pehmeä lasku todellisuuteen. Tai sitten jäätävä muistutus siitä, että maailmassa on paikkoja, jossa ulos astuakseen pitää pukea lisää vaatteita päälle.

Kavaa ja taskuvarkaita

Tänään kävimme tutustumassa Fidzin kolmanneksi suurimpaan asutuskeskukseen, Nadiin. Aurinko porotti ja lämmintä oli ainakin kolmekymmentä astetta. Kaupungissa oli sopivasti Bula-festivaali, joten paljon ihmisiä oli liikkeelle.

Kun ensimmäisen kerran ajoimme kaupungin läpi, se näytti rikolliselta ja rähjääntyneeltä. Päivänvalossa se ei näyttänyt aivan niin pahalta, mutta se ei silti ole paikka, johon haluaisin jäädä auringonlaskun jälkeen.

Kiertelimme Simonin kanssa toreilla ja kaupungin kaduilla. Eräs mies lyöttäytyi seuraamme ja tarjoutui näyttämään meille, missä posti sijaitsee. Kädessäni oli pari kirjekuorta, jotka minun piti lähettää. Pian eräs nainen liittyi joukkomme, ja seurasimme heitä kuin lehmät menossa teuraalle. Mies näytti meille oman käsityökauppansa ja sanoin, että minun pitää lähettää nämä kirjeet ensin.

Hän näytti postitalon, mutta se oli kiinni ja hän kutsui meidät kaupalleen juomaan kavaa. Kava on paikallisesta juuresta uutettu juoma, jota maistoimme ensimmäisen kerran saarilla. Se maistuu mutaisalta vedeltä ja sen on tarkoitus rentouttaa. Saavuimme kaupalle, joka sisältä näytti ihan kunnialliselta. He tarjosivat meille kavaa ja istuimme seremonian läpi.

”Kava on ilmaista, ystävältä ystävälle”, he sanoivat, ”mutta katselkaa toki ympärillenne kun seremonia on ohi.” Kiertelimme kaupan läpi ja ainoa asia, jonka halusin ostaa, oli iso tiikerihain hammas. Olen kerännyt hainhampaita ympäri eteläistä pallonpuoliskoa, mutta tämä oli hinta-laatusuhteeltaan paras, joten ostin sen. Hipsimme kaupasta ulos ja vannoimme, että emme enää hyväksy apua keneltäkään.

Seuraavaksi palasimme kentälle, johon oli pystytetty kaikkia turvallisyyssäädöksiä uhmaavia huvipuistolaitteita. Ostin kojusta kokiksen ja kun olin maksamassa sitä, tunsin nykäisyn lompakossani. Katsoin vierelleni ja näin, kuinka tiskille ilmaantunut mies yritti olla mahdollisimman huomaamaton. Jos olisin katsonut häntä pitempään, hän olisi varmaan alkanut vihellellä.

Itse olen selvinnyt matkasta aika vähillä tappiolla, mutta Simon huomasi tänään, että Blue Lagoonin matkatavarasekoilun jälkeen häneltä puuttuu myös shortsit. Takkiin tuli sillä reissulla päälle sata dollaria.

Eevan valinta

Paratiisiranta löytyi viimeinkin Yasawa-saarilta, Blue Lagoon Resortista. Vain vuoden vanha lomakylä tarjosi matkamme parhaat puitteet, ruoat ja maisemat. 110 Fidzin dollarilla päivässä, eli noin 55 eurolla saimme kolme ateriaa ja majoituksen.

Blue Lagoon oli kuitenkin niin täyteen varattu, että välillä meidän piti nukkua muutama yö sadan metrin päässä olevassa Oarsman's Bayssa. Se oli vanhempi ja ränsistyneempi lomakylä, jolla ei ollut samanlaista tyylitajua kuin Blue Lagoonilla. Vessat olivat tukossa ja vuosivat yli ja ruoka ei ollut aivan yhtä hyvää kuin Blue Lagoonilla.

Vietimme saarilla viikon päivät siirtyen lomakohteesta toiseen. Kun myrsky iski, jäimme jumiin Coral View -nimiseen paikkaan, mikä sopi meille oikeastaan varsin hyvin, sillä se oli suunnattu enemmän nuorille ja budjettimatkailijoille.

Päivämme kulutimme syöden, snorklaten ja rentoutuen. Vesi oli kirkasta ja polskimme vedessä tunteja yhteen mittaan. Lopulta karkeloiminen kostautui, sillä poltimme Simonin kanssa selkämme lähtöä edeltävänä päivänä, kun taivas oli pilvetön.

Aivan täydellistä ei elo Blue Lagoonillakaan ollut. Eräänä aamuna kun kirjoittauduimme sisään lomakylään meitä käskettiin viemään tavaramme dormiin. Huonetta ei vielä ollut siivottu, emmekä olleet ihan varmoja, mitkä pedeistä olivat tyhjillään, joten kasasimme tavaramme huoneen perälle ja laitoimme uikkarit jalkaan.

Puolentoista tunnin korallien katselun jälkeen palasimme huoneeseen ja huomasimme, että laukkumme olivat poissa. Siivoojatädit ihmettelivät hetken ja sitten alkoivat juosta ympäriinsä. Yasawa-saarten välillä kulkee yksi isompi alus, jolle lomakylät kuljettavat turistit pienillä veneillä. Meidän matkatavaramme oli erehdyksessä viety tälle isolle alukselle.

Minulla ja Simonilla oli päällämme koko senhetkinen omaisuutemme, kun hyppäsimme muskeliveneeseen, joka vei meidät hakemaan tavaramme takaisin. Minulla oli vain uimahousut, mutta Simon oli verrattain rikas mies – hänellä oli pyyhe hartioillaan. Olin jättänyt lasinikin laukkujen päälle.

Onneksi löysimme laukkumme, mutta muutamia tavaroita jäi silti puuttumaan. Simon menetti lippiksensä ja Billabongin t-paidan, ja myös minulta katosi yksi t-paita. On arvoitus, missä vaiheessa ne katosivat. Kyseessä oli joko huolimattomuus tai vilunkipeli Blue Lagoonin tai kuljetusaluksen osalta.

Tänään saavuimme takaisin pääsaarelle. Viiden tunnin laivamatka oli varsin tuskastuttava, mutta olin valmis lähtemään paratiisisaarelta. Rentoutuminen on raskasta puuhaa ja hienoihin maisemiin turtuu niin, että ne eivät enää tunnu miltään. Ehkä Eevakin halusi vain kokeilla jotakin erilaista.

Sykloni koputtaa aina kahdesti

Tropiikissa sadekausi tarkoittaa sadekautta.

Viisi yötä Fidzillä on nyt takana ja viisi on edessä. Tänä aamuna näimme ensimmäistä kertaa vilauksia auringosta ja sinisestä taivaasta. Sitä ennen taivas on ollut tasaisen harmaa, ja rajut sadekuurot ovat vuorotelleet tavallisten sadekuurojen kanssa.

Saavuttuamme Fidzille hyppäsimme Simonin kanssa taksiin ja ajoimme lähelle Smuggler's Covea, lähes täysin tyhjään hotelliin, jonka nimi on JetSet Accommodation. Tim oli varannut meille huoneen 85 dollarin hintaan. Euroissa se tekee noin neljäkymmentä, mikä ei ole kovin paljon kun sen jakaa vielä kolmella.

Päätimme viettää aikamme Fidzillä Yasawa-saarilla, jotka ovat saariryhmä lähellä pääsaarta. Sieltä ajattelimme löytävämme pitkät valkoiset rannat ja palmupuut, joiden alla voisimme siemailla coktailejamme. Kirjoitan matkamme etapeista tarkemmin myöhemmin, mutta nyt sanottakoon, että erinäisten vaiheiden löysimme paratiisisaaren. Ikävä kyllä aurinko ei vielä ollut löytänyt sitä.

Matkaseura on kuitenkin ollut nautittavaa, eikä säätila enää harmita minua. Eräänä päivänä meille ilmoitettiin, että sykloni on seuraavien päivien aikana liikkumassa Fidzin yli ja odotettavissa olisi myrskytuulia. Luvassa oli siis jännitystä ja hyvä tarina jälkipolville. Harmillisesti kävi, kuten hyvien tarinoiden kanssa usein käy – ne eivät ilmoita tulostaan kahta päivää aikaisemmin.

Niinpä oikea sykloni ei pyyhkäissytkään ylitsemme, vaan pelkästään kovat tuulet piiskasivat meren vaahtopäiksi ja keskeyttivät venekuljetukset saarten välillä. Nyt olemme ensimmäistä päivää jumissa eräässä lomakohteessa, mutta emme voi valittaa, sillä se on yksi parhaista, joilla olemme pysähtyneet. Aiemmin päivällä otin päiväunet, kun iltapäivän sateet kulkivat ylitsemme. Tähänastinen loma on ollut siis sanalla sanoen lomaa: ei kiireitä, ei velvollisuuksia, eikä stressiä.

Saapuminen Fidzille

Newcastle jäi aamulla taakse. Aurinko paistoi viistosti silmiin, ilma oli lämmin aamusta asti ja Australia näytti parhaita puoliaan. Olin kuin kuolemaantuomittu vanki, joka näkee kauniita maisemia viimeistä kertaa. Värit olivat elävämmät, ja kesän valo täytti auton.

Hyvästelin Dylanin, kämppikseni, joka reilusti heitti minut ja Simonin asemalle. Junassa minulle tuli ensimmäistä kertaa tunne siitä, että nyt mennään lomalle. Lähtemisen surun peittosi lähtemisen riemu. Minulla tulee vielä ikävä Newcastlea, ehkä pikemminkin kuin arvaankaan, mutta nyt tuo mieliala on takana päin.

Lento meni hyvin ja saavuimme Fidzille vähän ennen kuutta iltapäivällä. Turvatarkastuksessa vähän jännitti, sillä minulla oli tuliaisia Australiasta, joita ei ehkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan saisi kuljettaa mukana.Tullitarkastuksessa mies pysäytti kannettavan laukkuni ja käski avaamaan sen. Siellä minulla ei kuitenkaan ollut mitään karanteeniin kuuluvaa – tai niin luulin. Tullimies kaivoi laukun pohjalta omenan, jota en tietenkään olisi saanut viedä Fidzille. Hän heristi sormeaan ja keräsi hedelmän parempaan talteen.

Fidzillä olikin sitten suloisten jälleennäkemisten aika. Tim odotti meitä Jetset Accommodationilla, jossa meillä oli huone yhdeksi yöksi. Hinta yöltä taisi olla 85 Fidzin dollaria, eli noin 40 euroa. Jaettuna kolmella se on varsin siedettävä.

Huomenna suuntaamme Blue Lagoonille. Siirtymiset saarten välillä ovat ilmeisesti aika kalliita, mutta asumisen ja syömisen pitäisi olla kohtuu halpoja. Ehkä sieltä löydämme paratiisin, jossa hengähtää hetkisen.

Päivän mietelauseet

Koti-ikävä ei voi iskeä, jos on jo kotona.

Tänään tuntui melkein ensimmäisen kerran, että olisi ihan kiva palata Suomeenkin. Se johtunee siitä, että huomenna jätän tämän asunnon, jota olen kutsunut kodiksi. Huomenna minusta tulee jälleen lomalainen ja elän juuretonna, kunnes astun takaisin Suomen maankamaralle.

Opettajuus on tila, jossa etenemisen illuusio johtuu muiden liikkumisesta.

Hyvästelin toista kertaa latinanopettajani ja hän mainitsi, miten ihmiset ilmaantuvat hänen elämäänsä ja jatkavat sitten matkaansa. Ehkä se on opettajan osa.

Viimeisiä viedään

Elämä Australiassa on pikku hiljaa pistetty pakettiin. Tänään kävin viimeisen kerran kaupungissa ja tyhjensin tilin rahoista ja muutin ne Fidzin dollareiksi. Samalla lopetin tilin. Simon vei pyöränsä takaisin Hamiltonissa asuvalle pyörämiehelle ja sai rahansa takaisin.

Junassa laskimme: viimeinen kerta Newcastlen asemalla, viimeinen kerta Civicillä, viimeinen Wichamilla. Aurinko paistoi ja ilma oli kuin linnunmaitoa. Kotijuna-asemalla tajusin, että näen kotitaloni katon kaukaisuudessa. Heilutin sille.

Pesin myös viimeisen kerran pyykkiä. Muut tavarat huoneessa on levitelty ympäriinsä pakkaamisen esiasteessa. Omelettia ei voi tehdä rikkomatta munia, eikä pakata voi ilman sekasortoa. Huomenna sanon sanan ja järjestys toivottavasti nousee epäjärjestyksestä.

En muista, olenko ilmoittanut tarkkaa suunnitelmaa seuraavalle puolelletoista kuukaudelle. Keskiviikkona suuntaamme Simonin kanssa Fidzille kymmeneksi päiväksi. Tapaamme siellä Timin, joka meni sinne jo vähän alle viikko sitten. Rantaloman jälkeen Tim lähtee isänmaan syleilyyn ja Simon ja minä jatkamme Uuteen-Seelantiin. Viidennentoista päivän tienoilla Simonkin kuulee kotimaan kutsun, ja minä jään Etelä-Saarelle joulukuun 29. päivään asti.

Kotona olen uudenvuoden aattona noin kello 23, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Siitä onkin kätevä suunnata kaupungille juhlimaan vuoden vaihtumista. Torilla tavataan.

p.s.

En ole varma, pääsenkö Fidzillä nettiin, joten Vastapäivään-blogin hiljaiselo ei välttämättä tarkoita sitä, että puolisotilaallinen juntta olisi kaapannut minut. Välttämättä.

Towers of Midnight -arvio (ei sisällä spoilereita)

En muista, milloin olisin ollut niin innostunut kirjaa ostaessani kuin pari viikkoa sitten, kun näin kaupassa viimein Ajan pyörän 13. englanninkielisen osan, Towers of Midnightin. Kuten kaikki asialle vihkiytyneet tietävät, Brandon Sanderson pestattiin viimeistelemään sarja, kun Robert Jordan siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Joidenkin irvileukojan mukaan sarjan nimeksi sopisi paremmin Waste of Time, mikä sopii kyllä eräiden sarjan kirjojen nimeksi. Itse kuuntelin erinomaiset englanninkieliset äänikirjat läpi putkeen, mikä teki keskivälin kirjoista mukaansatempaavia. Totta kuitenkin on, että monet kirjat ovat täynnä haahuilua, politikointia ja palmikon kiskomista. ToMin tahti on kuitenkin paikoin sen verran päätähuimaava, että samaa ei voi sanoa tästä osasta.

Kahdentoista kirjan aikana ehtii keriä auki jos minkämoista juonikuvioita ja Sandersonin osaksi on langennut solmia ne yhteen. Paikoin vanhoihin arvoituksiin annetaan vastaus vähäisen pohjustuksen jälkeen, mikä tuntuu hivenen pettymykseltä. Toisaalta on palkitsevaa viimein nähdä, mitä lopulta tapahtuu.

Kirja keskittyy pääasiassa Perrinin ja Matin seikkailuihin. Itse en koskaan ole välittänyt Perrinin hahmosta, enkä hänen suhteestaan Faileen. Mat kuitenkin pelastaa kirjan. Harmi vain, että jotkut tapahtumat tuntuvat saavan loppunsa aivan liian nopeasti, varsinkin kun niitä pantataan viimeisiin lukuihin asti.

En ole perehtynyt tarpeeksi kirjan maailmaan, jotta voisin tarjota tarkkoja analyyseja siitä, mitä uutta tietoa ToM tarjoaa. Minulle se tarjosi kuitenkin jännittävän lukuelämyksen, joka sai minut tuntemaan oloni taas teini-ikäiseksi. Nostan hattua Sandersonille, joka on onnistunut jatkamaan sarjaa ja olemaan uskollinen faneille ja maailmalle.

Ruohonleikkuri ja herrasmies

Australian maitofarmeilla kasvaa kohteliaita miehiä. Latinanopettajani osoitti todeksi sen, mitä olen ajatellut australialaisista alusta asti. He ovat ystävällistä kansaa.

Kerroin pari viikkoa sitten, kuinka samainen herrasmies tarjosi koko latinanryhmälle illallisen tapas-ravintolassa. Samana iltana hän kysyi, olenko löytänyt töitä Australiasta. Vastasin, että en ole löytänyt enkä ole niin hanakasti etsinytkään.

Lopulta hän kutsui minut pienelle maatilkulleen puolitoista tuntia Newcastlesta takamaille päin. Tänään hän haki minut autollaan kotini edestä ja ajoimme sateisen harmaan taivaan alla kohti Wollambita. Ohjelmassa oli pieniä hanttihommia ja sateenkaaren päässä vähän taskurahaa.

Autossa latinanopettajani kyseli minulta Suomesta ja kertoi itsestään. Keskustelu oli vaivatonta ja pakottamatonta. Perillä meitä odotti vuorten lomaan rakennettu iso mökki ja pari aaria nurmikkoa. Bernie näytti minulle, miten päältä ajettava ruohonleikkuri toimii ja aloin niittää korsia.

Tihkusade ei uhkauksista huolimatta yltynyt rankkasateeksi. Moottorista puhaltava ilma lämmitti mukavasti koleassa ilmassa. Pyörittelin konetta pari tuntia samalla kun Bernie huhki työnnettävän ruohonleikkurin kanssa.

Opettajallani oli ilmeisesti tapaaminen Newcastlessa illalla, joten jotakuinkin kolmen tunnin jälkeen laitoimme hanskat naulaan. Hän heitti minut takaisin kotiin ja antoi pari seteliä vaivanpalkaksi.

Rahaa enemmän minua lämmitti miehen aitous. Ei hän tarvinnut minua leikkaamaan nurmikkoa. Hän halusi vain auttaa köyhtyvää matkamiestä.

Erään aikakauden loppu

Takaisin tuleminen ei ole ongelma. Lähteminen on. Eikä edes oma lähtemiseni vaan vaihtokavereiden kaikkoaminen.

Eilen juhlimme Timin lähtemistä. Hän suuntaa Fidzille tänä yönä, ja minä ja Simon seuraamme perässä ensi keskiviikkona. Tänään hengailimme viimeisen kerran porukalla. Viimeisen kerran. Se kuulostaa niin lopulliselta. Ehkä voisin sanoa toistaiseksi viimeisen kerran.

Hyvää matkaa, Tim! Kauniin ystävyytemme kunniaksi kirjoitin sinulle runon. Vastapäivään-blogi julkaisee sen kokonaisuudessaan. Toisin kuin Vesa Keskinen otan riskin ja kirjoitan sen suomeksi.

Pieni runo Timille

Alusa oli Newcastle, kylymä ja pimiä
se olis ollu vielä kylymempi
iliman Timiä

Sitte tuli kevät, täynnä aurinkua ja hikiä
se olis ollu vielä hikisempi
iliman Timiä

Turriystävämme, osa 3

Kaikkeen tottuu. Jopa torakoihin.

Kun näin ensimmäisen torakkani talossa, kuljin seuraavat päivät katse tiukasti lattiassa. Laitoin valot päälle ja tarkistin kylpyhuoneen laatat kovakuoristen varalta ennen huoneeseen astumista. Siipiään räpyttelevä torakka aiheutti viikon painajaisunet ja parin kilon laihtumisen, koska en uskaltanut mennä jääkaapin lähelle.

Viime viikolla astuin viimein yhden otuksen päälle. Eikä se tuntunut niin pahalta kuin kuvittelin. Pyydystin myös yhden vipeltäjän huoneestani, joka siihen asti oli ollut torakatonta aluetta. Neljän ja puolen kuukauden jälkeen olin oppinut elämään näiden iljettävien otusten kanssa.

Itse asiassa kylpyhuoneen kulmassa makoilee tälläkin hetkellä eräs sympaattinen torakanraato. Minun pitäisi varmaan tehdä asialle jotakin. Mutta olen nykyään niin sinut torakoiden kanssa, että se ei haittaa minua. Minun ei tarvitse todistaa itselleni mitään koskemalla sen niljaista, kitiinistä kuorta, joka raksahtelee ja poksahtelee tai sen heiluvia tuntosarvia tai sätkiviä jalkoja, joista ei koskaan voi päätellä, onko otus oikeasti kuollut vai odottaako se vain minua.

Ahola lopetti kautensa tyylikkäästi

Newcastle. 14.11.2010

Newcastlen yliopistossa yhden kauden pelannut Ahola takoi viime yönä viimeiset tehopisteensä. Tehot 2 +1 (kaksi kommentaaria ja yksi essee) eivät nosta häntä kovin korkealle tehtyjen töiden määrässä, mutta määrä ei aina korvaa laatua.

Aholan pelasi koko kauden tasaisesti. Huippusuorituksiin hän ei kuitenkaan yltänyt.

–Pelityyli on hyvin erilainen tällä puolen maailmaa, Ahola kertoo.

Tiukan pelirupeaman jälkeen joukkueen suomalaisvahvistus aikoo rentoutua ennen suuntaamista kesäleirille. Vuorossa on kirjan lukemista, piirtämistä ja loikoilua.

–Hyvältähän se tuntuu. Nyt voi vaan naattia, Ahola sanoo.

Melkein koko ikänsä pelannut Ahola aikoo siirtyä eläkkeelle vuoden sisällä. Nähtäväksi jää, ovatko puheet vain sanahelinää.

Kokoelma viimeisiä

Viimeinen kerta kun paikkaan pyörän renkaan, viimeinen kerta kun maksan tästä talosta vuokraa, viimeinen essee, viimeinen kerta kun pesen vaatteeni kylmällä vedellä. Kun vaihto-opiskelu alkaa lähetä loppuaan, päivät täyttää kokoelma viimeisiä. Jotkut niistä ovat myönteisiä, jotkut saavat minut tuntemaan, etten halua vielä lähteä.

Asun Leonora Pdella enää kaksi viikkoa. Kun tulin, ajattelin, että olen täällä joulukuun loppuun asti. Nyt puolestatoista kuukaudesta on tullut pari lyhyttä viikkoa. Olen silti tyytyväinen suunnitelmiin, jotka olemme tehneet. Fidzillä lomailu on varmasti sopiva tapa rentoutua ennen paluuta arjen vastuiden pariin. Ehkä sisälläni asuva esiteini löytää viimein ihailemansa Robinsoe Crusoe -saaren.

Tänään palautin viimeisen ison esseen. Tänään muokkasin myös viimeisen palautettavan tehtävän melkein valmiiksi. Sen jälkeen laitoin koulukirjat sivuun, nostin jalat parvekkeen sohvan käsinojalle ja aloin lukea kirjaa. Kirja ei ollut mikä tahansa kirja, vaan edellämainitun esiteinin hartaasti odottama Ajan Pyörän 13. englanninkielinen osa, Towers of Midnight. Siitä enemmän myöhemmin.

Kun pidin lukemisesta taukoa, kaivoin esiin piirtolehtiön ja kokeilin, joko olen oppinut piirtämään. Kun huomasin, että taito ei ole maagisesti kasvanut, katsoin tietokoneelta How I Met Your Motheria. Noin kuuden jakson jälkeen aloin kirjoittamaan tätä kirjoitusta.

Aurinko laskee. Lämmintä on vielä 23 astetta, mikä päivän kuumuuden jälkeen tuntuu miellyttävältä. Olen istunut parvekkeella koko päivän. Ilman huolia, ilman kiirettä. Viimeistä kertaa.

Tarkemmin ajateltuna ehkä teen saman uudestaan huomenna.

Matkasuunnitelmia

Aika Newcastlessa alkaa käydä vähiin. Lämpötila huitelee 25 asteen paremmalla puolella (lukija saa itse päättää, kumpi on parempi) ja aurinko pilkottaa pilvien välistä. Kouluhommista jäljellä on enää lyhyehkö latinan essee ja Vergilius-kommentaari. Palautuspäivä on perjantaina, minkä jälkeen koittaa katkeransuloinen vapaus.

Kotiin olen tulossa yhä 31.12. Juuri ajoissa juhlimaan uuttavuotta. Sitä ennen tarkoituksena on lähteä käymään Fijillä ja Uudessa-Seelannissa. Matkaan lähtee kaksi saksalaista, tällä kertaa Simon ja Tim. Lähdemme 23. päivän tienoilla Fijille, jossa hulluttelemme pari viikkoa.

Noin 4. päivä joulukuuta lennämme Simonin kanssa Uuteen-Seelantiin, jossa kiertelemme yhdessä viikon ajan ennen kuin Simon lentää takaisin isänmaahansa. Tim tosiaan lähtee jo joulukuun alussa takaisin Saksaan. Itse jatkan matkustelua omillani parin viikon ajan ennen kuin palaan joulun jälkeen Sydneyhin, josta lennän kotiin.

Pankkitii näyttää vielä vihreää, joten matkasuunnitelmien pitäisi onnistua. Ehkäpä yritän löytää Uudesta-Seelannista jotain hanttihommaa, jolla lihotan kukkaroani. Yhtä kaikki kohta Newcastle ja Australia jää taakse, mikä on aika surullista, mutta edessä on silti puolitoista kuukautta aikaa kerätä kivoja kokemuksia vyön alle.

Arvoituksia

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, lauloivat jo antiikin roomalaiset. Muutama asia on askarruttanut minua viime päivinä. Ensimmäinen niistä on: kuka oikeastaan asuu naapurissa?

Alussa luulin, että siellä asuu pariskunta, jolla on alle kolme tai tasan kolme lasta. Mies näytti ihonväriltään enemmän maorilta kuin australialaiselta. Naisella on käsittääkseni tummat hiukset. Kuulostaa yksinkertaiselta.

Trampoliinissa hyppivien lapsien lukumäärä ja ikä vaihtelee. Heidän ihonvärinsä vaihtelee. Joku voisi sanoa, että ehkä myös lapset vaihtelevat, mutta se kuulostaisi liian yksinkertaiselta.

Valkoinen mies ajaa naapurissa nurmikon, tumma mies ilmaantuu joskus takapihalle rentoutumaan, maorimies silloin tällöin huutaa vaimolleen. Talon nainenkaan ei pysy samana. Joskus hän on tummaihoinen, joskus valkoinen, joskus hän puhuu erilaisella aksentilla.

Toinen arvoitus on klassikko: Isä ja poika ajavat autolla. He joutuvat autokolariin, jossa isä kuolee välittömästi. Poika tarvitsee leikkaushoitoa, mutta kun hän saapuu sairaalaan, kirurgi vilkaisee poikaa ja sanoo: ”En voi leikata, hän on poikani.” Miten tämä on mahdollista?

Olen kysynyt tätä monilta, mutta kukaan ei vielä ole suoraan antanut virallista vastausta. Olen kuullut teorioita aikahypyistä, avaruuden muukalaisista, sairaaloissa vaihdetuista vauvoista, homopareista (mikä nykyään taitaa olla ihan hyväksyttävä selitys) ja kaikesta enemmän tai vähemmän hullunkurisesta.

Suomen sijamuotojen etymologiaa

Suomen sijamuotojen opettely käy keskivaikeasta työstä. Adessiivit, elatiivit ja muut iivit menevät väkisinkin sekaisin. Onneksi on olemassa eräs taikasana, joka auttaa muistamaan, mihin suuntaan mikäkin iivi viittaa: etymologia.

Kieliopilliset sijat, eli nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja partitiivi, ovat varsin helppoja muistaa sellaisenaan. Paikallissijat sen sijaan ovat monimuotoisempia ja tuntuvat koostuvan samankaltaisista osasista. Seuraavassa on lyhyt kuvaus sijamuotojen nimitysten etymologiasta.

Paikallissijat

Olosijat

inessiivi, -ssA
adessiivi , -llA
essiivi, -nA

Yhteistä olosijojen nimille on se, että niiden vartalo tulee latinan essere-, eli olla-verbistä. Sijamuodon nimen alku sen sijaan tulee latinan prepositioista. Niinpä inessiivi (in + essere) tarkoittaa sananmukaisesti jonkin sisässä olemista, adessiivi (ad + essere) taas jonkin luona olemista. Essiivi (essere) taas tarkoittaa jonakin olemista.

Suuntasijat

Tulosijat

illatiivi (esim. taloon)
allatiivi (-lle)
translatiivi (-ksi)

Erosijat

elatiivi (-stA)
ablatiivi (-ltA)

Yhteistä suuntasijoille on se, että niiden vartalo tulee latinan ferre-verbistä, eli viedä-verbistä. Latiivi-nimetys johtaa verbin partisiipin perfektivartalosta latumista. Samoin kuin olosijoissa myös suuntasijoissa sijamuodon alku tulee latinan prepositioista.

Illatiivissa (in + latum) ja allatiivissa (ad + latum) prepositiot ovat samoja kuin edellä kuvatuissa. Prepositioiden konsonantit assimiloituvat verbivartaloon. Translatiivin nimitys puolestaan tulee preposiosta trans (yli). Muutos käsitettäneen siis abstraktiksi siirtymiseksi.

Erosijojen prepositiot ovat ex ja ab. Niiden merkitys käy ilmi suomalaisista sijoista.

Yhteenvetona voidaan siis sanoa, että -latiivi-loppuiset sijamuodot ilmaisevat liikettä, kun taas -essiivit staattista olotilaa.

Vajaakäyttöiset sijat

abessiivi, -ttA
komitatiivi, -ine + possessiivisuffiksi
instruktiivi, -n (esim. käsin)

Abessiivi (ab + essere) on samantapainen kuin olosija, joskin oleminen tässä tapauksessa on jonkin puuttumista. Komitatiivin juurena on latinan sana comes, joka merkitsee seuralaista. Instruktiivin takana on instruere-, eli rakentaa-verbi.

Jos ymmärtää hivenen sanansisäistä rakennetta, sijamuotojen nimet ovat toivottavasti helpompia muistaa. Ehkä tämä lyhyt katsaus auttaa jotakuta, joka on paininut samojen ongelmien kanssa kuin minä aikoinaan.

Sijamuotopuoli

Vieraalla maalla kielikorva alkaa pakostakin vähän heittää. Suomea puhun melkein joka päivä ja uutis- ja hupiannokseni hankin suomalaisten iltapäivälehtien sivuilta. Joskus silmään sattuu otsikoita, jotka sattuvat sydämeen.

Suomen kieliopin opintojaksosta on jo jonkin verran aikaa, mutta seuraavissa kahdessa otsikossa on minusta jotakin kummallista.

”Suomalaisten kukkaro keveni peleistä yli 40 miljoonalla” -MikroPC

Miksi kukaan pitäisi pelejä lompakossaan?

”Kissa tapettiin kuivausrumpuun” -YLE

Tämä on vähän kinkkisempi. Kuivausrumpu tässä tilanteessa lienee ollut enemmän väline kuin tapahtumapaikka, joten sanoisin saman adessiivillä, eli ”kuivausrummulla”.

Tapaksia ja juustokakkua

Eilen toinen latinanopettajistani oli niin herrasmies, että kustansi koko latinanryhmälle illallisen paikallisessa tapas-ravintolassa. Se taisikin olla ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olen saanut syödä hyvää ruokaa. Muuten olen joutunut elämään omilla keitoksillani, jotka olen saanut alas vain siitä syystä, että minä olen ollut niiden kokki.

Illallinen oli siis onnistunut ja ryhmän nuorempien jäsenien kanssa siirryimme kaupunkiin. Beaumont Streetin ravintolassa muut tilasivat keksin, mutta minä ajattelin juhlistaa koulun loppumista juustokakulla. Yhdeksän dollarin kakunpalanen osoittautui kunnioitettavaksi vastustajaksi, ja loppuillan taistelin kasvavaa makeaällötystä vastaan.

Lopuksi kolmas ryhmämme jäsen huomasi, että hän oli kadottanut lompakkonsa jossakin ravintolan ja juna-aseman välillä. Näköjään tavaroiden hukkaaminen on uusinta huutoa täällä Newcastlessa. Toivottavasti minä en lähde tuohon muotiin mukaan.

Tim vastaan maailma

Joinakin päivinä ei kannata astua ulos ollenkaan. Toisina se on sen arvoista vain senkin takia, että näkee, että joskus olisi suotavampaa vain jäädä sänkyyn.

Tim kuvaili minulle viimeisintä viikkoaan huonoimpanaan Australiassa. Kaikki alkoi siitä, kun hän hukkasi puhelimensa – sohvalla istuessaan. Omien sanojensa mukaan hän istui Big Brother -talonsa olohuoneessa iPhonensa kanssa eräänä torstai-iltana, minkä jälkeen puhelin on ollut kadoksissa. Ihmettelin perjantaina, miksi Tim ei vastaa viesteihin tai soittoihin, kun puhelin selvästi hälyttää.

Ilmeisesti puhelin oli värinähälytyksellä, joten soittoäänen perusteella sitä ei ole löydetty. Ensimmäisinä päivinä Tim etsi talon läpikotaisin ja soitti siihen keskellä yötä, jotta surina paljastaisi sen olinpaikan. Omien sanojensa mukaan hän kuuli jotakin jostakin, mutta itse puhelinta ei vielä ole löytynyt. Ja kun iPhonen akku loppuu, sammuu viimeinenkin toivonkipinä sen löytämisestä.

BB-talossa asuu toistakymmentä ihmistä, joten joku pitkäkynsi on saattanut käyttää tilaisuutta hyväkseen. Vuokraisännän kanssa Tim tarkisti valvontakameroiden kuvat, mutta ne olivat liian rakeisia. Mitään hyödyllistä ei isoveljen valvonnasta ole siis koitunut.

Joskus elämä potkii päähän. Joskus sen tekee katukivetys. Eilinen oli sateisin päivä täälläoloaikanani, ja yliopiston kävelytiet lainehtivat vedestä. Olin Timin seurana, kun hän tulosteli koulutöitään, jotka hänen piti palauttaa ennen viittä. Kun pääsimme tietokoneluokkaan asti, kello oli puoli viisi.

Päivän suunnitelma oli oikeastaan varsin yksinkertainen: tulosta raportti ja palauta se laatikkoon. Ensiksi mainittu ei onnistunut, sillä kummallakaan meistä ei ollut tarpeeksi rahaa tulostustilillämme. Kello läheni viittä, kun Tim lähti juoksemaan kirjastoon, jossa hän voisi ladata lisää varoja tililleen. Timin olisi pitänyt ymmärtää, että sisäliikuntakengissä juokseminen muutaman sentin vesipedin päällä ei pääty hyvin.

Katukivetys siis mottasi Timille mustan silmän, asuintalo varasti hänen puhelimensa ja kaikki muutkin elottomat asiat tuntuivat olevan häntä vastaan. Odotan innolla, mitä tänään tapahtuu. Ehkä oksa putoaa hänen päähänsä, pesukone pihistää hänen kannettavan tietokoneensa ja valvontakamerat kuvaavat hänet raivoamassa pesukoneelle karahka kädessään ja hänestä tulee Youtuben uusin nettijulkimo.

Tänään KFC, huomenna vesimeloneita

Hungry Jacks, McDonald's, KFC. Maassa maan tavalla. Matkalla täytyy syödä paikallista ruokaa ja tänään toteutin kyseistä ideologiaa syömällä aterian Kentucky Fried Chickenissä. Se oli minulle ensimmäinen kerta tuossa pikaruokalassa, enkä ollut täysin vakuuttunut.

Ateriaan kuului ranskalaiset, pari kanankoipea, kanahampurilainen, perunamuusi ja ruskea kastike. En nyt enää muista, mikä aterian nimi oli tarkalleen, mutta se maksoi 12 dollaria. Olo syömisen jälkeen oli kuin olisin syönyt Bambia. Liikaa Bambia.

Pikaruokaloiden ongelma on tämä: jos olet lihava, et voi syödä siellä, sillä silloin sinua säälitään. Jos olet laiha, et voi syödä siellä, koska et pian enää ole laiha. Jokaiseen ateriaan kuuluu siis aimo annos McMorkkista.

KFC:n ranskalaiset olivat paksuja ja sopivasti maustettuja. En lämmennyt dipille, eli perunamuusin ja ruskean kastikkeen teolliselle sekoitukselle, jota tarjottiin aterian kylkiäiseksi. Syömäni hampurilainen oli hivenen kuivakka ja taikinamainen. Kanankoivet olivat rapeita, mutta sisälläni asuva 120-kiloinen ihminen ei pidä ruoista, joiden kanssa täytyy tapella.

Kun KFC ennen pitkää rantautuu Suomeen, voin antaa sille uuden mahdollisuuden, mutta odotukset eivät ole korkealla.

V-alkuisia kirosanoja

Valmistuminen 1 lintukodon jättäminen 2 oikeaan elämään siirtyminen. Opiskelijoiden piirissä erittäin vahva kirosana. Käytä mahdollisuuksien mukaan lievempiä ilmaisuja, kuten jatko-opiskelu tai tutkinnon täydentäminen. Eikö sinun pitänyt valmistua viime vuonna? p.o. Millä aineilla täydennät opintojasi?

Vaihto-opiskelu 1 kasvun paikka 2 aika, joka saa miettimään, mitä elämältä haluaa. Ensimmäisten vuoden opiskelijat käyttävät tätä ekspletiiviä huolettomasti. Vanhempien opiskelijoiden kuullen sen käyttäminen saattaa aiheuttaa pahaa nostalgiaa. Haluan vaihtoon USA:aan. p.o. Oma maa mansikka.

Välivuosi 1 suure, joka voi tarkoittaa mitä tahansa vuoden tai eliniän väliltä. Ajattelin pitää välivuoden. p.o. Valmistun heti vaihto-opiskelun jälkeen. v.p.o Täydennän opintojani, omaa maa mansikka.

Ei ole vaihto ihmistä varten

Neljä kuukautta takana. Kaksi kuukautta edessä.

Kaksitoista viikkoa takana. Kaksi edessä. Sitten koittaa vapaus, jota olen odottanut. Nyt huomaan pelkääväni sitä. Loman alkaminen tarkoittaa sitä, että kaverit lähtevät eri suuntiin. Tai lopulta suurin osa varmaan suuntaa takaisin Saksaan.

En ole vielä varma, mitä teen lomalla. Ystäväni Simonin kanssa suuntaamme luultavasti Uuteen-Seelantiin, mutta ajankohdasta tai matkakohteista ei vielä ole tietoa. Newcastlessa viihdyn kaikella todennäköisyydellä marraskuun loppuun, eli vielä kuukauden päivät.

Miten aika voikin kulua niin nopeaa? Kuusi kuukautta ulkomailla ei todellakaan ole aika eikä mikään. Nähtäväksi jää, minkälaiseksi paluu Suomeen osoittautuu. Minun pitäisi kuvitella lumesta notkuvia oksia, hohtavia hiihtolatuja, raikasta kylmyyttä ja tuttuja kasvoja. Sen sijaan mielessä kummittelee Suomen talven pimeys, kylmyys, lumeton lenkkipolku ja suomea puhuvat ystävät, jotka eivät millään voi vetää vertoja kauniisti englantia murtavat saksalaisille, joiden puheen pehmeään poljentoon olen tuudittunut.

Ehkä kotiinpaluu tuntuu valoisammalta, kun lähdön hetki koittaa. Kun olen muutaman viikon matkustellut ilman kiintopistettä, paluu kotiin – siihen oikeaan – tuntunee hyvältä.

Voisitteko välittää tämän opiskelijoillenne

Erinäiset tahot ovat ottaneet Vastapäivään-blogiin yhteyttä ja pyytäneet apua viestinsä levittämissä. Julkaisemme tässä muutaman kirjeen. Vastaukset voi lähettää suoraan allekirjoittaneelle.

”Hei,

liikuntakeskus Omnisport järjestää asiakkailleen tutustumisillan 17.11.2010. Tarvisimme tilaisuuteen lääketieteen opiskelijaa (mielellään vähintään neljännen vuoden), jolta asiakkaat voisivat kysyä omista vammoistaan. Etsimme reipasta ja oma-aloitteista lääkärinalkua, joka ei pelkää haasteita.

Tämä on hieno tilaisuus opiskelijoille päästä tekemään töitä käytännössä. Kirjoitamme mielellämme todistuksen tilaisuuteen osallistumisesta. Valitettavasti emme voi maksaa palkkaa, mutta tilaisuudessa on ilmainen kahvitarjoilu ;)”

Tässä toinen viesti, joka toivottavasti tavoittaa oikeat ihmiset.

”Hei,

olemme muutaman kymmenen hengen perheyritys Loviisasta. Tuotantolinjalla sattuneen vahingon takia meidät on haastettu oikeuteen. Tiedättekö ketään opiskelijaa, joka haluaisi auttaa meitä selvittämään vastuullisuutemme?

Oikeustieteellisessä opiskelevalle ihmiselle tämä on oiva tilaisuus näyttää kyntensä tosielämän tilanteissa. Toivomme, että voit osallistua viikonlopun mittaiseen hätäpalaveriin Loviisassa. Tuothan omat ruokasi, kiitos.

Eihän sitä koskaan tiedä, mutta saattaa olla, että osallistumisesta saa pienen palkkion ;)”

Road tripin viimeiset päivät

Saavuimme Melbourneen väsyneinä, rähjääntyineinä ja kiitollisina siitä, että enää ei tarvinnut ajaa satoja kilometrejä päivässä. Olimme varanneet hostellin kolmeksi yöksi, jotte meillä olisi aikaa tutustua Melbourneen.

Hostellissa tutustuimme saksalaiseen tyttöön, joka oli juuri tullut Euroopasta. Se luultavasti pelasti välimme, sillä saimme raikkaan tuulahduksen joukkoomme eikä meidän tarvinnut katsella pelkkiä samoja naamoja.

Melbourne oli paikkana hallittavankokoinen suurkaupunki. Se vaikutti eläväiseltä ja lähestyttävältä matkakohteelta. Ehkä parasta siellä oli Tim Burton -näyttely, johon jonotimme vähän yli puoli tuntia. Siellä oli Burtonin piirroksia ja elokuvista tuttuja esineitä, kuten päättömän ratsumiehen viitta tai Saksikäsi-Edwardin puku. Näyttely sai minut kunnioittamaan häntä enemmän, vaikka olenkin pitänyt monista hänen elokuvistaan.

Muuten teimme perinteiset turistijutut ja viihdyimme varsin hyvin. Kun kotiinpaluun hetki lähestyi, olimme luultavasti kaikki hyvin tyytyväisiä, että pääsisimme elämään hetken omillamme. Ketään ei ollut kotona, kun itse tulin asunnolleni ja minulla oli kokonaista kaksi kerrosta kokonaan omassa käytössäni. Minusta tuntui kuin olisin päässyt vankilasta enkä osannut suhtautua tilan avaruuteen.

Road trip oli varsin legendaarinen. Vuoden päästä se on ihan uskomattoman legendaarinen. Lopulta sitä voinee kuvata vain sanoilla ”heaps and heaps of sun, fun and driving.”

Kuinka kuulostaa älykkäältä: osa 2, eli temaattisen fokusoinnin importanssi

Opimme sarjamme edellisessä osassa, kuinka tärkeää on valita sanansa oikein, jotta keskustelukumppani varmasti ymmärtää, että olet intellektuaalisesti superiori. Vastapäivään-blogi ylpeänä esittää sarjan toisen osan, jossa pureudutaan aihevalintaan ja käydään läpi perusharjoituksia, joilla voit syventää elokvenssiasi.

Pelkkä abundantti ja akkuraatti verbaalinen selektio ei aina ole adekvaattia. Temaattinen fokusointi on monesti vähintään yhtä tärkeää. Jos et ole vielä suorittanut kurssimme ensimmäistä osaa, älä huoli, sillä vaikka aihealueet liittyvät vahvasti toisiinsa, voit käyttää tämän oppitunnin materiaalia myös ensimmäisestä riippumatta.

Tematiikan perusprinsiipit voi konsentroida seuraavaan triadiin: nostalgia, negaatio ja hostiili asennoituminen. Ergo ennen kaikki oli paremmin, nykyään kaikki on huonosti ja sinä olet aina ollut väärässä muutenkin.

Nyt katsomme, miten näitä voi käyttää mundaanissa diskurssissa. Nyt on prinsipaalikarakteerin, opiskelijamme antagonistin, introduktion hetki: diskurssin vähempilahjainen partisipantti on nimeltään Jouko. Mielikuvaharjoittelulla Joukoa vastaan voit parantaa mahdollisuuksia aktuaalissa interaktiossa.

Ensimmäinen lektio:

Jouko: ”Ostin meinaan aikasta upian uuren kännykän.”
Sinä: ”Nämä kolmannen sukupolven sellulaarifoonit ovat sekundaarisia verrattuna ensimmäisen generaation produkteihin.”

Toinen lektio:

Jouko: ”Kaevoe muute kuapista vanahan luurin niinku sannoit.”
Sinä: ”Kaikkien modernien ja obsoliittien konglomeraattien fundamenttina on voimaantumattomien individuaalin riistäminen.”

Kolmas lektio:

Jouko: ”Notta, liittysin Riinpiissiin ja heivasin luurin mehtään.”
Sinä: ”Deduktiosi on leptosominen.”

Mentaalisella praktiisilla Joukoa vastaan voit saavuttaa tuloksia helposti ja nopeasti. Muista, veritaabelin intelligenssin mitta ei ole ÄO:si vaan se, minkälaisen perseption diskurssin toinen partisipantti sinusta saa. Quod erat demonstrandum.

Jäätelökesä

Kahdestoista päivä
5.10.2010

Aloitin roadtripin toiseksi viimeisen päivän, kuten toivoisin aloittavani jokaisen päivän: kävin juoksemassa. Aurinko lämmitti, linnut lauloivat ja meren kuohunta siivitti askelia. Harmillisesti olen sen verran selkärangaton, että normaalioloissa kysyinen suoritus ei onnistu kuin kerran kuukaudessa.

Torquayn rannat olivat hivenen leväisiä, mutta muuten oikein kauniita, joten ajoimme uskollisen sotaratsumme veden ääreen ja kirmaisimme rannalle. Kävin ensimmäistä kertaa uimassa meressä, joskin itse kutsuisin sitä lähinn selviytymistaisteluksi. Vesi tuntui aluksi kylmältä, mutta siihen tottui ja Nallikarin laineisiin tottuneelle valtameren aallot olivat kuin toiselta puolen maailmaa.

Kun keskipäivän aurinko alkoi porottaa, pakenimme sen vahingollisia säteitä ja ajoimme Geelongiin, aivan Melbournen lähelle. Sieltä löysimme infopisteen kaksi äärimmäisen ystävällistä täti-ihmistä, jotka auttoivat meitä löytämään yöpaikan ja tulostivat meille kartan, jonka avulla pääsisimme takaisin Melbourneen. Geelongissa käyjille tuo infopiste on ehdottomasti vierailun arvoinen.

Päätimme yöpyä viimeisen yömme Geelongissa ihan virrallisella ja virallisella autopaikalla. Camping-alue oli lähellä ostoskeskusta, jossa oli Cold Rock Ice Creamery. Söin siellä ensimmäistä kertaa ja se vaikutti varsin toimivalta konseptilta. Se oli kuin Subway, mutta jäätelön kanssa. Herkuttelun jälkeen kävimme kaupassa, jossa huomasin, että lompakko ei ole enää taskussani. Tiesin, että makuupussini ei ole sitä vienyt, sillä olin maksanut ostokseni vain muutama minuutti sitten.

Nelistin takaisin jäätelökauppaan ja onnekseni löysin lompakon penkiltä, jolle se oli tipahtanut. Katastrofin vältettyäni olin tyytyväinen ja mielessä kangasteli jo hostellin sänky ja kiertolaiselämän loppuminen.

Ei mitään uutta auringon alla

Yhdestoista päivä
4.10.2010

Tämä päivä jää ikuisesti mieleeni siksi, että siinä ei ollut mitään muistamisen arvoista. Tavoitteena oli päästä paikasta A paikkaan B, eli jostakin Broken Hillin lähettyviltä Melbournen lähettyville. Nähtävyydet oli nähty ja nyt oli aika aloittaa lomailu. Sitä varten meidän piti kuitenkin päästä veden äärelle.

Päiväkirjamerkintä kyseiseltä päivältä kertoo oikeastaan kaiken tarpeellisen: ”Tänään olemme vain ajaneet.” Maisemat alkoivat ajaessamme etelään muuttua paljon vihreämmiksi emmekä enää nostaneet kättä vastaantulijoille. Sydämissämme oli tunne siitä, että automatka alkaa olla ohi ja halusimme jo päästä seuraavalle erikoiskokeelle.

Meillä oli kuitenkin vielä auto ja sen mukanaan tuoma vapaus, joten ajoimme Melbournen ohi etelään, pieneen merenrantakylään, jonka nimi oli Torquay. Saavuimme perille vasta pimeän aikaan, joten rannalle emme sinä päivänä ehtineet. Yöpaikan löytäminenkin oli yllättävän vaikeaa: camping-alueet olivat jo kiinni ja kaikkialle oli pystytetty ilmoituksia, että julkisilla paikoilla yöpyminen on sakon uhalla kielletty.

Ilma oli muuttunut harmaaksi etelään tultaessa, ja Torquayssa saimme ensimmäiset kunnon sateet niskaamme. Tihrustimme tuulilasin läpi etsien tilaa tienvarsilta ja muutaman kierroksen jälkeen päätimme pysäköidä erään puiston viereen aivan kylän keskustassa. Juuri siinä kohdalle ei ollut kieltolappua, joten päätimme, että se on paras mihin pystymme.

Australian automatkaajille voinkin antaa seuraavan neuvon: suunnittele yöpymispaikat ajoissa. Jos haluaa jännitystä, campervanin voi myös pysäköidä oikeastaan mihin tahansa. Sakko laittomasta leiriytymistä taisi olla 160 dollaria, mutta joskus elämässä pitää ottaa riskejä. Me selvisimme ilman kohtaamisia lain pitkän kouran kanssa, mutta en osaa sanoa, kuinka yleistä se on. Itse haluaisin tietenkin ajatella, että saksalaisella tehokkuudella ja viekkaudella vältimme sakot ja säästimme aimo kasan rahaa.

Alle viisikymppiset jatkakoon matkaa

Kymmenes päivä
3.10.2010

Broken Hill. Camping-alueen vastaanottovirkailijan mukaan kylässä on paljon nähtävää – vanhuksille. Matkamme viimeinen suunniteltu pysähtymispaikka ei siis luvannut meille nuorille uroille kovin paljon tekemistä. Vaihtoehtoina oli kymmenittäin kukkatauluja esitteleviä taidegallerioita tai kaupungista ulospäin suuntaava maantie. Olimme kuitenkin tulleet niin pitkän matkan, että emme voineet tehdä kumpaakaan.

Ajelimme ympäriinsä päämäärättömästi ja löysimme Broken Hillin suurimman yleisönähtävyyden: paikallisen taitelijan tekemän puistonpenkin, joka oli kaksi kertaa normaalia suurempi. Ehkä etsimme väärästä paikasta. Tai ehkä olimme saapunut paikalle liian aikaisin. 40 vuotta liian aikaisin.

Broken Hillistä lähdimme hitaasti kohti etelää. Mildurassa söimme paikallisessa ravintolassa mahamme täyteen. Ruokalistaltani löytyi BigMac, Quarter Pounder, isot ja pienet ranskalaiset ja kaksi juomaa. McValue-ateria oli McErinomainen, joskin jälkeenpäin tuntui, että illalla pitäisi pysäköidä McWC:n lähelle.

Sitä emme kuitenkaan tehneet, sillä löysimme tähänastisista yöpaikoista parhaimman. King's Billabong Reserve oli joukko joenviertä risteileviä sorateitä. Harhailimme syvemmälle puistoon, kunnes löysimme paikan, johon jäimme yöksi. Korkeiden puiden alla, veden virratessa vieressä vedimme esiin retkituolit ja nostimme maljan sille, että emme joutuneet hautaamaan ketään erämaahan.

Pimeän tulessa keräsimme oksia ja sytytimme nuotion. Tuijotimme tulehen kauan, sillä nuotion savu piti verenimijät loitolla. Kun tuli hiipui, hiivimme vaunulle ja löimme hetken korttia. Jokainen ilta seurasi tuttua kaavaa: yksi peli koputuspokeria, yksi erä ristiseiskaa ja muutama koira.

Yö oli öistämme huonoin. Sääsket piinasivat meitä, vaikka yritimme listiä niitä ennen nukkumaanmenoa. Yläpedissä nukkunut Tim onneksi veti saksalaisella kehollaan suurimman osan inisijöistä puoleensa. Haluaisin sanoa, että seuraavana aamuna heräsimme levänneinä, mutta valehtelisin.

Orroroo, South Australia – The unfriendliest place in Australia

Yhdeksäs päivä
2.10.2010

Kuten oluesta pitävä ystäväni Simon sanoisi, kaikki kaupungit ovat samanlaisia, maisemia näkee tietokoneen ruudulta ja kaikki on parempaa Saksassa. Onneksi emme kuitenkaan olleet Saksassa, maisemia näki auton ikkunasta ja kylät erosivat toisestaan kuin paukkumaissin jyvät. Toiset olivat mustia ja palaneita, toiset taas ihan tavallisia.

Olimme ajaneet päivän Flinders Rangella, joka ei pystynyt täysin voittamaan matkaväsymystämme. Jos olisimme aloittaneet matkamme sieltä, olisimme vielä jaksaneet viehättyä vihreistä vuorista ja vaihtelevista maisemista. Jylhän erämaan jälkeen kansallispuisto tuntui hiukan tylsältä. Näimme kuitenkin villejä emuja tien poskessa ja kokeilimme kiesimme off-road-ominaisuuksia.

Infopisteen mies, joka oli varmasti sukua Paul Hoganille, neuvoi meille näköalareitin ja käski tarkistamaan tien kunnon netistä. Emme tietenkään tarkistaneet sitä, vaan lähdimme ajamaan huonoa soratietä noin 20 kilometriä tunnissa. Autovuokraamossa meitä oli kielletty ajamasta päällystämättömillä teillä, mutta erämaan kutsu oli liian vahva korvissamme.

Olimme ajaneet puoleen väliin asti, kun vesi katkaisi tien. Katsoimme, kuinka vastaantuleva maasturi kahlasi veden yli suuremmitta ongelmitta, mutta demokraattisesti päätimme kääntyä takaisin, sillä emme halunneet jäädä jumiin, emmekä tienneet muuttuuko tie yhtään paremmaksi.

Lähdimme Flinders Rangelta kohti Broken Hilliä ja matkalla kohtasimme persoonallisia pikkukyliä. Mieleenpainuvin oli Orroroo, tuo Australian pikimusta paukkumaissi, virallisesti Australian epäystävällisin kylä (Vastapäivään-blogi onnittelee tunnustuksesta). Yksi asia täytyy tässä vaiheessa tehdä selväksi: Australia on hyvin ystävällinen maa ja matkallamme meitä kohdeltiin ymmärtäväisesti ja hyväntuulisesti. Kaikkialla paitsi Orroroossa.

Saavuimme kylään juuri ennen neljää ja bensatankkimme oli varsin tyhjä. Tim kävi kysymässä hotellin edessä istuvilta ihmisiltä, mistä saisimme menovettä, ja sai osakseen kylmäkiskoista kohtelua. Saimme kuitenkin numeron, johon soittamalla eräs mies tulisi aukaisemaan bensapumpun, jos maksaisimme avausmaksun. Eihän siinä muu auttanut, joten myönnyimme. Kiva käydä, kivempi lähteä, sanoisin.

Saavuimme Broken Hilliin pimeän laskeuduttua ja etsimme camping-alueen, johon jäimme yöksi. Seuraavana päivänä vuorossa oli nähtävyyksiä, pastaa, tonnikalaa ja tomaattikastiketta – ja tietenkin maailmankuulua saksalaista huumoria.

Tom of Coober Pedy

Kahdeksas päivä
1.10.2010

Jossakin vaiheessa toivoin, että matka ei koskaan loppuisi. Edessä oli loputon tie, hienot maisemat, eikä kiirettä mihinkään. Sitten alkoi tuntua, että onneksi tämä matka loppuu joskus. Edessä oli loputon tie, maisemiin turtui ja kiirettömyys alkoi vaikuttaa päämäärättömyydeltä. Kahdeksantena päivänä matkaväsymys ei kuitenkaan vielä painanut liikaa jäsenissä.

Heräsimme aamulla tutustumaan Coober Pedyyn, joka on tunnettu opaaleistaan. Kaikkialla kylän ympärillä oli aktiivista kaivostoimintaa, pientä ja isompaa. Löysimme toimivan opaalikaivoksen, Tom's Working Minen, infopisteen tiedoista ja ajoimme paikalle. Vastaanotossa meitä tervehti saksalaisella aksentilla englantia puhuva nainen, joka kertoi että opastettu kierros oli alkanut kaksikymmentä minuuttia sitten. Seuraava oli vasta iltapäivällä, joten raaputimme päitämme yhdessä, kunnes nainen sanoi, että voimme liittyä kierrokselle, jota on vielä tunti jäljellä.

Nainen antoi meille kypärät ja johdatti meidät syvemmälle maan alle. Skottiaksentilla puhuva, keskivartalolihavuudesta kärsivä mies selitti juuri kuuntelijoille, millaista hissiä kaivoksissa käytetään. Pian kävi ilmi, että paikan nimen olisi pitänyt olla Tom's Stand-up Mine.

Kaivoskierros oli varsin mielenkiintoinen, opas oli hauska, silloin kuin ymmärsin häntä ja vastaanoton saksalaisnainen oli selvästi Bavariasta. Odotin koko ajan, että hän alkaisi yhtäkkiä jodlaamaan. Kaivoksen kaupasta mukaan tarttui muutama tuliainen ja lähdimme ajamaan taas etelään. Olimme kuulleet eräältä karavaanaripariskunnalta että Flinders Ranges olisi hyvä matkakohde, joten sinne suuntasimme.

Ajoimme samaa tietä takaisin erämaasta, sillä isoja teitä siellä ei ole kuin yksi. Välissä luin autosta löytynyttä dekkaria, P. D. Jamesin The Lighthousea, ja välissä katsoin Timin iPhonesta How I met Your Motheria. Ensin mainittu ei ollut järin järisyttävä kokemus, mutta HIMYM vaikutti hyvältä sarjalta.

Pimeän tullen saavuimme Pt Augustaan ja ostosten yhteydessä kysyimme ilmaista yöpymispaikkaa. Myyjä oli oikein ystävällinen ja ohjasi meidät rekkakuskien pysähdyspaikalle. Parkkeerasimme auton puiden lomaan alueen laitaan ja toivoimme, että kukaan ei aja pimeässä meihin pahki. Jos en väärin muista, nautimme lautaselliset herkullista tonnikalapastaa ja valmistauduimme henkisesti seuraavaan päivään.

Kenguru jaettuna kahdella ja muita erämään nähtävyyksiä

Seitsemäs päivä
30.9.2010

Alice Springsissä tapahtuu. Paikallislehti Centralian Advocaten lööpeistä paljastuu tämän erämaan kukan todellinen luonto: ”Man Punches Horse in Brawl” ja ”Horny Ghost Haunts House”. En lukenut itse juttuja, mutta haluaisin tietää, mitä Ismo Leikola tekee Alice Springsissä.

Alice Springs oli pieni kaupunki pienten vuorien välissä. Se ei ollut yhtä pölyinen kuin Coober Pedy, mutta silti siinä oli kuivakkaa erämaan charmia. Kiertelimme turistikaupat läpi ja yritimme löytää tuliaisia, mutta suurin osa tavaroista oli niin muovisia, että ne eivät houkutelleet ostamaan.

Tapamme mukaan etsimme kaupungin info-pisteen ja kysyimme, mitä nähtävää lähettyvillä on. Ystävällinen mies ohjasi meidät parinkymmenen kilometrin päähän kaupungista, sillä siellä oli muutamia hienoja luonnonmuodostelmia. Ajoimme ensimmäiselle, Simpson's Gapille, ja se oli ehkä kolmen parhaan nähtävyyden joukossa matkamme aikana.

Vuoret kohtasivat autiomaan kuumuudessa ja niiden välissä oli muutaman metrin rako, jota pitkin kulki seisova virta. Aurinko paistoi ja ihailimme maisemia hetkisen. Edessämme oli vielä pitkä matka takaisin Coober Pedyyn, joten käännyimme Simpson's Gapin jälkeen takaisin. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että meidän olisi kannattanut käyttää Alice Springsissä enemmän aikaa.

Olimme tähän asti välttäneet pimeässä ajamista, mutta Coober Pedyyn oli niin pitkä matka, että meidän piti ajaa pari-kolme tuntia pilkkopimeässä. Emme osuneet mihinkään ja näimme jopa yhden elävän kengurun tienposkessa. Muut näkemämme kengurut olivat jo heittäneet hyvästit maalliselle elolleen. Eräs epäonninen luontokappale oli oikeastaan kaksi epäonnista luontokappaletta, sillä outbackin road train oli halkaissut sen kahteen osaan.

Tunnelma saksalaisten välillä oli kiristynyt ja Coober Pedyn camping-alueella he tarvitsivat lyhyen asumuseron toisistaan. Otin kameran ja kännykän laturit, ja menimme Timin kanssa kokkaamaan alueen keittiölle. Kun palasimme takaisin ja söimme mahat täyteen, ilmapiiri oli taas hetkisen raikkaampi.

Alice Springsin jälkeen suurin osa nähtävyyksistä oli jo nähty ja edessä oli vain pitkä laskeutuminen takaisin Melbourneen. Seuraavina päivinä tapasimme kuitenkin muun muassa Australian epäystävällisimmän ja ystävällisimmän kylän.

Tanssi, tanssi, tähtönen

Kuudes päivä
29.9.2010

Heräsimme 4.30, jotta varmasti näkisimme auringonnousun. Liityimme pitkään jonoon, joka odotti puiston porttien edessä. Ajoimme näköalapaikalle ja sulauduimme monipäiseen joukkoon, joka seisoi kamerat tanassa punaisen kiven edessä.

Aurinko nousi ja sen säteet valaisivat Ulurun hiljalleen. Maisema oli hieno, mutta luulen, että kunnon punainen auringonlasku saisi kiven todella hehkumaan. Kun spektaakkeli oli ohi, ajoimme lähemmäs kiveä ja pysäköimme auton. Kiven ympärysmitta on noin kymmenen kilometriä ja oppaassa luki, että sen kiertämiseen kannattaa varata kolme tuntia.

Kylmä erämaan aamu muuttui kuumaksi erämään päiväksi, kun lähdimme kulkemaan Ulurun ympäri. Yllättäen aivan kiven vierestä löytyi vettä, luolamaalauksia ja muita näkemisen arvoisia paikkoja. Tim ja Michael kapusivat kiven päälle hiukan, minä tyydyin ihailemaan sitä alempaa.

Kaiken kaikkiaan Uluru oli näkemisen arvoinen ja olen iloinen, että matka suuntautui sinne. Ainoa harmittava asia oli, että kamerastani loppui akku enkä saanut otettua kaikkia kuvia, jotka halusin. Sillä eihän matkakohteita muisteta pään sisällä, vaan koneen näytöllä.

Ulurun jälkeen tarkastimme Kata-Tjutan, ison kiven lähellä olevan kivimuodostelman, joka ei ollut aivan yhtä vaikuttava kuin itse Ayer's Rock. Paikan päällä meni iltapäivään asti, minkä jälkeen suuntasimme kohti Alice Springsiä.

Noin 80 kilometriä ennen kaupunkia löysimme pysäköintipaikan, jossa sanottiin, että 24 tunnin pysähtyminen sallittu. Emme olleet halunneet nukkua tien vieressä outbackissä, mutta paikka tuntui tarpeeksi turvalliselta, joten jäimme sinne. Seuranamme meillä oli kaksi autokuntaa: vanhempi ja nuorempi pariskunta.

Kaivoimme retkituolit esiin ja levitimme ne auton taakse. Aurinko laski ja luonnon äänet muuttuivat. Läheisestä pusikosta kuului jonkin koirankokoisen eläimen liikehdintää. Tähdet ilmaantuivat hitaasti ja istuimme ulkona tuijottaen kirkasta tähtitaivasta.

Laskin vähintään kolme tähdenlentoa, puolenkymmentä satelliittia ja tasan kaksi tähteä, jotka tuntuivat tanssivan paikallaan. Kun katsoin taivasta tarpeeksi kauan, pystyin kuvittelemaan tähtitaivaan kolmiuloitteiseksi. Minä olin yksi taivaankappaleista ja kelluin mittaamattomassa avaruudessa.

Kun palasin takaisin maan pinnalle, aloimme valmistautua Alice Springsin valloittamiseen nukkumalla kunnon yöunet.

Matemaattisia ongelmia

Viides päivä
28.9.2010

Jossakin vaiheessa Coober Pedyn ja Ulurun välillä tie muuttui punaiseksi. Asfaltti toisti ympäröivän hiekan punaisuutta. Muuten maasto outbackissa oli yllättävän vehreää ja ajoittain maisema näytti suomalaiselta suolta – jossa ei ole lainkaan vettä.

Matkaa Ulurulle oli yöpymispaikalta 680 kilometriä ja lähdimme ajamaan noin kymmenen aikaan. Tarkoituksena oli nähdä punainen kivi auringonlaskun ja -nousun aikaan. Luottavaisina tankkasimme tankin täyteen 145 senttiä litralta maksavaa bensaa ja lähdimme nielemään asfalttia tasaiseen 85 kilometrin tuntivauhtiin. Jos olisimme olleet tarkkaavaisina yläasteen matematiikan tunneilla, olisimme voineet laskea, että sillä vauhdilla olemme perillä kuuden aikaan.

Ajoin parisataa kilometriä ja toistelin itselleni vieläkin ”aja vasemmalla”. Välillä väittelimme siitä, voiko autonikkunan läpi ruskettua. Minä olin sitä mieltä, että ei voi, mutta saksalaiset olivat kerrankin samaa mieltä jostakin ja eri mieltä kanssani. Lopullisia tuloksia emme saaneet, mutta Tim väitti kiven kovaan, että hänen oikea kätensä on ruskeampi kuin vasen.

Pelasimme automatkapelejä, kuten 'arvaa vastaantulevan auton väri' tai 'ärsyynny pikkuasioista, joita matkakumppanisi tekevät'. Olin jälkimmäisessä paljon huonompi kuin saksalaiset. Ensin mainittu kesti muutaman auton verran, mutta toinen osoittautui paljon suositummaksi.

80 kilometriä ennen Ulurua pysähdyimme tankkaamaan auton. Huoltoasema oli yksityinen ja sen kupeessa oli ilmainen yöpymispaikka. Bensa maksoi 190 senttiä/litra. Kun odottelimme tankin täyttymistä, camping-alueen suunnasta lähestyi nuori mies sandaaleissa ja shortseissa. ”Tuletteko Ulurun suunnasta? Oletteko nähneet vihreää pakua?” hän kysyi murtaen englantia. Vastasimme kieltävästi molempiin kysymyksiin, ja mies poistui paikalta.

Emme nähneet vihreää pakua, kun jatkoimme matkaamme ja minusta tuntuu, että kysymys oli salakieltä. Oikea vastaus olisi saattanut jotakin tähän tyyliin: ”Emme, mutta lumi sulaa räystäillä Moskovassa.”

Aurinko alkoi laskea ja matkaa oli vielä tunteroisen verran. Olin lukenut selviytymisoppaasta, että jäljellä olevan auringonvalon voi laskea ojentamalla kätensä kohti aurinkoa ja laskemalla sormet, jotka ovat auringon ja horisontin välissä. Minulla on varsin pienet kädet, mutta sain silti tulokseksi puoli tuntia, vaikka kuinka yritin kurottaa.

Ajoimme kilpaa auringon kanssa ja arvuuttelimme jokaisesta taivaanrannasta ilmestyvästä vuoresta, onko se Uluru. Ensimmäinen ei ollut, mutta toinen oli. Se piirtyi tummana hahmona keltaisena hohkaavaa taivasta vasten. Hetken näytti siltä, että ehtisimme näkemään, miten punaiset säteet saavat kiven hehkumaan. Vaunumme ei kuitenkaan ollut valoa nopeampi ja saavuimme luonnonpuiston reunalle, kun valtava jono autoja alkoi ajaa pois puistosta.

Emme olisi millään ehtineet paikalle, sillä sisäänkäynti sulkeutuu 17.30. Yllättäen alueelle pitää myös maksaa kahdenkymmenen dollarin sisäänpääsymaksu. Tai ehkä se ei ole niin yllättävää, kun ottaa huomioon ihmismassat, jotka valuvat katsomaan maailman suurinta monoliittia, joka ei ole oikeasti monoliitti.

Jäimme yöksi Ulurun viereiselle camping-alueelle ja valmistauduimme heräämään neljältä, jotta ehtisimme näkemään edes nousevan auringon valaiseman Ayer's Rockin.

Kohtaamisia

Neljäs päivä
27.9.2010

Kun elää kahden saksalaisen kanssa 24 tuntia päivässä noin kahden ja puolen neliömetrin kokoisella alueella, ongelmia ilmenee ennen pitkää. Minä tulin varsin hyvin toimeen molempien kanssa, mutta Tim ja Michael alkoivat sanailla ajoittain näihin neljännen päivän aikoihin. Pienet asiat alkoivat hiertää, mutta yleistunnelma oli silti vielä hyvä.

Olimme ohittaneet Pt Augustan, viimeisen kunnon kaupungin, ja olimme tehneet tarvittavat ostokset. Meillä oli tonnikalaa, pastaa ja pastakastiketta noin neljän päivän tarpeiksi. Ostimme myös banaaneja ja omenoita, koska emme tajunneet, ettei osavaltioiden rajojen yli saisi viedä hedelmiä. Northern Territory läheni kilometri kilometriltä, ja maisema alkoi muuttua.

Tasangoilla näkyi valtavia pöytävuoria, ja puusto oli kitukasvuista. Auringon kuumuus alkoi tuntua autossa. Taivaanranta väreili. Autoja tuli vastaan tasaisin väliajoin, joten vaikka auto hajoaisi emme jäisi erämaan vangeiksi.

Tie mutkitteli kumpujen välissä, mutta välillä edessä avautui kilometreittäin suoraa tietä. Vastaantulevilla autoilla kesti niin kauan kivuta horisontin kangastuksista, että kohdalle tullessaan kuskit nostivat kättä kuin vanhat ystävät.

Päivän määränpää oli Coober Pedy, opaalikaivoksistaan tunnettu pölyinen pikkukaupunki. Ajoimme kaupunkiin ja kävimme kysymässä paljonko maksaa yö maanalaisessa hostellissa. Pinnan alle louhitut majatalot ovat toinen Coober Pedyn nähtävyyksistä. Pidimme kukkaronnyörit tiukalla ja päätimme viettää yön camping-alueella. Palatessamme kulkisimme kuitenkin samaa tietä, joten voisimme kirjautua hostelliin silloin.

Coober Pedyssä sain ensimmäisen todellisen kosketuksen aboriginaaleihin. Jostain syystä olin kuvitellut, että he elävät yhä samanlaista elämää kuin vuosisatoja sitten. Lähellä hostellia istui suuri joukko aboriginaaleja, jotka keskustelivat kovaan ääneen keskenään. Vanha mies huomasi meidän astuvan autosta ja viittoi minut luokseen. Hän kysyi käheällä äänellä, olemmeko Adelaidesta. Samalla hän nosti kätensä kuin kätelläkseen minua. Tartuin käteen ja hän piti siitä tiukasti kiinni ja jatkoi puhumista.

Odotin, että hän kertoo minulle jotakin syvällistä äiti maasta, mutta pian kävi selväksi, että hän tahtoi rahaa. Olin jättänyt lompakon autoon, mutta löysin taskun pohjalta dollarin, jonka annoin miehelle. Luultavasti se aiheutti meille molemmille enemmän mielipahaa kuin -hyvää.

Camping-alueella maksoimme 20 senttiä kolmen minuutin suihkusta. Saimme myös täytettyä vaunumme vesisäiliön, joten olimme valmiit suuntaamaan kohti punaista keskustaa.

Kun majatalossa ei ole tilaa

Kolmas päivä
26.9.2010

Aamulla heräsimme linnunlauluun ja pakkasimme auton ajokuntoon. Adelaide oli muutaman kymmenen kilometrin päässä, joten pääsimme kaupungin ytimeen varsin nopeasti. Tim oli luottokuskimme kaupungeissa, joten hän sai kunnian ajaa.

Ajoimme ensin camping-alueelle, mutta sen hinnat olivat liian korkeita. Vastaanoton nainen neuvoi, että linja-autoasemalla voi käydä ilmaiseksi suihkussa, joten suuntasimme sinne. Ensimmäinen suihku matkan aikana tuntui hyvältä, vaikka intialainen siivoojatar huuteli minulle oven takana jotakin mistä en saanut selvää.

Päivä oli sunnuntai, joten Adelaide oli aamulla hiljainen. Kaupunki itse vaikutti varsin pieneltä, mutta sympaattiselta. Museot olivat ilmaisia, joten kävimme katsomassa taidetta ja aboriginaaliesineitä. Kaupungissa myös kulki ilmainen bussi, jota odotimme kaksi kertaa väärällä pysäkillä. Kaksi kertaa se myös ajoi ohi pysähtymättä.

Torilta löysimme kaikenlaista suuhunpantavaa. Uppopaistettu kiehkuraperuna ja hollantilainen poffertjes-herkku saivat tuurata kunnon ruokaa. Kiertelyn jälkeen levähdimme hetken joenrannassa. Istuimme penkillä, kun lastenkärryjä työntävä nainen sanoi meille: ”Tough night, guys?” Australialaiset...

Ennen lähtöä kävimme paikallisessa pubissa syömässä pihvit ja perunamuussit, joiden voimalla jaksoimme kävellä takaisin autolle. Tim kieltäytyi ajamasta kaupungista ulos, joten heitimme Michaelin kanssa kolikkoa siitä, kuka saa kunnian johdattaa meidät ulos Adelaidesta. Minuunhan se arpa tietenkin lankesi ja hyppäsin kuskinpukille. Pimeä oli jo laskeutunut ja sunnuntai-ilta oli rauhallinen, mutta kokemus ei silti ollut mitenkään miellyttävä. Jälkeenpäin selvisi, että Tim ei halunnut ajaa, koska hän ajatteli, että kuski maksaa tekemänsä vahingot.

Seuraavana päivänä päätimme, että jaamme kulut kolmeen pekkaan riippumatta siitä, kuka ajaa. Hyvä niin, sillä Tim oli jo ajanut Melbournesta ulos ja Michael vetosi siihen, että hänellä ei varsinaisesti ollut lupaa kuljettaa autoa, sillä viralliset kuskit olivat minä ja Tim. Ajatus vieraassa suurkaupungissa ajamisesta ei ollut miellyttävä, joten onneksi saimme väärinkäsityksen korjattua.

Sunnuntai-iltana edessä oli vielä pakollinen yöpaikan etsiminen. Yhden camping-alueen olimme jo hylänneet ja muut olisivat varmasti samaa hintaluokkaa, joten päätimme etsiä jonkun varjoisan nurkan, johon parkkeerata. Ajoimme ulos Adelaidesta Virginia-nimiseen pikkukylään, jonka sivuteitä aloimme koluta.

Hyvän paikan löytäminen ei ole helppoa. Yksityisalueelle ei saisi mennä, mutta julkisilla paikoilla on vähän turvaton olo. Lopulta satuimme suurelle kentälle, joka oli vähän matkan päässä kylän keskustasta. Lähemmässä tarkastelussa kenttä osoittautui läheisen katolisen kirkon parkkipaikaksi.

Ajoimme auton puiden siimekseen mahdollisimman kauas kirkosta ja Tim lähti tiedustelemaan maastoa. Hän kiersi rakennuksen ja palasi takaisin ilmoittamaan, että pappi luultavasti asuu suuren varastorakennuksen takana. Ilta oli jo pitkällä ja meitä väsytti, joten päätimme jäädä sinne. Olimme jo syöneet, joten levitimme vain vuoteet ja aloimme nukkua.

Yöllä nukuin levottomasti. Kerran heräsin kellon ääneen. Minulla kesti hetken tajuta, mikä ääni oli. Se oli se kilkatus, joka lähtee rautatieristeyksestä, joka sulkeutuu junan lähestyessä. Sitten kuulin junan äänen, joka tuntui tulevan vain lähemmäksi. Juuri kun ajattelin, että kohta sen on pakko osua meihin, se jyrisi ohi. Olimme tietämättämme pysäköineet aivan rautatien viereen.

Adelaide oli viimeinen iso kaupunki ennen erämaata ja seuraavaksi vuorossa olivat pitkät pätkät maantietä meidän ja punaisen keskustan välillä.

Katastrofi liippaa läheltä

Toinen päivä
25.9.2010

Aurinko ei vielä ollut noussut kun heräsimme. Ilma oli sateinen ja harmaa, mutta kirkastui nopeasti. Hyppäsin ensimmäistä kertaa kuskin paikalle ja lähdimme etenemään kohti 12 apostolia. Vaihteiden vaihtaminen vasemmalla kädellä oli vaivalloista ja aina kääntyessäni laitoin vahingossa tuulilasinpyyhkijät päälle. Ajaessani toistin myös itselleni ”aja vasemmalla, aja vasemmalla”.

Great Ocean Roadin suurin nähtävyys oli kahdentoista kivipaasin rykelmä, joka yhdessä uhmasi kuohuvaa merta. Itse asiassa osa paaseista oli jo romahtanut, joten kaikki apostolit eivät olleet enää koolla. Auringonnousun aikaan valo tuli kaikkialta ja ei mistään mikä teki maisemasta vieläkin paremman. Kivipaadet ja vääjäämättömästi niihin lyövät aallot olivat matkan parasta antia.

Pysähtelimme tien varrella ja kävimme katsastamassa erilaiset kivimuodostelmat. London Bridge, Grotto ja Arch olivat hienoja, mutta 12 apostolia veivät silti voiton. Martyyrien lahdella pysäköin auton enkä laittanut sitä lukkoon, sillä ajattelin, ettemme mene kauas autosta. Pysähdyspaikalta pääsi kuitenkin alas rannalle ja kastelin jalkani hyisessä meressä. Kun palasimme, parkkipaikalla olleet keski-ikäiset naiset olivat jatkaneet matkaansa ja mekin lähdimme ajamaan.

Kun pysähdyimme tankkaamaan, Tim huomasi lompakkonsa kadonneen. Kävimme huoltoasemalla tavarat pikaisesti läpi, mutta sitä ei löytynyt. Ajoimme vähän matkaa, kunnes löysimme parkkipaikan pellon vierestä ja pysähdyimme lounaalle. Michael kokkasi matkaruokaamme, pastaa ja tomaattikastiketta, ja me mietimme Timin kanssa, mitä kannattaisi tehdä. Lompakossa oli korttien lisäksi 500 dollaria käteistä, joten tapaus todella varjosti tunnelmaa.

Päätimme jatkaa eteenpäin kohti Adelaidea ja yöpymispaikalla tarkistaa vaunun lattiasta kattoon. Oli jo pimeä, kun seurasimme tienviittoja Gold Creek Digginsille, joka näytti sopivan rauhalliselta paikalta yöpymiseen. Yön viettäminen paikalla oli kielletty, mutta pysäköimme autoimme ja valmistauduimme taas aikaiseen lähtöön.

Vaunussa kävimme tavarat läpi vielä kerran ja aloin jo uskoa siihen, että parkkipaikan keski-ikäiset naiset olivat käyttäneet tilanteen hyväksi ja varastaneet Timin lompakon. Sitten tarkistin makuupussit, ja sieltähän se löytyi. Tunnelma keveni ja tapauksesta tuli kestovitsi.

Seuraavana päivänä oli luvassa Adelaide, tuo Australian valkoinen kaupunki.

Road Trip: Melbourne – Great Ocean Road

Punainen kivi on valloitettu ja Vastapäivään-blogi palaa tuttuun päiväjärjestykseen. Road tripin kunniaksi seuraavien päivien kirjoitukset kertaavat mitä kaikkea tapahtui tien päällä.

Ensimmäinen päivä.
24.9.2010

Nukuin puolitoista tuntia ennen kuin meidän piti lähteä Newcastlen lentoasemalle. Reput oli pakattu ja mieli oli reipas. Jännitti niin, ettei väsymys edes tuntunut niin pahalta. Jostakin syystä tuntui, että road tripille lähteminen oli jännittävämpää kuin vaihtoon lähteminen.

Taksi vei meidät lentokentälle puoli viiden aikaan yöllä ja odottelimme ulkona aseman avautumista. Ilma oli kylmä ja kuu möllötti taivaalla. Nyt se tosiaan alkaisi: matka, josta olimme puhuneet jo pari kuukautta mutta jonka en odottanut koskaan tulevan todeksi.

Lennolla huonosti nukuttu yö ja ruokahaluttomuus kostautuivat enkä kyennyt nukkumaan. Perillä Melbournessa satoi vettä ja siellä oli vielä kylmempi kuin Newcastlessa. Kuin porvarit ikään hyppäsimme taksin kyytiin ja ajoimme Traveller's Autobarnille, josta saisimme vaunumme. Olimme perillä ennen kuin paikka aukesi, joten kävelimme hiukan kaupungissa. Ensivaikutelma Melbournesta oli ihan positiivinen, vaikka ilma olikin huono.

Viimein saimme high-top campervanimme, joka vaikutti ihan kelpo kulkupeliltä. Etupenkillä oli tilaa kahdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle, joten edessä olevat 6000 kilometriä hirvittivät hitusen. Sopu antoi sijaa ja Tim hyppäsi kuskinpukille ja johdatti meidät ulos suurkaupungista. Lähdimme ajamaan kohti Geelongia ja jos oikein muistan kävimme kaupassa ensimmäisen kerran niillä main. Ostimme kasan tonnikalaa, puolenkymmentä pussia pastaa ja halvinta mahdollista tomaattikastiketta. Mukaan tarttui myös pari banaania ja omenaa.

Emme ensimmäisenä päivänä ajaneet kuin kolmisensataa kilometriä. Suuntana oli Great Ocean Road, maisemareitti Melbournesta lounaaseen. Taivas oli pilvien peittämä, ja lämpötila oli noin 18 astetta. Pysähtelimme välillä jos näimme jotakin mielenkiintoista. Great Ocean Road oli varsin vaikuttava, sillä toisella puolella oli valtameri ja toisella korkeat kalliot. Tie mutkitteli vihreyden keskellä, ja löysimme erään pysähdyspaikan läheltä kauniin vesiputouksen.

Päivä kului, bensaa kului ja ennen pitkää meidän piti löytää yöpymispaikka. Emme olleet suunnitelleet, missä vietämme yömme, joten pysähdyimme kymmenisen kilometriä ennen kahtatoista apostolia, Great Ocean Roadin tunnetuimpia kivipaasia. Näimme camping-alueen tienviitan ja päätimme katsastaa paikan. Alue oli oikeastaan vain iso pelto ja yö virrattomalla paikalla maksaisi 20 dollaria. Alueen hoitaja kertoi, että tie kulkee luonnonpuiston läpi, joten yöpyminen muualla kuin camping-alueilla on kiellettyä ja puistonvartijat tekevät tarkistuksia.

Hetken neuvottelun jälkeen päätimme säästää parikymmentä dollaria ja etsiä oman yöpaikkamme. Tuntui tyhmältä maksaa paikasta, johon pysäköidä vaunumme, josta jo maksoimme 85 dollaria päivältä. Lähdimme siis ajamaan, kun aurinko alkoi jo laskea. Löysimme suojaisan info-paikan ja pysäköimme auton puiden lomaan. Kello taisi olla noin kuusi tai seitsemän, kun aloimme valmistautua yöpuulle.

Aurinko laski, tuli pimeä. Levitimme sängyt ja edellisyönä nukutut pari tuntia varmistivat, että uni tuli nopeasti. Laitoimme kellon soimaan viideltä aamulla, sillä halusimme käyttää kaikki auringonvalon tunnit matkantekoon. Yöllä heräilin välillä autojen ääniin, mutta muuten vaunu oli oikein kotoisa.

Kellon soidessa heräsin nopeasti ja virkistyneenä. Seuraavaksi vuorossa oli apostolit, mutta se onkin jo toinen tarina.

Runo punaiselle kivelle

Vesa Keskinen paljasti romanttisen luonteensa ja piilevät runoilijanlahjansa herkässä runossa rakastetulleen. Vastapäivään-blogi ei halua jäädä pekkaa pahemmaksi, joten se julkaisee tässä ensimmäisen punaiselle kivelle osoitetun runon, jonka kirjoittaja suostui antamaan julkistettavaksi.

– Kirjoitan vain englanniksi, sanoo Ahola. Syyksi hän mainitsee sen, että Ayer's Rock ei ymmärrä suomea.

– Lisäksi kaikki kuulostaa paremmalta englanniksi. Ainakin melkein kaikki, hän jatkaa.

Red rock.

I am coming. We are coming. I hope you are there.

Red rock, timberwood. Uncanny surprise, lest the world would sleep in silence.

Connect with eternal wind that is blowing like hell. In addition, the sky is crying.

Furthermore, my sacred red rock, I will not step on you.

Red rock, red rock, timberwood, Lo, for the sky is red too.

Halt! Time to swing the hammer of time.

Red rock.

Timberwood.

Missing my red rock!

Englantia taitamattomalle yleisölle Vastapäivään tarjoaa suomenkielisen käännöksen.

Punakivi.

Tulen. Tulemme. Ehkä olet siellä.

Punakivi, puu. Korkkaamaton yllätys, jos maailma nukkuisi hiljaisuudessa.

Yhdistä ikuiseen tuuleen, joka tuulee kuin helvetti. Lisäksi maailma itkee.

Eikä siinä vielä kaikki, punakivi en porkkaa sua.

Punakivi, punakivi, puu. Ala, taivaskin on punainen.

Seis! Aika heiluttaa ajan vasaraa.

Punakivi.

Puu.

Menen ohi punakivestä.

Vastapäivään-blogi palaa kahden viikon tauon jälkeen.

Aika kultaa muistot, vuodet menneen hopeaa

Muistatko, kun yläasteella Pertti (nimi muutettu) ajoi Koskelan ostarilla hyppyristä ja kaatui rähmälleen asfaltille? Martti (nimi muutettu) osti Pertille kaupasta tikkarin, koska polveen oli tullut pikkuinen naarmu.

Muistatko, kun oltiin armeijassa? Talvella oli kylmää ja lunta oli ainakin metri. Meidän piti hypätä telakuorma-auton etuvaunusta, kun se kaarsi metsään turvaan. Teka pysähtyi muutamaksi sekunniksi metsän reunaan, ja minun ja Heikin (nimi muutettu) tehtävä oli rämpiä ahtaasta tekasta mahdollisimman nopeasti pihalle.

Muistatko, kun läimäytin oven kiinni ja teka lähti liikkeelle, eikä kukaan huomannut ajoissa, että Heikin taisteluvyön nauha oli jäänyt oven väliin? Katsoin, kuinka liikkuva teka kiskaisi Heikin telojensa alle ja huusin kuin sotaelokuvissa: ”Lääkintämies!” Heikin tuskaisa huuto oli myös Oscarin arvoinen, kun hän ilmaantui lumen ja telojen välistä. Kuin ihmeen kaupalla mustelmat olivat pahimmat vammat, mitä onnettomuudesta koitui.

Entä se kun lapsena juostiin meiltä naapuritalolle, koska Valtteri (nimi muutettu) oli saanut Sega Saturnin? Meillä oli vain Super Nintendo, joten uusi konsoli oli koko naapuruston lasten ihmetyksen aihe. Lapsia virtasi taloon sisään ja me tulimme viimeisinä. Ovella seisova isoäiti pudisteli päätään ja sulki oven juuri nenämme edestä ja sanoi, ettei sisälle mahdu enää ketään.

Muistatko lukion? Pölyltä tuoksuvan keramiikkaluolan... luokan, jossa opimme latinan deklinaatiot ja konjugaatiot ja katselimme latinamummun matkakuvia. Kirjaston, jossa opimme, miten tuppea pelataan. Entä päivän, kun ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat viimein ja istuimme ruokalassa ja tuijotimme pieniä paperinsuikaleita?

Entä sen, kun pysähdyimme tienristeykseen keskellä yötä ja mietimme, mitä jos karhut hyppelisivät puusta toiseen kuin oravat? Tai kun menimme teille kotiin ja pikkuveljesi katsoi ikkunasta, että tuolla sisko seisoo jonkun tytön kanssa, koska minulla oli vielä pitkät hiukset.

Minä muistan.

Sunnuntai

Viimeiset prosentit täyttyvät hitaasti, kun lataan koulutyötäni nettiin. Haastatteluista ja kuvista koostuva slide show on viimein tehty. Se oli tähänastisista töistä raskain ja isotöisin, mutta samalla varsin palkitseva.

Työn valmistuminen tarkoittaa sitä, että ensi viikolla ei ole enää palautettavia koulutöitä. Se taas tarkoittaa sitä, että voin alkaa valmistautua road tripille. Perjaintaiaamuna aikaisin suuntaamme taksilla Newcastlen lentokentälle. Tässä on siis vielä muutama yö kerätä jännitystä.

Ajattelin ottaa vanhan päiväkirjani mukaan matkalle, jotta voin kirjoitella asiat ylös. Minulla on niin huono muisti, että jos minulla ei olisi blogiani ja valokuva-arkistoani, unohtaisin varmaan vuoden päästä, että kävin täällä ollenkaan.

p.s. Teknologia harvemmin toimii niin kuin sen pitäisi. Yritys ja erehdys on tapa, jolla lopulta saanen slide show'n nettiin asti. Minun yritykseni ja jonkun muun erehdys.

Vastapäivään-blogin juhlaeditio

Tämä on Vastapäivään-blogin sadas kirjoitus. Sen kunniaksi blogi listaa tällä hetkellä tärkeitä numeroita.

7.Seitsemän yötä eeppisen road tripin alkuun. Matka kahden saksalaisen kanssa kohti Australian sydäntä starttaa perjantaina 24. syyskuuta.

82. Kahdeksankymmentäkaksi päivää sitten matkani alkoi Helsinki-Vantaan lentoasemalta.

2. Kaksi takavuosien suosikkianimaatiota yhdistämällä saa todenmukaisen kuvauksen lämpimien maiden hyönteiselämästä: A Bug's Life kertoi mönkijöistä ja Toy Story leluista, jotka heräävät henkiin yöllä, kun kukaan ei näe.

3. Kolme kuukautta ja risat on minulla aikaa nauttia olosta eteläisellä pallonpuoliskolla.

1. Yhden kerran olen imuroinut. En halua erottua liikaa joukosta, sillä kämppikset eivät ole imuroineet kertaakaan.

0. Kertaakaan en ole toivonut olevani mieluummin kotona.

5. Vähintään viisi kertaa päivässä olen kuitenkin muistanut kotopuolen ihmisiä.

Pala sinistä Suomea

Se matkasi yli valtamerten, vieraiden maiden ja vesien yli. Matka oli pitkä, ja perille päästyään se oli väsynyt. Viisitoista arkipäivää sillä kesti löytää tiensä, mutta lopulta se päätyi oikeisiin käsiin. Tai parempiin suihin, jos tarkemmin sanotaan.

Fazerin sininen suklaalevy. 200 grammaa Suomea sinisessä paketissa. Kotimaan maku vieraalla maalla oli entistä suloisempi. Mutta voi, puolet siitä on jo syöty ja nyt kadun, että toimin niin ajattelemattomasti.

Myönnettäköön, että tarjosin sitä asuintovereilleni, joten kaikkea en itse ahminut. Se ei muuta sitä tosiseikkaa, että ainoastaan puolet on jäljellä. En voi enää ottaa yhtään suupalaa, jottei tasapaino järky puuttuvan puolelle.

Olen 10 000 kilometriä pitkän tunnelin päässä ja ainoa putki kotoa tänne kulkee postin kautta. En ole kapinoinut tai vaatinut mahdottomia, enkä ole vanki kuin Chilen epäonniset kaivostyöläiset. Silti kirje kotoa ja maukkaat tuliaiset lämmittävät mieltä.

Syön palan kerran viikossa. Levy riittää siis kuudeksitoista viikoksi vielä. Viisitoista viikkoa olen vielä täällä ja niistä ainakin kaksi menee täysin matkaillessa. Jonakin kauniina viikkona voin siis syödä kaksi palaa.

Non scholae sed vitae

Australialaisten yliopiston arvostelusysteemi eroaa varsin paljon suomalaisesta. Ensinnäkin kurssin osasten painotus on tarkkaan määritelty: lukukauden aikana tehdään monia töitä, jotka ovat tyypillisesti 10–20 %:n arvoisia. Lisäksi otetaan huomioon testit, esitelmät, esseet ja nettikeskustelut. Näistä saadut pisteet lasketaan yhteen ja siten saadaan kurssin loppuarvosana. Arvosteluasteikko on High Distinction (100–85), Distinction (84–75), Credit (74–65) ja Pass (64–50).

Työt itsessään arvioidaan ennalta ilmoitetuin perustein. Esimerkiksi graafisen suunnittelun kurssin työssäni arvioitiin muun muassa suunnittelua, konseptin kehittämistä ja teknistä taitoa. Kriteereille oli annettu pisteet yhdestä kymmeneen. Lisäksi palautelapussa oli lyhyt kirjallinen palaute.

Palautteen tarkkuus teki työn takaisin saamisesta paljon miellyttävämpää kuin pelkkä arvosanan saaminen. Siitä näki, mihin alueisiin pitää vielä panostaa ja mikä oli mennyt hyvin.

Tenttikäytännöstä en vielä osaa sanoa paljoa, sillä takana on vasta yksi latinan välitesti. Siinä riitti kuitenkin pureskeltavaa: tunneilla oli käyty läpi noin kuutisen sivua latinankielistä tekstiä, josta testiin tulisi pätkä käännettäväksi. Odotin noin kymmentä riviä, mutta tekstiä olikin kaksi sivua. Kun aikaa oli vain tunti, sain paahtaa kuin ylioppilaskokeissa aikanaan.

Testi oli vain 5 %:n arvoinen ja muut opiskelijat olivat lukeneet latinaa vain puolitoista vuotta, joten koe tuntui vähän turhan rajulta. Toisaalta teksti oli kyllä jo aiemmin käännetty, mutta jotta omaan englanninkieliseen käännökseen olisi voinut panostaa, teksti olisi voinut olla lyhempi. Kukin taplaa tyylillään.

10 typerää asiaa, joilla naiset yrittävät tehdä vaikutuksen

Iltalehti listasi vastikään Askmenin listaamat kymmenen asiaa, joilla miehet saattavat yrittää tehdä vaikutuksen haluamaansa naiseen. Vastapäivään listaa nyt Askmenin ja Iltalehden innoittamat kymmenen tyhmää tekoa, joilla naiset saattavat tehdä itsestään pellen unelmiensa miehen edessä.

1.Kännit

Martineista uskallusta hakeva nainen saattaa loppuillasta halailla unelmiensa miehen sijaan vessanpönttöä.

2.Turha coolius

Porukan seinäruusu ei välttämättä ole klubien adonisten mieleen, mutta mikään ei ole pahempaa kuin niskojaan nakkeleva Neiti Groove.

3.Liian pieni toppi

Okei, sinulla on rinnat, mitä sitten? Jos haluat esitellä poveasi liian pienessä topissa, näytät pikemminkin halvalta kuin seksikkäältä.

4.Valehtelu

Melkein kaikki valehtelevat joskus, mutta älä valehtele olevasi vapailla markkinoilla. Suhdetta ei sovi perustaa valheelle.

5.Urheiluhullun esittäminen

Jos mies vie sinut jääkiekko-otteluun, älä teeskentele olevasi uudestisyntynyt Hannu Jortikka, jos et tiedä urheilusta mitään. Mies nauttii, kun saa selittää sinulle, mikä on pitkä kiekko ja milloin pelaaja on paitsiossa.

6.Kamalat keitokset

Jos et osaa kokata, älä kutsu miestä illalliselle. Mikään ei tapa romantiikkaa kuin nahistunut kana, jota päiväuniesi kohde nakertaa tyytyväinen hymy huulillaan.

7.Extreme-temppuilu

Jos ajatuksesi täydellisistä deiteistä sisältää kaulaliinan virkkuuta ja ristipistoja, älä vie miestä kalliokiipeilemään tai benji-hyppääämään. Liatut alushousut eivät ole paras tapa aloittaa suhde.

8.Tanssityttöryhmään liittyminen

Tanssitytöillä riittää aina seuraa. Mutta jos olet fyysisesti surkeassa kunnossa ja raahat ystäväsi katsomaan, kun hikoilet itsesi puolikuoliaaksi kurkiasennossa, sinulla tuskin riittää ottajia.

9.Ripsien tuunaaminen

Harva mies kähertyy kuumaksi puolessa minuutissa nähdessään laitetut ripsesi. Itse asiassa hän ei edes huomaa. Ja ei, viivaksi nypityt kulmakarvat eivät toimi kollihaavina.

10.Nimitatuointi

Tämä ei oikeastaan kuulu tähän listaan. Jos joku on hakannut ihoonsa havittelemansa miehen nimen tuntematta tätä, hänellä on pahempia ongelmia kuin itsensä pelleksi tekeminen.

Varo mitä sanot

Facebook ja Twitter saattavat viedä työsi. Nuoruudessa pidetty blogi saattaa tuhota urasi. Varomaton sana saattaa siis maksaa tuhansia euroja. Mieti kahdesti ennen kuin kirjoitat. Haluaisitko, että tuleva pomosi lukee kirjoituksesi? Haluaisitko, että tuleva anoppisi lukee, mitä teit viime perjantaina? Haluaisitko, että kymmenen vuoden päästä vitsinä kirjoittamasi juttu kaivetaan esiin ja sitä käytetään sinua vastaan?

En. Mutta aika hauskaa se olisi. Vastapäivään-blogi kantaa kortensa kekoon ja kerää yhteen muutaman arveluttavan ajatuksen, joita kirjoittaja on viime aikoina ehtinyt esittää. Etsimisen helpottomiseksi lainaukset on sijoitettu avainsanojen alle.

Natsisympatiat:
”Sen [hiustenleikkuun]jälkeen aloin miettiä, mistä kirjoittaisin tänään. Yksi aihe nousi ylitse muiden – isäm maa”

Valehtelu:
”Totuuden ei pidä antaa seistä hyvän tarinan tiellä.”

Naisviha:
”Olen kuvitellut, että ryhmäliikuntatunnit ovat vain naisille, jotka hyppivät puoli tuntia haarahyppyjä ja rohmuavat sen jälkeen puolitoista kiloa vaniljajäätelöä – koska he ansaitsevat sen.”

Ihmisryhmään kohdistuva pilkka:
”Ehkäpä kaikki kielet ovat yhtä kauniita. Paitsi tietenkin saksa.”

”Sitten huomaan, että jotkut marssivat väärässä tahdissa. Selvästikään emme ole Saksassa.”

Eläimiin kohdistuva väkivalta:
”En kuitenkaan ottanut riskejä vaan kaappasin tuuman paksuudelta vessapaperia ja vedin sen [torakan] vessanpytystä alas. Isolla huuhtelulla.”

”En löytänyt kenkää, jolla liiskata se, joten tartuin limukkatölkkiin ja litistin sen [torakan] hengiltä.”

”Ehkä minun pitäisi syödä seuraava torakka, joka ilmestyy mailleni.”

”Tämä juttu kertoo kahdesta asiasta: Googlen hakusanoista ja Matti Vanhasesta. Jutun otsikko [Seksiuros] ei välttämättä sovi molempiin aiheisiin.”

Sydney – encore

Oletko koskaan ollut niin humalassa, että kirjoittaudut hostelliin Sydneyssä perjantaina ja heräät lauantaiaamuna kello 6.50 kahdeksan hengen huoneessa, nouset sängystä, kävelet sen päähän ja virtsaat omien tavaroidesi ja tyynysi päälle? Hyvä. En minäkään.

Michael ja minä suuntasimme perjantaina takaisin Australian tunnetuimpaan kaupunkiin kokemaan sen, mikä viime kerralla jäi väliin. Ohjelmassa oli ainakin Bondi Beach, Sydney Tower ja Taronga Zoo.

Bondi Beach oli mukavannäköinen, mutta muuten ei mitenkään erikoinen ranta. Kun saavuimme, aurinko lämmitti kivasti, mutta pian se meni pilveen. Rankkasade yllätti, kun odotimme bussia takaisin kaupunkiin, joten nopeasti muuttuvat kevätilmat eivät olleet paras ajankohta biitsielämään.

Perjantai-illan kiertelimme baareissa Newtownin alueella ja kuulimme aivan liian monta kantritulkintaa karaokebaarissa. Todellinen hupi alkoi kuitenkin vasta lauantaiaamuna. Kaikki alkoi noin kuuden aikaan, kun kuulin, kuinka joku kamppaili henkensä edestä.

Huoneen toisella puolella olevasta alapunkasta kuului hikan, kuorsauksen, kakomisen ja mongolialaisen kurkkulaulannan yhdistelmä, joka esti minua nukkumasta. Olen kuullut pahaa kuorsausta, mutta tämä oli jotakin ylimaallista. Mies aloitti hikkamaisella äännähdyksellä, sitten tuntui tukehtuvan sylkeensä, vetäisi röhkäisten henkeä ja lopuksi matki sukupuuttoon kuolevaa eksoottista lintua. Pahinta tässä oli se, että äänteet eivät tulleet tasaisesti, vaan hän osasi aina yllättää minut enkä voinut totuttautua niihin.

Kello 6.50 korina loppui, mies nousi ja alkoi lorottaa huoneen kulmassa. Michael kuunteli touhua vähän aikaa unenpöpperöissä ja tuiskaisi miehelle jotakin saksaksi, kun tajusi, mitä tämä teki. Rakkauden kieli tepsi ja mies lopetti. Tyytyväisenä hän kaivautui takaisin punkkaansa.

Kaiken kaikkiaan matka oli toiminnantäyteinen: löysin luottokortin Bondai Beahchilla ja kivan rannan eläintarhan vierestä sekä näin Sydney Towerin ja paljon saksalaisia turisteja. Paluumatkalla juna hajosi ja kaiuttimista kuului ”This train is a failure. I repeat, this train is a failure.” Onneksi samaa ei voi sanoa reissusta ylipäänsä.