Siellä, missä on jalkapallo, on saksalaisia. Tämä vanha totuus tuli todistettua kampuksen urheilukentällä, kun vaihtarit ja tutkintoaan ulkomailla täydentävät kokoontuivat pyöreän pallon ympärille. Pelaamassa oli saksalaisten lisäksi ihmisiä ympäri maapallon.
Pelit olivat sopivan rennot, vaikkakin sivurajaheitot ja kulmapotkut erottivat ne kotoisista otteluista. Ilma oli pitkästä aikaa lämmin, mutta kentästä roiskuva rapa piti sääret kylminä. En halua tietää, minkälaista on pelata jalkapalloa, kun täällä on kesä.
Pelin jälkeen osa porukasta halusi lähteä baariin. Yksi vanhempi saksalaisherrasmies (ainakin 27-vuotias) asuu aika lähellä minua, joten hän lupasi hakea minut mukaan autollaan. Niinpä seurueemme suuntasi tarkistamaan Newcastlen perjantaimenot. Mukaan liittyi vielä toinen, vielä vanhempi herrasmies Iranista, ja poppoomme oli koossa.
Toisen vanhan sanonnan mukaan Newcastle on kuollut perjantaisin ja parin ensimmäisen baarin jälkeen sanonta osoittautui sellaiseksi kuin vanhat sanonnat usein osoittautuvat: toisinaan paikkaansa pitäväksi, toisinaan ei. Osassa baareja oli vain paikallisia, jotka näyttivät lähinnä siltä, että he etsivät paikkaa sijoittaa nyrkkinsä, osassa taas meno oli enemmän kuin kotona. Suurimpana erona ehkä on, että täällä ei ole niinkään yökerhoja, vaan baarit ovat yhdistelmiä pystybaareista ja klubeista.
Ja joka paikassa soittaa livebändi. Kolmas vanha totuus on, että Newcastlessa on eniten artisteja asukasta kohden kuin missään muualla Australiassa. Kuulimme illan aikana pari samaa kappaletta eri sovituksin, ja kaikkialla ihmiset ottivat ne vastaan kädet heiluen ja silmät puolitangossa.
Alkoholinkäyttökulttuuri on myös näissä kahdessa maassa samankaltainen huolimatta meitä erottavista mantereista ja meristä. Vastaamme tuli muun muassa keskeltä autotietä pikkulan löytänyt herrasmies, horjuvin askelin etenevä herrasmies, puistolla nukkuva herrasmies, liian pieniin vaatteisiin pukeutunut liian iso neiti ja muita nähtävyyksiä, joiden esiintymisvarmuus on suuri myös Suomen perjantai-illassa.
lauantai 31. heinäkuuta 2010
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Muistelmat vol. 2
Rauta, kynä, omantunnonarvo
Luku 13
Menestyksessä on kyse pitkäjänteisyydestä. Sain huomata tämän heinäkuun kääntyessä hitaasti elokuuksi Australian sateisessa ilmanalassa. Raskaat pilvet juoksivat taivaanrannassa välillä sylkien suuria pisaroita ulkonaliikkujien kiusaksi.
Leonora Pden talo oli saanut viimein kaikki asukkaansa. Näin heitä aika ajoin, mutta suurimmaksi osaksi kaikki pysyttelivät omissa oloissaan. Muiden elämän näki siitä, että asiat liikkuivat itsestään: pesuhuoneen ovi saattoi olla kiinni, vaikka olin itse sen vasta jättänyt auki, roskat oli viety ja tiskipöydällä oli likaisia astioita.
Tiskipöydällä oli likaisia astioita. Mutta ne eivät olleet minun. Itse olin ottanut tavaksi pestä käyttämäni astiat heti syömisen jälkeen. Kaikki eivät tehneet niin. Pannut ja kattilat löytyivät aina pestyinä kaapista, mutta lasit ja haarukat lojuivat likaisina ja käytettyinä valkoisilla lautaspedeillä. Niissä oli jotain irvokasta.
Eräs lautanen ja sen suklaalla tahrittu veitsi ovat jääneet erityisesti mieleen. En muista tarkalleen, milloin näin sen ensi kerran. Seuraavien päivien aikana muut astiat peseytyivät taianomaisesti, mutta nämä kaksi vain muuttivat paikkaansa tiskipöydällä. Kukaan ei halunnut myöntää niitä omikseen, mutta en tiedä, johtuiko se siitä, että veitsessä oli vihreä kahva vai se, että terää peitti vaikeasti irrotettava suklaa.
Pitkäjänteisyys. Heikompi mieli olisi murtunut, mutta minä pysyin vahvana. Laskin pesuvedet, mutta jätin kaksi kaverusta pesemättä. Minä en sortuisi – ikinä. Valehtelisin, jos väittäisin, että näin unia likaisista lautasista, mutta aina ollessani keittiössä katselin niitä. Niistä tuli jonkin suuremman merkki.
Onneksi suomessa on sille sana: sisu. Suomalainen sisu. Vaikka talosta loppuisi lautaset, en pesisi muiden jälkiä. Vaikka venäläiset vyöryisivät rajan yli, en tarttuisi harjaan.
Sitten eräänä päivänä ne olivat poissa. Tahrat oli pesty pois ja astiat olivat samanlaisia kuin muut. En tiedä, oliko sotkija siivonnut jälkensä vai oliko joku muu taipunut. Mutta yhden asian tiesin: minä olin pysynyt lujana.
Luku 13
Menestyksessä on kyse pitkäjänteisyydestä. Sain huomata tämän heinäkuun kääntyessä hitaasti elokuuksi Australian sateisessa ilmanalassa. Raskaat pilvet juoksivat taivaanrannassa välillä sylkien suuria pisaroita ulkonaliikkujien kiusaksi.
Leonora Pden talo oli saanut viimein kaikki asukkaansa. Näin heitä aika ajoin, mutta suurimmaksi osaksi kaikki pysyttelivät omissa oloissaan. Muiden elämän näki siitä, että asiat liikkuivat itsestään: pesuhuoneen ovi saattoi olla kiinni, vaikka olin itse sen vasta jättänyt auki, roskat oli viety ja tiskipöydällä oli likaisia astioita.
Tiskipöydällä oli likaisia astioita. Mutta ne eivät olleet minun. Itse olin ottanut tavaksi pestä käyttämäni astiat heti syömisen jälkeen. Kaikki eivät tehneet niin. Pannut ja kattilat löytyivät aina pestyinä kaapista, mutta lasit ja haarukat lojuivat likaisina ja käytettyinä valkoisilla lautaspedeillä. Niissä oli jotain irvokasta.
Eräs lautanen ja sen suklaalla tahrittu veitsi ovat jääneet erityisesti mieleen. En muista tarkalleen, milloin näin sen ensi kerran. Seuraavien päivien aikana muut astiat peseytyivät taianomaisesti, mutta nämä kaksi vain muuttivat paikkaansa tiskipöydällä. Kukaan ei halunnut myöntää niitä omikseen, mutta en tiedä, johtuiko se siitä, että veitsessä oli vihreä kahva vai se, että terää peitti vaikeasti irrotettava suklaa.
Pitkäjänteisyys. Heikompi mieli olisi murtunut, mutta minä pysyin vahvana. Laskin pesuvedet, mutta jätin kaksi kaverusta pesemättä. Minä en sortuisi – ikinä. Valehtelisin, jos väittäisin, että näin unia likaisista lautasista, mutta aina ollessani keittiössä katselin niitä. Niistä tuli jonkin suuremman merkki.
Onneksi suomessa on sille sana: sisu. Suomalainen sisu. Vaikka talosta loppuisi lautaset, en pesisi muiden jälkiä. Vaikka venäläiset vyöryisivät rajan yli, en tarttuisi harjaan.
Sitten eräänä päivänä ne olivat poissa. Tahrat oli pesty pois ja astiat olivat samanlaisia kuin muut. En tiedä, oliko sotkija siivonnut jälkensä vai oliko joku muu taipunut. Mutta yhden asian tiesin: minä olin pysynyt lujana.
torstai 29. heinäkuuta 2010
Kenelle soitat?
Kurssit ovat alkaneet ja arki asettunee uomaansa. Sydneyssa on tarkoitus käydä tässä lähiaikoina, sillä junalippu sinne maksaa alle kymmenen dollaria eikä Newcastlessa ole kovin paljon nähtävää ennen kesää. Sitten paistun rannalla vapaa-aikani.
Eilen kävin Bar on the Hillin koulunaloittamispippaloissa ja ne olivat oikein kivat. Kun ne vielä kestivät. Jostain syystä kampuksen baari suljettiin kahdeltatoista, ja ihmiset jatkoivat kaupunkiin ilmaisilla bussikyydeillä. En ole ihan varma, mihin asti yökerhot ovat auki kaupungissa, mutta muistelisin, että ne sulkevat suunnilleen samaan aikaan kuin Suomessa.
Tänään kävin salilla, josta maksoin itseni kipeäksi, ja huomasin, että australialaisilla on kahdenlaisia imureita: olemattomia ja selässä kannettavia. Minä olen käyttänyt ensin mainittua, mutta muualla siivoojat heittävät putkilon selkään ja alkavat imuroida aavei... roskia.
Ehkä tyyli johtuu siitä, että lapset on helpompi saada siivoamaan, kun heille uskottelee, että nyt leikitään Haamujengiä. Aaveiden kaappaus onnistuu, kun putkesta kuuluu tyydyttävä ratina, joka kertoo, että jotakin oikeasti päätyy pölypussiin. Harmi vain, että lapsille reppumallinen imuri on liian painava. Kaipa aikuisetkin voivat saada lisähupia perjantaisiivoukseen pienen roolileikin kautta.
Eilen kävin Bar on the Hillin koulunaloittamispippaloissa ja ne olivat oikein kivat. Kun ne vielä kestivät. Jostain syystä kampuksen baari suljettiin kahdeltatoista, ja ihmiset jatkoivat kaupunkiin ilmaisilla bussikyydeillä. En ole ihan varma, mihin asti yökerhot ovat auki kaupungissa, mutta muistelisin, että ne sulkevat suunnilleen samaan aikaan kuin Suomessa.
Tänään kävin salilla, josta maksoin itseni kipeäksi, ja huomasin, että australialaisilla on kahdenlaisia imureita: olemattomia ja selässä kannettavia. Minä olen käyttänyt ensin mainittua, mutta muualla siivoojat heittävät putkilon selkään ja alkavat imuroida aavei... roskia.
Ehkä tyyli johtuu siitä, että lapset on helpompi saada siivoamaan, kun heille uskottelee, että nyt leikitään Haamujengiä. Aaveiden kaappaus onnistuu, kun putkesta kuuluu tyydyttävä ratina, joka kertoo, että jotakin oikeasti päätyy pölypussiin. Harmi vain, että lapsille reppumallinen imuri on liian painava. Kaipa aikuisetkin voivat saada lisähupia perjantaisiivoukseen pienen roolileikin kautta.
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Mitä eri kansallisuudet ajattelevat liukastuessaan kadulla?
Amerikkalainen: Kenet voin haastaa oikeuteen?
Englantilainen: Sorry.
Saksalainen: Miten voin tehdä tien pinnasta pitävämmän?
Ranskalainen: Onko patonki vielä syötävää?
Ruotsalainen: Oj då.
Toinen amerikkalainen: Terroristihyökkäys!
Italialainen: Onneksi mamma pesee tänään pyykkiä.
Kanadalainen: Slippery, eh?
Irlantilainen: (Aamulla) En ole juonut vielä tarpeeksi. (Illalla) En ole vieläkään juonut tarpeeksi.
Pohjoiskorealainen: Kim Jong-Il testasi keksimäänsä levitaatiolaitetta.
Suomalainen: Näkikö kukaan?
Englantilainen: Sorry.
Saksalainen: Miten voin tehdä tien pinnasta pitävämmän?
Ranskalainen: Onko patonki vielä syötävää?
Ruotsalainen: Oj då.
Toinen amerikkalainen: Terroristihyökkäys!
Italialainen: Onneksi mamma pesee tänään pyykkiä.
Kanadalainen: Slippery, eh?
Irlantilainen: (Aamulla) En ole juonut vielä tarpeeksi. (Illalla) En ole vieläkään juonut tarpeeksi.
Pohjoiskorealainen: Kim Jong-Il testasi keksimäänsä levitaatiolaitetta.
Suomalainen: Näkikö kukaan?
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Vilpola – Australian suomenkielinen nimi vai paikka auringossa?
Asioita, joita mietin syödessäni vilpolassa
Olen ottanut tavakseni syödä ruokani ulkona. En siis ravintolassa vaan ulokkeella talon edessä. Istun siinä riippumatta siitä, sataako vai paistaako, onko aamu vai ilta. Saattaa kuulostaa tyhmältä syödä sormet jäisinä kylmässä, sillä perussuomalainen syö suomalaista pottua oman tuvan lämmössä.
Täällä tilanne on hiukan erilainen, vaikka muukalaisvihaa esiintyy täälläkin enemmän kuin omaan tarpeeseen, sillä sisällä on aina yhtä kylmä kuin ulkona. On siis sama aterioida raikkaassa ulkoilmassa – samasta ulkoilmasta voi nautti toki myös sisällä, mutta silloin sitä kutsutaan raikkaaksi sisäilmaksi – ja katsella vähän maisemia samalla.
Tämän aamun graafisen suunnittelun kurssi tuntui olevan enemmän minun tasoani, joten taidan vaihtaa siihen. Ainakin opin perusteet, joille voin sitten rakentaa sen kuuluisan talon. Oli yllättävää, kuinka käytännön läheinen kurssi on: suunnitelmat piirretään paperille, minkä jälkeen ne tehdään koneella. Ylipäänsä opiskelijat pääsevät soveltamaan oppimiaan asioita suoraan todellisiin tilanteisiin.
Asioita, joita mietin syötyäni vilpolassa
Mikä edes on vilpola? Mikä on veranta? Mitä eroa on vilpolalla, verannalla ja parvekkeella? Olisiko kuisti sittenkin paras sana? Kun tullaan taloon sisälle, noustaan lyhyet portaat koko talon edustan mittaiselle... verannalle, josta löytyy ovi sisälle taloon. Se ei ole oikein parveke, sillä se on on ainoa oikea sisäänkäynti taloon eikä se ole suljettu tila.
En ole varma, onko uloke verantakaan, mutta tuntuu mukavalta, että asun talossa, jossa on veranta. Kuisti puolestaan kuulostaa vanhanaikaiselta, ihan kuin asuisin mummolassa. Parveke taas kuulostaa siltä kuin asuisin kerrostalossa.
Kielitoimiston sanakirjasta löysin kuitenkin vielä yhden sanan, joka saattaa vetää pitemmän korren: vilpola. Se pitää sisällään kaiken mitä tarvitsen. Alue on kylmä, toisin sanoen vilpoisa ja sen tarkoittaa suunnilleen samaa kuin kuisti tai veranta.
Olen ottanut tavakseni syödä ruokani ulkona. En siis ravintolassa vaan ulokkeella talon edessä. Istun siinä riippumatta siitä, sataako vai paistaako, onko aamu vai ilta. Saattaa kuulostaa tyhmältä syödä sormet jäisinä kylmässä, sillä perussuomalainen syö suomalaista pottua oman tuvan lämmössä.
Täällä tilanne on hiukan erilainen, vaikka muukalaisvihaa esiintyy täälläkin enemmän kuin omaan tarpeeseen, sillä sisällä on aina yhtä kylmä kuin ulkona. On siis sama aterioida raikkaassa ulkoilmassa – samasta ulkoilmasta voi nautti toki myös sisällä, mutta silloin sitä kutsutaan raikkaaksi sisäilmaksi – ja katsella vähän maisemia samalla.
Tämän aamun graafisen suunnittelun kurssi tuntui olevan enemmän minun tasoani, joten taidan vaihtaa siihen. Ainakin opin perusteet, joille voin sitten rakentaa sen kuuluisan talon. Oli yllättävää, kuinka käytännön läheinen kurssi on: suunnitelmat piirretään paperille, minkä jälkeen ne tehdään koneella. Ylipäänsä opiskelijat pääsevät soveltamaan oppimiaan asioita suoraan todellisiin tilanteisiin.
Asioita, joita mietin syötyäni vilpolassa
Mikä edes on vilpola? Mikä on veranta? Mitä eroa on vilpolalla, verannalla ja parvekkeella? Olisiko kuisti sittenkin paras sana? Kun tullaan taloon sisälle, noustaan lyhyet portaat koko talon edustan mittaiselle... verannalle, josta löytyy ovi sisälle taloon. Se ei ole oikein parveke, sillä se on on ainoa oikea sisäänkäynti taloon eikä se ole suljettu tila.
En ole varma, onko uloke verantakaan, mutta tuntuu mukavalta, että asun talossa, jossa on veranta. Kuisti puolestaan kuulostaa vanhanaikaiselta, ihan kuin asuisin mummolassa. Parveke taas kuulostaa siltä kuin asuisin kerrostalossa.
Kielitoimiston sanakirjasta löysin kuitenkin vielä yhden sanan, joka saattaa vetää pitemmän korren: vilpola. Se pitää sisällään kaiken mitä tarvitsen. Alue on kylmä, toisin sanoen vilpoisa ja sen tarkoittaa suunnilleen samaa kuin kuisti tai veranta.
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Tylsää ja epätoivoa Newcastlessa
Maanantai. Kurssien alkamispäivä. Huomasin tänään ainakin sen, että kurssin sisällön selvittäminen kurssikuvauksen perusteella on varsin vaikeaa. Ne ovat täynnä suuria lupauksia tulevaisuudesta, hienoista tiedoista ja taidoista, mutta suoraa yhteyttä todellisuuteen niillä ei tunnu olevan, jos lukuun ei oteta Platonin ideoiden todellisuutta.
Aamu alkoi hyvin sillä, että löysin graafisen suunnittelun oppituntini. Luokan ulkopuolella odotti jokaiselta luonnolta löytyvät perustyypit: oli hiljainen tyttö, musiikkia kuunteleva kova jätkä, taiteellinen tyttö, hiljainen poika, ruma tyttö ja ruma poika, kauniita ihmisiä, tavallisen näköisiä ihmisiä ja ihmisiä noin yleensä.
Ennen tunnin alkua mietin, onko kurssi liian helppo minulle, sillä olen tutustunut Adobe Indesigniin jo aiemmin. Kun opettaja alkoi käydä läpi kurssitöitä, minuun iski marmorinkuulan kokoinen epätoivo. Ohjelmassa oli oppimispäiväkirja, joka tehtäisiin leikkaa ja liimaa -periaatteella, parin lehtisen suunnittelu ja pienempiä tehtäviä. Olen tottunut siihen, että Suomessa ilmaannun luennolle ja vastaan tentissä ja opintopisteet napsahtelevat tilille. Täällä näyttää silti, että kursseilla on enemmän tekemistä kuin laki sallii. Harmi, että Suomen laki ei päde tällä puolen maailmaa.
Luennon jälkeen esittelin itseni kurssin opettajalle. Kerroin taustastani ja hänen kasvonsa sulivat pikku hiljaa ystävällisestä ilmeettömään. Et ole opiskellut yhtään graafista suunnittelua, haluat suoraan osallistua toisen vuoden kursseille, olet puuhaillut jonkun koulun lehden kanssa joskus maailmassa. Mitä pitemmälle keskustelu eteni, sitä helpompia kursseja nainen minulle suositteli. Taloa ei voi rakentaa, jos perustukset eivät ole kunnossa, hän tiesi viisaasti.
Hän oli tietenkin osaksi oikeassa. Silti minusta tuntui, että hän piti minua vähän yksinkertaisena. Se saattoi johtua siitä, että en puhu englantia kuin natiivipuhuja ja olen opiskellut vain jossakin kaukaisessa Oulun yliopistossa. Pienemmästäkin sitä luulee keskustelukaverin hukanneen pari muumia laaksosta. Tai teletappia vihreiltä kummuilta, kuten täällä päin saatettaisiin sanoa.
Kun olin selvinnyt keskustelusta, aloin miettiä asiaa perinpohjaisesti. Ehkä hän oli täysin oikeassa. Ehkä se osoitti ylenkatsetta osaltani, että halusin suoraan mennä toisen vuosikurssille, vaikka en ole varsinaisesti opiskellut alaa. Siitä johtuen menen huomenaamulla katsastamaan toisen kurssin, joka on ensimmäisen vuoden opiskelijoille.
Journalismin kurssi vaikutti mielenkiintoiselta, vaikkakin työntäyteiseltä. Paikallisessa oppimisympäristössä, Blackboardissa, oli luennon jälkeen luettavaa kymmeniä sivuja siitä, mitä kaikkea piti tehdä. Piti osallistua nettikeskusteluun, pitää esitelmä, kommentoida muiden esitelmiä, tehdä diaesitys, kirjoittaa 1600 sanan juttu, haastatella sitä ja tätä. Kaikki ohjeet oli kirjoitettu tarkkaan kuin ne olisivat lakitekstiä.
Jutussa täytyy haastatella vähintään kahta henkilöä, kirjoittajan pitää ottaa oma kuva heidän kanssaan, jotta nähdään että he ovat oikeasti olemassa, jutun pitää olla täsmälleen annetun mittainen ja näin eteenpäin parin A4:n verran. Paperilla kaikki vaikutti kovin työläältä, mutta saa nähdä, millaiseksi työtaakka muodostuu todellisuudessa.
Iltapäivä päättyikin sitten tylsyyteen. Latinan kurssilla muut ihmiset olivat opiskelleet latinaa vain puolitoista vuotta, mikä tarkoitti sitä, että etenemistahti oli tuskallisen hidas. Huippukohta saavutettiin, kun historian jatko-opiskelija ja pari muuta oppilasta miettivät, mitä eroa on persoona- ja relatiivipronominilla. Tai oikeastaan, että mitä ne ylipäänsä ovat. Englantia äidinkielenään puhuvat eivät selvästikään ole samalla tavalla tutustuneet kielioppiterminologiaan kuin me pienen kielialueen ihmiset.
Latinan opettajat ympäri maailman ovat varsin omalaatuista sakkia, joten nyt näyttää siltä, että kurssin vetäjä käy kanssani torstaisin läpi Caesarin Gallian sotaa kurssitekstin sijaan. En ole ihan varma, miten siihen päädyttiin, sillä tunnin jälkeen menin vain juttelemaan mukavia ja kyselemään, miten kurssi jatkossa etenee. Ehkä ihan hyvä näin niin saatan jopa kehittyä latinassa.
Aamu alkoi hyvin sillä, että löysin graafisen suunnittelun oppituntini. Luokan ulkopuolella odotti jokaiselta luonnolta löytyvät perustyypit: oli hiljainen tyttö, musiikkia kuunteleva kova jätkä, taiteellinen tyttö, hiljainen poika, ruma tyttö ja ruma poika, kauniita ihmisiä, tavallisen näköisiä ihmisiä ja ihmisiä noin yleensä.
Ennen tunnin alkua mietin, onko kurssi liian helppo minulle, sillä olen tutustunut Adobe Indesigniin jo aiemmin. Kun opettaja alkoi käydä läpi kurssitöitä, minuun iski marmorinkuulan kokoinen epätoivo. Ohjelmassa oli oppimispäiväkirja, joka tehtäisiin leikkaa ja liimaa -periaatteella, parin lehtisen suunnittelu ja pienempiä tehtäviä. Olen tottunut siihen, että Suomessa ilmaannun luennolle ja vastaan tentissä ja opintopisteet napsahtelevat tilille. Täällä näyttää silti, että kursseilla on enemmän tekemistä kuin laki sallii. Harmi, että Suomen laki ei päde tällä puolen maailmaa.
Luennon jälkeen esittelin itseni kurssin opettajalle. Kerroin taustastani ja hänen kasvonsa sulivat pikku hiljaa ystävällisestä ilmeettömään. Et ole opiskellut yhtään graafista suunnittelua, haluat suoraan osallistua toisen vuoden kursseille, olet puuhaillut jonkun koulun lehden kanssa joskus maailmassa. Mitä pitemmälle keskustelu eteni, sitä helpompia kursseja nainen minulle suositteli. Taloa ei voi rakentaa, jos perustukset eivät ole kunnossa, hän tiesi viisaasti.
Hän oli tietenkin osaksi oikeassa. Silti minusta tuntui, että hän piti minua vähän yksinkertaisena. Se saattoi johtua siitä, että en puhu englantia kuin natiivipuhuja ja olen opiskellut vain jossakin kaukaisessa Oulun yliopistossa. Pienemmästäkin sitä luulee keskustelukaverin hukanneen pari muumia laaksosta. Tai teletappia vihreiltä kummuilta, kuten täällä päin saatettaisiin sanoa.
Kun olin selvinnyt keskustelusta, aloin miettiä asiaa perinpohjaisesti. Ehkä hän oli täysin oikeassa. Ehkä se osoitti ylenkatsetta osaltani, että halusin suoraan mennä toisen vuosikurssille, vaikka en ole varsinaisesti opiskellut alaa. Siitä johtuen menen huomenaamulla katsastamaan toisen kurssin, joka on ensimmäisen vuoden opiskelijoille.
Journalismin kurssi vaikutti mielenkiintoiselta, vaikkakin työntäyteiseltä. Paikallisessa oppimisympäristössä, Blackboardissa, oli luennon jälkeen luettavaa kymmeniä sivuja siitä, mitä kaikkea piti tehdä. Piti osallistua nettikeskusteluun, pitää esitelmä, kommentoida muiden esitelmiä, tehdä diaesitys, kirjoittaa 1600 sanan juttu, haastatella sitä ja tätä. Kaikki ohjeet oli kirjoitettu tarkkaan kuin ne olisivat lakitekstiä.
Jutussa täytyy haastatella vähintään kahta henkilöä, kirjoittajan pitää ottaa oma kuva heidän kanssaan, jotta nähdään että he ovat oikeasti olemassa, jutun pitää olla täsmälleen annetun mittainen ja näin eteenpäin parin A4:n verran. Paperilla kaikki vaikutti kovin työläältä, mutta saa nähdä, millaiseksi työtaakka muodostuu todellisuudessa.
Iltapäivä päättyikin sitten tylsyyteen. Latinan kurssilla muut ihmiset olivat opiskelleet latinaa vain puolitoista vuotta, mikä tarkoitti sitä, että etenemistahti oli tuskallisen hidas. Huippukohta saavutettiin, kun historian jatko-opiskelija ja pari muuta oppilasta miettivät, mitä eroa on persoona- ja relatiivipronominilla. Tai oikeastaan, että mitä ne ylipäänsä ovat. Englantia äidinkielenään puhuvat eivät selvästikään ole samalla tavalla tutustuneet kielioppiterminologiaan kuin me pienen kielialueen ihmiset.
Latinan opettajat ympäri maailman ovat varsin omalaatuista sakkia, joten nyt näyttää siltä, että kurssin vetäjä käy kanssani torstaisin läpi Caesarin Gallian sotaa kurssitekstin sijaan. En ole ihan varma, miten siihen päädyttiin, sillä tunnin jälkeen menin vain juttelemaan mukavia ja kyselemään, miten kurssi jatkossa etenee. Ehkä ihan hyvä näin niin saatan jopa kehittyä latinassa.
Turriystävämme
Asuntoilmoituksessa sanottiin, että tänne ei saa tuoda lemmikkieläimiä. En silloin tajunnut, että se ei tarkoita sitä, että talossa ei olisi jo lemmikkieläimiä. Onneksi ne ovat ystävällisiä ja olen oppinut tuntemaan ne. Yhteiselo alkaa sujua ja ajattelin esitellä ne myös teille lukijoille.
Tässä on John. Hän on sekarotuinen hämähäkkiherrasmies, joka asustelee kylpyhuoneen ammeessa. Hän tykkää lämpimistä päivistä, jotka vetreyttävät hänen jäsenensä. John viettää päivän kutoen verkkoaan ja odottaen jotakuta tulemaan suihkuun. Silloin hän ilostuu silmin nähden, heiluttaa jalkaansa ja pitää pientä ääntä, jota en ikävä kyllä voi kuulla. Voin kuitenkin kuvitella hämähäkin riemukkaan haukun, kun se tervehtii minua.
Tämä taas on vessassa asuva Abigail. En ole aivan varma, mikä hän on. Hän on vanhuuttaan laiskistunut eikä enää liiku paljoa. Viimeksi näin hänessä elonmerkkejä pari päivää sitten, mutta en vielä ole menettänyt toivoani. Ehkä odotan vielä pari päivää ennen kuin lähetän hänet seilaamaan kohti isoa valtamerta. Saattaahan olla, että paikalliset hyönteiset säästävät energiaa näin talvisin ja vasta kevään tullen innostuvat karkeloimaan.
Tässä on John. Hän on sekarotuinen hämähäkkiherrasmies, joka asustelee kylpyhuoneen ammeessa. Hän tykkää lämpimistä päivistä, jotka vetreyttävät hänen jäsenensä. John viettää päivän kutoen verkkoaan ja odottaen jotakuta tulemaan suihkuun. Silloin hän ilostuu silmin nähden, heiluttaa jalkaansa ja pitää pientä ääntä, jota en ikävä kyllä voi kuulla. Voin kuitenkin kuvitella hämähäkin riemukkaan haukun, kun se tervehtii minua.
Tämä taas on vessassa asuva Abigail. En ole aivan varma, mikä hän on. Hän on vanhuuttaan laiskistunut eikä enää liiku paljoa. Viimeksi näin hänessä elonmerkkejä pari päivää sitten, mutta en vielä ole menettänyt toivoani. Ehkä odotan vielä pari päivää ennen kuin lähetän hänet seilaamaan kohti isoa valtamerta. Saattaahan olla, että paikalliset hyönteiset säästävät energiaa näin talvisin ja vasta kevään tullen innostuvat karkeloimaan.
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
Matkapuhelimen prototyypin muutos
Mielikuva on todellisuutta hitaampi. Prototyyppi muuttuu hitaasti, mutta senkin on pakko seurata aikaansa. Kehityksen kulkua voi havainnollistaa vertaamalla matkapuhelimien ikonisia edustuksia keskenään.
Olen ottanut Internetistä satunnaisotoksella kahdeksan ikonia, jotka merkitsevät matkapuhelinta tai matkapuhelimeen liittyviä toimintoja. Niitä tarkastelemalla voidaan huomata tiettyjä taipumuksia, joista silmiinpistävin on se, että kuvakieli ei seuraa välittömästi nopeasti kehittyvää alaa.
Pelkistetyt ikonit voidaan luokitella muutamaan luokkaan sen perusteella, mitä ominaisuuksia edustuksella on. Ensimmäinen luokka on puhelimen malli: yksi kuvista on simpukkamallinen, yksi selvästi kosketusnäytöllinen ja loput kuusi näppäimellisiä. Osittain edelliseen liittyvä on näytön koko, sillä kosketusnäytöllisessä matkapuhelimessa se on luonnollisesti suurin. Se on toinen luokkamme. Kolmatta luokkaa määrittää se, onko puhelimessa ulkoista antennia.
Kirjoittajan omaan kokemukseen perustuen kuvat on luokiteltu alla vanhimmasta uusimpaan. Järjestys pohjautuu lähinnä toiseen luokkaan, sillä näyttöjen koko on yhteydessä niiden valmistusaikaan. Näytön kasvava resoluutio on huomattava trendi matkapuhelimien kehityksessä.
Kuvista huomaamme, että matkapuhelimen prototyyppinen ikoni on näppäimellinen ja antennillinen. Googlen simpukkamalli on lajissaan ainoa, ja Plastic Mobile Agencyn puhelin ainoa, jossa ei ole ulkoista antennia tai näppäimiä. Tyypillisten merkitsimien puuttuessa Plasticin logossa on kuvallinen ilmaisu aalloista, jotka kuvannevat matkapuhelimien kykyä olla yhteydessä muun maailman kanssa.
Coimbran logo on ainoa, jossa matkapuhelinta kuvataan näytön, näppäinten ja antennin lisäksi aalloilla. Se on tämän otoksen valossa hieman yllättävää, sillä kuvan matkapuhelin on vanhempaa mallia ja täten oletettavasti lähinnä prototyyppistä puhelinta. Kaikkien kolmen ominaisuuden läsnäolo on siis tarpeetonta.
Nykyisten älypuhelimien vallatessa markkinoita voidaan olettaa, että tulevaisuudessa matkapuhelimen ikoni muuttuu enemmän Plasticin logon suuntaan. Ulkoisia antenneja matkapuhelimessa ei ole ollut moneen vuoteen, ja kosketusnäytöt syrjäyttänevät hitaasti suuret näppäimistöt.
Idea muuttuu hitaasti. Ehkä matkapuhelimien pelkistyksille käy, kuten liikennemerkkien ajoneuvoille. Edustukset jähmettyvät tiettyyn aikaan, vaikka edistystä tapahtuu koko ajan. Alla oleva kulmikas veturi syöksee savua, vaikka nykyajan veturit ovat virtaviivaisempia ja usein sähköllä toimivia. Silti tunnistamme veturin tästä kuvasta – ehkä jopa paremmin kuin nykyaikaisen junan pelkistyksestä.
Olen ottanut Internetistä satunnaisotoksella kahdeksan ikonia, jotka merkitsevät matkapuhelinta tai matkapuhelimeen liittyviä toimintoja. Niitä tarkastelemalla voidaan huomata tiettyjä taipumuksia, joista silmiinpistävin on se, että kuvakieli ei seuraa välittömästi nopeasti kehittyvää alaa.
Pelkistetyt ikonit voidaan luokitella muutamaan luokkaan sen perusteella, mitä ominaisuuksia edustuksella on. Ensimmäinen luokka on puhelimen malli: yksi kuvista on simpukkamallinen, yksi selvästi kosketusnäytöllinen ja loput kuusi näppäimellisiä. Osittain edelliseen liittyvä on näytön koko, sillä kosketusnäytöllisessä matkapuhelimessa se on luonnollisesti suurin. Se on toinen luokkamme. Kolmatta luokkaa määrittää se, onko puhelimessa ulkoista antennia.
Kirjoittajan omaan kokemukseen perustuen kuvat on luokiteltu alla vanhimmasta uusimpaan. Järjestys pohjautuu lähinnä toiseen luokkaan, sillä näyttöjen koko on yhteydessä niiden valmistusaikaan. Näytön kasvava resoluutio on huomattava trendi matkapuhelimien kehityksessä.
Kuvista huomaamme, että matkapuhelimen prototyyppinen ikoni on näppäimellinen ja antennillinen. Googlen simpukkamalli on lajissaan ainoa, ja Plastic Mobile Agencyn puhelin ainoa, jossa ei ole ulkoista antennia tai näppäimiä. Tyypillisten merkitsimien puuttuessa Plasticin logossa on kuvallinen ilmaisu aalloista, jotka kuvannevat matkapuhelimien kykyä olla yhteydessä muun maailman kanssa.
Coimbran logo on ainoa, jossa matkapuhelinta kuvataan näytön, näppäinten ja antennin lisäksi aalloilla. Se on tämän otoksen valossa hieman yllättävää, sillä kuvan matkapuhelin on vanhempaa mallia ja täten oletettavasti lähinnä prototyyppistä puhelinta. Kaikkien kolmen ominaisuuden läsnäolo on siis tarpeetonta.
Nykyisten älypuhelimien vallatessa markkinoita voidaan olettaa, että tulevaisuudessa matkapuhelimen ikoni muuttuu enemmän Plasticin logon suuntaan. Ulkoisia antenneja matkapuhelimessa ei ole ollut moneen vuoteen, ja kosketusnäytöt syrjäyttänevät hitaasti suuret näppäimistöt.
Idea muuttuu hitaasti. Ehkä matkapuhelimien pelkistyksille käy, kuten liikennemerkkien ajoneuvoille. Edustukset jähmettyvät tiettyyn aikaan, vaikka edistystä tapahtuu koko ajan. Alla oleva kulmikas veturi syöksee savua, vaikka nykyajan veturit ovat virtaviivaisempia ja usein sähköllä toimivia. Silti tunnistamme veturin tästä kuvasta – ehkä jopa paremmin kuin nykyaikaisen junan pelkistyksestä.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Seksiuros
Hyvä otsikko on paras huomionherättäjä. Tämä juttu kertoo kahdesta asiasta: Googlen hakusanoista ja Matti Vanhasesta. Jutun otsikko ei välttämättä sovi molempiin aiheisiin.
Mainitsin eräässä kirjoituksessa sanan seksiuros. Noudatin sananmuodostuksessa sensaatiouutisista tuttua mallia; salarakas, yllätysvauva ja seksiuros on tehty samalla muotilla. Vastapäivään-blogin lähteiden mukaan seksiuros on loppukesän muotisana vuonna 2010. Googlen hakukoneella haettaessa blogini tulee tuolla sanalla kolmantena vastaan. Tuloksia on yhteensä neljä, mutta ei anneta sen häiritä.
Matti Vanhanen jätti Ilta-Sanomien (24.7.) mukaan naisystävänsä Sirkka Mertalan tekstiviestillä. Haettaessa Googlen hakusanalla seksiuros yksikään hakutuloksista ei käsittele Matti Vanhasta. Mutta ei anneta sen häiritä.
Mainitsin eräässä kirjoituksessa sanan seksiuros. Noudatin sananmuodostuksessa sensaatiouutisista tuttua mallia; salarakas, yllätysvauva ja seksiuros on tehty samalla muotilla. Vastapäivään-blogin lähteiden mukaan seksiuros on loppukesän muotisana vuonna 2010. Googlen hakukoneella haettaessa blogini tulee tuolla sanalla kolmantena vastaan. Tuloksia on yhteensä neljä, mutta ei anneta sen häiritä.
Matti Vanhanen jätti Ilta-Sanomien (24.7.) mukaan naisystävänsä Sirkka Mertalan tekstiviestillä. Haettaessa Googlen hakusanalla seksiuros yksikään hakutuloksista ei käsittele Matti Vanhasta. Mutta ei anneta sen häiritä.
Kaksi lausetta kertovat joskus vähemmän kuin yksi
Pienistä asioista kasvaa suuria tarinoita. Seuraavassa lyhyt blogimerkintä ja muutamia sen herättämiä ajatuksia.
Heräsin tänään laukauksiin ja luulin olevani Suomessa
Molemmat lauseet sattuvat olemaan aivan totta, joskin hieman väritettyjä. Tänä aamuna kello 10.50 heräsin sekavien unien jälkeen sängystäni, mutta kuvittelin asuvani vielä Toppilassa. En heti tunnistanut ääntä, joka minut oli herättänyt, mutta pian tajusin tasaisen paukkeen olevan aseen laukauksia. Lähellä on ampumarata, jota onneksi käytetään vain viikonloppuisin, joten en ollut joutunut keskelle tulitaistelua.
Saman asian voi ilmaista tuhannella eri tavalla. Erilaiset muotoilut pitävät sisällään erilaisia tarinoita. Ensimmäiseen lauseeseen voi lukea tarinan siitä, että laukaukset aiheuttivat kuvitelman Suomesta. Vaikka Toppilassa aina silloin tällöin näkyi rynnäkkökivääreillä varustautuneita poliiseja, lauseet ovat toisiinsa liittymättömiä.
Ehkä ne pitäisi kirjoittaa näin:
Heräsin tänään laukauksiin. Luulin olevani Suomessa.
Nyt tapahtumat eivät liity niin suoraan toisiinsa, mutta niiden läheinen sijainti liittää ne yhteen. Lauseissa on vieläkin tarina luotien täyttämästä kotimaasta, vaikkakaan se ei ole niin selvä. Tapahtumat tuntuvat olevan samanaikaisia, mutta suhdetta niiden välillä ei tarkenneta.
Jos lauseiden väliin sijoittaa uuden lauseen, keskinäiset siteet heikentyvät.
Heräsin tänään laukauksiin. Olin nukkunut huonosti ja luulin olevani Suomessa.
Nyt heräämisen syy jää taka-alalle ja pitempi jälkimmäinen virke saa enemmän painoarvoa. Huonosti nukkuminen ja epäselvyys olinpaikasta liittyvät yhteen. Laukausten tärkeyttä vähentää se, että jälkimmäiset lauseet eivät suoraan liity ensimmäiseen. Kirjoitus kuvaa ehkä enemmän todellisuutta, mutta se ei ole yhtä tehokas kuin ensimmäinen versio.
Ehkäpä paras versio blogikirjoituksesta onkin tämä:
Heräsin tänään laukauksiin.
Se aloittaa monia tarinoita, mutta ei sekoita niitä. Lisäksi se on todenmukainen ja mukaansa tempaava.
Tyyli on lukijan korvien välissä. Monen ihmisen korvien väli on kuitenkin varsin samannäköinen. Siksi tunnistamme tyylejä ja pystymme jopa tuottamaan niitä tiettyyn rajaan asti. Vastapäivään julkaiseekin vapaapäivän kunniaksi kolme versiota tämänaamuisesta.
"Kävi kaupungilla – heräsi laukauksiin
Newcastlessa, New South Walesissa koettiin tänä aamuna kauhun hetkiä. 23-vuotias mies heräsi kotinsa ulkopuolelta kuuluviin laukauksiin. Mies oli silminnäkijöiden mukaan käynyt paikallisessa yökerhossa, jossa oli ollut vierailuhetkellä useita moottoripyöräkerhon jäseniä. Poliisi tutkii tapahtumien yhteyttä."
"Edellisillan sade roikkui vielä harmaana ilmassa, kun Ahola heräsi. Laukaukset kaikuivat hänen korvissaan, mutta hän ei ollut varma, oliko se unta vai pieleen mennyt edellisilta. Newcastlen karu ulkokuori piti sisällään vielä karumman ytimen. Ympäröivä betoni oli kangas, jolle sade oli maalannut tämän aamun paletin: harmaata, harmaampaa ja mustaa."
"Ja katso, Hän heräsi."
Heräsin tänään laukauksiin ja luulin olevani Suomessa
Molemmat lauseet sattuvat olemaan aivan totta, joskin hieman väritettyjä. Tänä aamuna kello 10.50 heräsin sekavien unien jälkeen sängystäni, mutta kuvittelin asuvani vielä Toppilassa. En heti tunnistanut ääntä, joka minut oli herättänyt, mutta pian tajusin tasaisen paukkeen olevan aseen laukauksia. Lähellä on ampumarata, jota onneksi käytetään vain viikonloppuisin, joten en ollut joutunut keskelle tulitaistelua.
Saman asian voi ilmaista tuhannella eri tavalla. Erilaiset muotoilut pitävät sisällään erilaisia tarinoita. Ensimmäiseen lauseeseen voi lukea tarinan siitä, että laukaukset aiheuttivat kuvitelman Suomesta. Vaikka Toppilassa aina silloin tällöin näkyi rynnäkkökivääreillä varustautuneita poliiseja, lauseet ovat toisiinsa liittymättömiä.
Ehkä ne pitäisi kirjoittaa näin:
Heräsin tänään laukauksiin. Luulin olevani Suomessa.
Nyt tapahtumat eivät liity niin suoraan toisiinsa, mutta niiden läheinen sijainti liittää ne yhteen. Lauseissa on vieläkin tarina luotien täyttämästä kotimaasta, vaikkakaan se ei ole niin selvä. Tapahtumat tuntuvat olevan samanaikaisia, mutta suhdetta niiden välillä ei tarkenneta.
Jos lauseiden väliin sijoittaa uuden lauseen, keskinäiset siteet heikentyvät.
Heräsin tänään laukauksiin. Olin nukkunut huonosti ja luulin olevani Suomessa.
Nyt heräämisen syy jää taka-alalle ja pitempi jälkimmäinen virke saa enemmän painoarvoa. Huonosti nukkuminen ja epäselvyys olinpaikasta liittyvät yhteen. Laukausten tärkeyttä vähentää se, että jälkimmäiset lauseet eivät suoraan liity ensimmäiseen. Kirjoitus kuvaa ehkä enemmän todellisuutta, mutta se ei ole yhtä tehokas kuin ensimmäinen versio.
Ehkäpä paras versio blogikirjoituksesta onkin tämä:
Heräsin tänään laukauksiin.
Se aloittaa monia tarinoita, mutta ei sekoita niitä. Lisäksi se on todenmukainen ja mukaansa tempaava.
Tyyli on lukijan korvien välissä. Monen ihmisen korvien väli on kuitenkin varsin samannäköinen. Siksi tunnistamme tyylejä ja pystymme jopa tuottamaan niitä tiettyyn rajaan asti. Vastapäivään julkaiseekin vapaapäivän kunniaksi kolme versiota tämänaamuisesta.
"Kävi kaupungilla – heräsi laukauksiin
Newcastlessa, New South Walesissa koettiin tänä aamuna kauhun hetkiä. 23-vuotias mies heräsi kotinsa ulkopuolelta kuuluviin laukauksiin. Mies oli silminnäkijöiden mukaan käynyt paikallisessa yökerhossa, jossa oli ollut vierailuhetkellä useita moottoripyöräkerhon jäseniä. Poliisi tutkii tapahtumien yhteyttä."
"Edellisillan sade roikkui vielä harmaana ilmassa, kun Ahola heräsi. Laukaukset kaikuivat hänen korvissaan, mutta hän ei ollut varma, oliko se unta vai pieleen mennyt edellisilta. Newcastlen karu ulkokuori piti sisällään vielä karumman ytimen. Ympäröivä betoni oli kangas, jolle sade oli maalannut tämän aamun paletin: harmaata, harmaampaa ja mustaa."
"Ja katso, Hän heräsi."
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Kauppaa eläimillä
Delfiinikierros Port Stephensissä täytti tehtävänsä. Näin delfiineitä. Monta.
Eläintarhakierros Oakvalessa täytti myös tehtävänsä. Silitin kengurua, koalaa, lammasta, vuohta, wallabia, hevosta ja dromedaaria. Emua en silittänyt, sillä se oli varsin pelottava ilmestys. Kun katsoo isoja lintuja silmiin, niistä voi nähdä dinosauruksen katseen. Kun katsoo liskoja silmiin, niistä voi nähdä oman kuvansa.
Eläimet ovat kauttaaltaan varsin lemuisaa sakkia. Koalaa en saanut pitää sylissä, mutta aistin sen aromit vähän matkan päästä. Se näytti uniselta ja pelokkaalta. Koalat luultavasti maksavat turkillaan koko tarhan muiden eläinten ruoat, koska sitä turistit luultavasti tulevat katsomaan.
Kenguru puolestaan oli kuin iso koira, joka muistutti Hessu Hopoa. Ne olivat varsin vinkeitä otuksia. Australiassa oloni aikana minun täytynee nauttia niitä myös sisäisesti. Marketissa myydään kengurunlihaa, eivätkä pihvit ole tavallista nautaa paljon kalliimpia.
Delfiineistä sanotaan monesti, että ne ovat nisäkkäistä älykkäimpiä. Niiden aika tuntuu luonnossa kuluvan kuitenkin ruoan metsästykseen. Niiden pitäisikin tehdä sama hyppy kuin me ihmiset teimme joskus aikamme alkuhämärissä ja siirtyä maan – tai oikeastaan vedenviljelykseen. Sitten ne voisivat keskittyä tärkeisiin asioihin, kuten rahan ansaitsemiseen.
Port Stephensin kaltaisissa kohteissa ne voisivat myös sopia risteilyjen järjestäjien kanssa esiintymisajoista ja -palkkioista. Nämä vedenalaiset veljemme tarvitsevat vain vahvan esitaistelijan, joka johdattaa heidät syvästä merestä kalaisampien apajien äärelle.
Mistä muuten tietää, että delfiini on nisäkäs? Se on nisäkäs. Vink vink.
Eläintarhakierros Oakvalessa täytti myös tehtävänsä. Silitin kengurua, koalaa, lammasta, vuohta, wallabia, hevosta ja dromedaaria. Emua en silittänyt, sillä se oli varsin pelottava ilmestys. Kun katsoo isoja lintuja silmiin, niistä voi nähdä dinosauruksen katseen. Kun katsoo liskoja silmiin, niistä voi nähdä oman kuvansa.
Eläimet ovat kauttaaltaan varsin lemuisaa sakkia. Koalaa en saanut pitää sylissä, mutta aistin sen aromit vähän matkan päästä. Se näytti uniselta ja pelokkaalta. Koalat luultavasti maksavat turkillaan koko tarhan muiden eläinten ruoat, koska sitä turistit luultavasti tulevat katsomaan.
Kenguru puolestaan oli kuin iso koira, joka muistutti Hessu Hopoa. Ne olivat varsin vinkeitä otuksia. Australiassa oloni aikana minun täytynee nauttia niitä myös sisäisesti. Marketissa myydään kengurunlihaa, eivätkä pihvit ole tavallista nautaa paljon kalliimpia.
Delfiineistä sanotaan monesti, että ne ovat nisäkkäistä älykkäimpiä. Niiden aika tuntuu luonnossa kuluvan kuitenkin ruoan metsästykseen. Niiden pitäisikin tehdä sama hyppy kuin me ihmiset teimme joskus aikamme alkuhämärissä ja siirtyä maan – tai oikeastaan vedenviljelykseen. Sitten ne voisivat keskittyä tärkeisiin asioihin, kuten rahan ansaitsemiseen.
Port Stephensin kaltaisissa kohteissa ne voisivat myös sopia risteilyjen järjestäjien kanssa esiintymisajoista ja -palkkioista. Nämä vedenalaiset veljemme tarvitsevat vain vahvan esitaistelijan, joka johdattaa heidät syvästä merestä kalaisampien apajien äärelle.
Mistä muuten tietää, että delfiini on nisäkäs? Se on nisäkäs. Vink vink.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Australian hintataso
Kaiken, mitä tiedän, olen oppinut Aku Ankasta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, joten tämä kirjoitus käsittelee vaihtoehtoisesti rahaa, hynää, kahisevaa, vihreää, mammonaa, riihikuivaa, kylmää käteistä, kuumaa korttirahaa, hilloa, fyrkkaa, ropoja, mania tai tuohta.
Seuraavassa joidenkin palveluiden ja tavaroiden hintoja Newcastlessa, Australiassa heinäkuussa 2010.
Omena: 1,92 dollaria/kg 1,35 €/kg
Perunat: 1,1 dollaria/kg 0,76 €/kg
Banaani: 1,9 dollaria/kg 1,32 €/kg
Kurkku: 1,98 dollaria/kpl 1,36 €/kpl
Moniviljaleipä: 3,6 dollaria /kg 2,5 €/kg
Olut: 3,7 dollaria/litra 2,5 €/l
Pepsi (tölkissä): 1,6 dollaria /litra 1,1 €/l
Rasvaton maito: 1.59/litra 1,1 €/l
Suola: 1,6 dollaria/kilo 1,1 €/kg
Vehnäjauhot: 0,95 dollaria/kilo 0,65 €/kg
Margariini: 11,2 dollaria/kilo 7,9 €/kg
Jauheliha: 8,9 dollaria/kilo 6,1 €/kg
Tonnikala (80 g): 1,79 dollaria/purkki 1,2 €/purkki
Mars-patukka: 1,5 dollaria/kpl 1 €/kpl
AAA-paristot (8 kpl): 12,84 dollaria 8,8 €
Pyörän sisäkumi: 4,92 dollaria 3,4 €
Bussimatka kaupungin sisällä: 3,3 dollaria 2,3 €
alennettu: 1,6 dollaria 1,1 €
Junamatka kaupungin sisällä: 3,2 dollaria 2,3 €
alennettu: 1,6 dollaria 1,1 €
Juna Newcastlesta Sydney'in: 6,9 dollaria 4,75 €
alennettu: 3,9 dollaria 2,7 €
Seuraavassa joidenkin palveluiden ja tavaroiden hintoja Newcastlessa, Australiassa heinäkuussa 2010.
Omena: 1,92 dollaria/kg 1,35 €/kg
Perunat: 1,1 dollaria/kg 0,76 €/kg
Banaani: 1,9 dollaria/kg 1,32 €/kg
Kurkku: 1,98 dollaria/kpl 1,36 €/kpl
Moniviljaleipä: 3,6 dollaria /kg 2,5 €/kg
Olut: 3,7 dollaria/litra 2,5 €/l
Pepsi (tölkissä): 1,6 dollaria /litra 1,1 €/l
Rasvaton maito: 1.59/litra 1,1 €/l
Suola: 1,6 dollaria/kilo 1,1 €/kg
Vehnäjauhot: 0,95 dollaria/kilo 0,65 €/kg
Margariini: 11,2 dollaria/kilo 7,9 €/kg
Jauheliha: 8,9 dollaria/kilo 6,1 €/kg
Tonnikala (80 g): 1,79 dollaria/purkki 1,2 €/purkki
Mars-patukka: 1,5 dollaria/kpl 1 €/kpl
AAA-paristot (8 kpl): 12,84 dollaria 8,8 €
Pyörän sisäkumi: 4,92 dollaria 3,4 €
Bussimatka kaupungin sisällä: 3,3 dollaria 2,3 €
alennettu: 1,6 dollaria 1,1 €
Junamatka kaupungin sisällä: 3,2 dollaria 2,3 €
alennettu: 1,6 dollaria 1,1 €
Juna Newcastlesta Sydney'in: 6,9 dollaria 4,75 €
alennettu: 3,9 dollaria 2,7 €
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Delta-jengi Down Under
Tiistain Amazing Race osoittautuikin jännittävän seikkailun sijaan lähinnä yliopistoesittelyksi, jonka rasteilla kierrettiin yliopiston kirjastot, toimistot, atk-tilat ja muut opiskelijoille tärkeät rakennukset. Häpeän myöntää, että Lizards ei lukuisista saksalaisjäsenistään huolimatta kyennyt hyvään suoritukseen. Tulosluettelossa oli viimeisessä kolmanneksessa, mistä syytän huonoa valmistautumista ja loukkaantumisia harjoittelukaudella.
Jos itse Amazing Race oli oikeastaan Amazing Bore, illan vaihtaribileet olivatkin sitten jotain ihan muuta. Ne olivat nimittäin kohtalaisen keskinkertaiset – jopa siihen pisteeseen asti, ettei kukaan muistane niistä mitään. Eikä tämä johdu nautituista alkoholiannoksista, vaan siitä, ettei niissä ollut mitään muistettavaa.
Todellinen opiskelijaelämä tuli tutuksi vasta, kun John kutsuttiin kontaktiensa kautta Edwards Hallin opiskelija-asuntolaan. Saksalaisen vahvistuksen, Simonin, kanssa lyöttäydyimme mukaan. Kyseessä oli siis tavallinen tiistai-ilta, mutta käytävät olivat täynnä yliopistonuoria, suurin osa alle kaksikymppisiä, jotka nauttivat vapaudestaan. Käytävävahdit yrittivät estää opiskelijoita pelaamasta juomapelejä, sillä kortit ja juominen olivat sallittuja, mutta vain toisistaan riippumattomina. Käytävävahdit myös hajottivat väkijoukkoja, jotka seisoskelivat käytävällä, koska se on ilmeisesti paloturvallisuuden kannalta vaarallista.
Lopulta vahdit ilmoittivat, että vartijat ovat tulossa hajottamaan Edwards Hallin bileet ja opiskelijoita kehotettiin siirtymään alakertaan. Siellä kaikuivat amerikkalaisissa college-elokuvista tutut ”chug, chug” -huudot. Luulen, että kampuksen ulkopuolinen asunto on ihan sopiva minulle.
Tänään oli varsinainen kaikille opiskelijoille suunnattu orientaatio. Kuuntelimme aamulla pari tuntia propagandaa Newcastlen yliopistosta, minkä jälkeen keskustelimme oppimaan oppimisesta, ryhmätyöskentelystä ja muista yliopistoelämässä tarvittavista taidoista. Onneksi sanottu tuntui tutulta– ja tylsältä – muuten alkaisin epäillä ovatko Oulun yliopistossa vietetyt vuodet menneet ihan ohi korvien.
Tästä viikosta on päällimmäisenä jäänyt mieleen se, että australialainen käsitys aterioiden sisällöstä ei vastaa välttämättä suomalaista. Aamiainen voi olla mehua ja muffinssi tai pannukakku kermavaahdolla ja siirapilla, lounas on poikkeuksetta valkoista leipää ja paikallista makkaraa, illallinen on samaten valkoista leipää ja makkaraa. Välipalaksi voi jokainen halutessaan ostaa sämpylän, johon voi laittaa vaikka herkullisia sipsejä karkkiautomaatista. Ehkäpä sitä täällä päin kutsutaan välipala-automaatiksi.
Nyt voin henkäistä hetken, pestä pyykkiä kylmällä vedellä, säilyttää perunoita huoneenlämmössä ja nauttia tuuletusta huoneesta (minulla on jatkuva ilmastointi kiitos yksinkertaisten lasien).
p.s. Ei kannata uskoa jos aiemmin tuntematon henkilö ehdottaa oikoreittiä tuntemattomalla alueella. Oikoreitti saattaa paljastua puolen tunnin lenkiksi mäkisessä maastossa, minkä jälkeen palataan aloituspaikkaan. Ja saksalaistenhan piti olla hyviä kartanluvussa.
Jos itse Amazing Race oli oikeastaan Amazing Bore, illan vaihtaribileet olivatkin sitten jotain ihan muuta. Ne olivat nimittäin kohtalaisen keskinkertaiset – jopa siihen pisteeseen asti, ettei kukaan muistane niistä mitään. Eikä tämä johdu nautituista alkoholiannoksista, vaan siitä, ettei niissä ollut mitään muistettavaa.
Todellinen opiskelijaelämä tuli tutuksi vasta, kun John kutsuttiin kontaktiensa kautta Edwards Hallin opiskelija-asuntolaan. Saksalaisen vahvistuksen, Simonin, kanssa lyöttäydyimme mukaan. Kyseessä oli siis tavallinen tiistai-ilta, mutta käytävät olivat täynnä yliopistonuoria, suurin osa alle kaksikymppisiä, jotka nauttivat vapaudestaan. Käytävävahdit yrittivät estää opiskelijoita pelaamasta juomapelejä, sillä kortit ja juominen olivat sallittuja, mutta vain toisistaan riippumattomina. Käytävävahdit myös hajottivat väkijoukkoja, jotka seisoskelivat käytävällä, koska se on ilmeisesti paloturvallisuuden kannalta vaarallista.
Lopulta vahdit ilmoittivat, että vartijat ovat tulossa hajottamaan Edwards Hallin bileet ja opiskelijoita kehotettiin siirtymään alakertaan. Siellä kaikuivat amerikkalaisissa college-elokuvista tutut ”chug, chug” -huudot. Luulen, että kampuksen ulkopuolinen asunto on ihan sopiva minulle.
Tänään oli varsinainen kaikille opiskelijoille suunnattu orientaatio. Kuuntelimme aamulla pari tuntia propagandaa Newcastlen yliopistosta, minkä jälkeen keskustelimme oppimaan oppimisesta, ryhmätyöskentelystä ja muista yliopistoelämässä tarvittavista taidoista. Onneksi sanottu tuntui tutulta– ja tylsältä – muuten alkaisin epäillä ovatko Oulun yliopistossa vietetyt vuodet menneet ihan ohi korvien.
Tästä viikosta on päällimmäisenä jäänyt mieleen se, että australialainen käsitys aterioiden sisällöstä ei vastaa välttämättä suomalaista. Aamiainen voi olla mehua ja muffinssi tai pannukakku kermavaahdolla ja siirapilla, lounas on poikkeuksetta valkoista leipää ja paikallista makkaraa, illallinen on samaten valkoista leipää ja makkaraa. Välipalaksi voi jokainen halutessaan ostaa sämpylän, johon voi laittaa vaikka herkullisia sipsejä karkkiautomaatista. Ehkäpä sitä täällä päin kutsutaan välipala-automaatiksi.
Nyt voin henkäistä hetken, pestä pyykkiä kylmällä vedellä, säilyttää perunoita huoneenlämmössä ja nauttia tuuletusta huoneesta (minulla on jatkuva ilmastointi kiitos yksinkertaisten lasien).
p.s. Ei kannata uskoa jos aiemmin tuntematon henkilö ehdottaa oikoreittiä tuntemattomalla alueella. Oikoreitti saattaa paljastua puolen tunnin lenkiksi mäkisessä maastossa, minkä jälkeen palataan aloituspaikkaan. Ja saksalaistenhan piti olla hyviä kartanluvussa.
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Deutschland über alles
Heitä on joka puolella. Pahimmassa tapauksessa saksan kaunista poljentoa kuulee enemmän kuin englantia. Jostain syystä kaikki saksalaiset tulvivat Australiaan opiskelemaan. Seuraavaksi eniten on pohjoisamerikkalaisia, sitten aasialaisia. Yhtään suomalaista en onneksi ole vielä tavannut.
Tänään oli ensimmäinen orientaatio-oppitunti, jossa käytiin läpi turvallisuusasiat ja yliopistoelämän perusteet. Lisäksi meidät jaettiin pienempiin ryhmiin, joissa kisaamme huomisessa Amazing Race -kilpailussa. Nyt minulla on mahdollisuus lievittää niitä traumoja, jotka jäivät Oulun yliopiston samanlaisesta kisasta.
Kisa alkaa huomenna yhdeksältä ja saamme kortin, joka oikeuttaa ilmaisiin matkoihin julkisissa kulkuvälineissä. Urheilullinen näkökulma on siis tällä pallonpuoliskolla vähempiarvoinen. Tai sitten yliopistolla on rahaa sponsoroida matkat, toisin kuin ylioppilaskunnalla kotona.
Ihmisiä oli tilaisuudessa joka lähtöön, samoin kuin missä tahansa opiskelijakokoontumisessa. Oli isoja, pieniä, leveitä ja kapeita. Valkoisia, keltaisia, mustia ja punaisia. Ja siinä olivat vasta paitojen värit. Tutustuin hostellissa saksalaiseen Simoniin, jonka kautta tutustuin joukkoon muita saksalaisia. Ehkä alan väittää ihmisille, että nimeni on Jürgen niin sopeudun hyvin joukkoon.
Achtung! Lizards-joukkue suuntaa huomenna kohti korkeinta koroketta. Jürgen, Hans, Birgitte, Heinz, Siegfried ja kumppanit nostavat kauniin mustapunakeltaisen lipun kohti taivasta voiton merkiksi.
Lopuksi kaunis saksankielinen runo, joka ilmaisee tunteeni uutta lempivaltiotani kohtaan:
Tänään oli ensimmäinen orientaatio-oppitunti, jossa käytiin läpi turvallisuusasiat ja yliopistoelämän perusteet. Lisäksi meidät jaettiin pienempiin ryhmiin, joissa kisaamme huomisessa Amazing Race -kilpailussa. Nyt minulla on mahdollisuus lievittää niitä traumoja, jotka jäivät Oulun yliopiston samanlaisesta kisasta.
Kisa alkaa huomenna yhdeksältä ja saamme kortin, joka oikeuttaa ilmaisiin matkoihin julkisissa kulkuvälineissä. Urheilullinen näkökulma on siis tällä pallonpuoliskolla vähempiarvoinen. Tai sitten yliopistolla on rahaa sponsoroida matkat, toisin kuin ylioppilaskunnalla kotona.
Ihmisiä oli tilaisuudessa joka lähtöön, samoin kuin missä tahansa opiskelijakokoontumisessa. Oli isoja, pieniä, leveitä ja kapeita. Valkoisia, keltaisia, mustia ja punaisia. Ja siinä olivat vasta paitojen värit. Tutustuin hostellissa saksalaiseen Simoniin, jonka kautta tutustuin joukkoon muita saksalaisia. Ehkä alan väittää ihmisille, että nimeni on Jürgen niin sopeudun hyvin joukkoon.
Achtung! Lizards-joukkue suuntaa huomenna kohti korkeinta koroketta. Jürgen, Hans, Birgitte, Heinz, Siegfried ja kumppanit nostavat kauniin mustapunakeltaisen lipun kohti taivasta voiton merkiksi.
Lopuksi kaunis saksankielinen runo, joka ilmaisee tunteeni uutta lempivaltiotani kohtaan:
kaljuunat Schiffsheck Schrei in die Luft
Zahl der rauschenden Waffen an die Front tanassa
Gewinn oder Verlust
völlig wurscht
denn wir sind auf ewig in Rom
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Kummalliset kipittäjät
Myönnetään. Australian pöpöt osoittautuivat minua vahvemmaksi. Aamulla heräsin siihen, että kurkku oli kunnolla kipeä, ja räkä on valunut valtoimenaan siitä asti. Onneksi paikallinen talouspaperi on astetta lujempaa tavaraa.
Sairaspäivän kunniaksi Vastapäivään blogi listaa kolme komeinta elukkaa ekvaattorin eteläpuolella. Ainakin kolme komeinta, jotka olen henkilökohtaisesti nähnyt.
1.Torakka
Näitä pikku vilistäjiä näkyy silloin tällöin kaduilla, mutta talossa en niihin vielä ole törmännyt. Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun astun pimeään pesuhuoneeseen ja kantapään alla rasahtaa rikki tällaisen sympaattisen selviytyjän kuori.
Lähempää tuttavuutta olen tehnyt torakoiden kanssa ainoastaan Subwayssa, jossa yksi uskalikko kiipesi tiskille asti ja läheni tuttavani avonaista subia. Tämä huomautti asiasta voileipätaiteilijalle, joka tarttui toimeen ja napautti torakan lattialle veitsellä, joka sattui olemaan hänen kädessään. Sen jälkeen subiartisti leikkasi kokopitkän subin kahtia samalla veitsellä.
2.Rotta
Läheisessä puistossa puuhakas rottaherra päätti ylittää tien juuri kun olin ulkoiluttamassa pyörääni. Se kipitti neljällä jalallaan nopsasti turvaan, mutta luulen, että se iski minulle silmää. Se yritti sanoa, että tavalliset rotat eivät ole mitään verrattuna siivekkäisiin serkkuihinsa. Tai sitten sillä oli vain roska silmässä.
3.Lepakko
Kun aurinko laskee ja hämärä valtaa taivaan, nämä siivekkäät veikot valtaavat ilmatilan. Niiden pahaenteiset hahmot kiertelevät tummenevaa iltaa vasten ja etsivät seuraavaa uhriaan – hyönteistä, joka kokee kaamean kuoleman lentävien rottien torahampaissa. Onneksi lähellä ei ole ydinvoimalaa, joten minun ei tarvitse pelätä radioaktiivisen lepakon puremaa.
Sairaspäivän kunniaksi Vastapäivään blogi listaa kolme komeinta elukkaa ekvaattorin eteläpuolella. Ainakin kolme komeinta, jotka olen henkilökohtaisesti nähnyt.
1.Torakka
Näitä pikku vilistäjiä näkyy silloin tällöin kaduilla, mutta talossa en niihin vielä ole törmännyt. Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun astun pimeään pesuhuoneeseen ja kantapään alla rasahtaa rikki tällaisen sympaattisen selviytyjän kuori.
Lähempää tuttavuutta olen tehnyt torakoiden kanssa ainoastaan Subwayssa, jossa yksi uskalikko kiipesi tiskille asti ja läheni tuttavani avonaista subia. Tämä huomautti asiasta voileipätaiteilijalle, joka tarttui toimeen ja napautti torakan lattialle veitsellä, joka sattui olemaan hänen kädessään. Sen jälkeen subiartisti leikkasi kokopitkän subin kahtia samalla veitsellä.
2.Rotta
Läheisessä puistossa puuhakas rottaherra päätti ylittää tien juuri kun olin ulkoiluttamassa pyörääni. Se kipitti neljällä jalallaan nopsasti turvaan, mutta luulen, että se iski minulle silmää. Se yritti sanoa, että tavalliset rotat eivät ole mitään verrattuna siivekkäisiin serkkuihinsa. Tai sitten sillä oli vain roska silmässä.
3.Lepakko
Kun aurinko laskee ja hämärä valtaa taivaan, nämä siivekkäät veikot valtaavat ilmatilan. Niiden pahaenteiset hahmot kiertelevät tummenevaa iltaa vasten ja etsivät seuraavaa uhriaan – hyönteistä, joka kokee kaamean kuoleman lentävien rottien torahampaissa. Onneksi lähellä ei ole ydinvoimalaa, joten minun ei tarvitse pelätä radioaktiivisen lepakon puremaa.
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Makuelämyksiä
Taipein lentokenttäbussissa tapaamani saksalaisvaihtari mainitsi, että melkein kaikki tulevat sairaaksi Australiaan saapumisensa jälkeen. Ajattelin tuolloin, että olen liian kova pala purtavaksi paikallisille basilleille, mutta nyt näyttää, että ne ovat ottamassa niskalenkin nielussani. Nenä vuotaa, kurkku on kipeä ja otsaa kuumottaa. Yhden lääketieteen latinan kurssin suorittaneena voin diagnosoida sen, mikä minua vaivaa: perusflunssa.
Vielä en ole ihan varma, johtuuko vuotava nokka talon kylmyydestä vai onko se hivenen pitemmän taudin alkusoitto. Otsan kuumotus johtuu kuitenkin siitä, että käteni on niin kylmä, että lämmin otsa tuntuu tulikuumalta. Parempi kuitenkin lienee hoitaa tämä alta pois ennen opintojen alkamista. Ohjelmassa on siis viikonlopun mittainen pikaflunssa.
Kävin tänään kaupungilla ja otin muutamia kuvia. Hyppäsin bussiin ihan talon vierestä, mutta linja 104 kiemurteli koko kaupungin läpi niin, että matkassa meni melkein tunti. Jostakin syytä linja-auto oli täynnä vanhoja ihmisiä, mutta en ole varma johtuiko se linjasta vai vuorokaudenajasta. Minun täytyy tehdä lisää tutkimusta, että voin vastata varmemmin. Takaisin tullessa linja 226 oli täynnä teinejä, joten päädyin matkustamaan suunnilleen keski-ikäisten ihmisten kanssa.
Testasin myös ensi kertaa pikku-Amerikan pyhätön, McDonald'sin. Big Mac -ateria maksoi 6,95 dollaria, eli vähän alle viisi euroa. Purilainen maistui samalta kuin kotona, vaikkakin se oli hivenen ryhdikkäämpi. Nyt olen siis kokeillut mäkkäriä kolmessa maanosassa ja voiton vie Taipein hinta-laatusuhteeltaan mainioin kokonaisuus. Makumatkailu luultavasti jatkuu ennen pitkää: seuraavaksi listalla on legendaarinen Quarter Pounder.
Pysykää siis kanavalla, niin chez Ahola esittelee eteläisen pallonpuoliskon erityislaatuisimmat ateriat ja kertoo, missä näitä keltaisen ämmän valioruokaloita voi tavata.
Vielä en ole ihan varma, johtuuko vuotava nokka talon kylmyydestä vai onko se hivenen pitemmän taudin alkusoitto. Otsan kuumotus johtuu kuitenkin siitä, että käteni on niin kylmä, että lämmin otsa tuntuu tulikuumalta. Parempi kuitenkin lienee hoitaa tämä alta pois ennen opintojen alkamista. Ohjelmassa on siis viikonlopun mittainen pikaflunssa.
Kävin tänään kaupungilla ja otin muutamia kuvia. Hyppäsin bussiin ihan talon vierestä, mutta linja 104 kiemurteli koko kaupungin läpi niin, että matkassa meni melkein tunti. Jostakin syytä linja-auto oli täynnä vanhoja ihmisiä, mutta en ole varma johtuiko se linjasta vai vuorokaudenajasta. Minun täytyy tehdä lisää tutkimusta, että voin vastata varmemmin. Takaisin tullessa linja 226 oli täynnä teinejä, joten päädyin matkustamaan suunnilleen keski-ikäisten ihmisten kanssa.
Testasin myös ensi kertaa pikku-Amerikan pyhätön, McDonald'sin. Big Mac -ateria maksoi 6,95 dollaria, eli vähän alle viisi euroa. Purilainen maistui samalta kuin kotona, vaikkakin se oli hivenen ryhdikkäämpi. Nyt olen siis kokeillut mäkkäriä kolmessa maanosassa ja voiton vie Taipein hinta-laatusuhteeltaan mainioin kokonaisuus. Makumatkailu luultavasti jatkuu ennen pitkää: seuraavaksi listalla on legendaarinen Quarter Pounder.
Pysykää siis kanavalla, niin chez Ahola esittelee eteläisen pallonpuoliskon erityislaatuisimmat ateriat ja kertoo, missä näitä keltaisen ämmän valioruokaloita voi tavata.
torstai 15. heinäkuuta 2010
Muistelmia
Kirjoittaisinpa tätä blogia vasta vuosikymmenen jälkeen. Silloin voisin tehdä sen suoraan muistelmista tuttuun kirjalliseen muotoon, jossa tapahtumista kerrotaan vain jännittävimmät. Ehkä voin silti kokeilla. Seuraavassa siis ote J. M. Aholan muistelmateoksesta Rauta, kynä, omantunnonarvo – oululaisen suurmiehen muistelmia. Se tiivistää vaihto-opiskelun alun tunnelman.
”Aurinko nousi Australiassa oikealta ja kiersi vastapäivään. Katselin sen menoa verannalta ensimmäisten päivien ajan.”
”Aurinko nousi Australiassa oikealta ja kiersi vastapäivään. Katselin sen menoa verannalta ensimmäisten päivien ajan.”
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Keskiviikko 14.
On päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Sitten on päiviä, jolloin kaikki menee pieleen. Tänään on yksi ensiksi mainitun kaltaisista päivistä. Heräsin paremmin nukutun yön jälkeen pirteänä, aurinko paistoi ulkona, ja navakka tuuli heilutti pihan puita. Dylan, yksi asuintovereistani, näytti minulle varastosta pyörän, jolla entinen asukki oli ajellut. Takarengas oli irti ja tyhjä, mutta muuten se vaikutti toimivalta. Hetken pähkäilyn jälkeen sain osat sopimaan yhteen ja totesin, että saan sen ajokelpoiseksi ostamalla uuden sisäkumin.
Niinpä juoksin kauppaan, ostin kumin, juoksin takaisin ja sujautin sen paikoilleen. Tähän asti kaikki oli mennyt varsin sulavasti. Menestyksestä rohkaistuneena päätin lähteä testaamaan pyörääni pienellä retkellä kaupunkiin. Siis jos pieneksi luetaan 12 kilometrin yhdensuuntainen matka autotien viertä. Itseluottamusta uhkuen hyppäsin pyöräni selkään. Reitin piti olla varsin yksinkertainen: jos seuraisin isoa tietä, löytäisin keskustan. Yksinkertaiset asiat osoittautuvat monesti kaikista monimutkaisimmiksi.
Talutin pyörää ylämäkeen ja naapurin ukko, kysyi, että eikö niillä yleensä poljeta. Australialaista sivistynyttä huumoria. Talutin silti pyörääni, kunnes pääsin ison tien varteen. Newcastlea ei todellakaan ole suunniteltua pyöräilyä varten, sillä pyörätie on vain valkoisella maalilla autotiestä erotettu kapea kaista. Harvoin on pyöräileminen jännittänyt niin paljon kuin tänään.
Talutin välillä pyörääni, välillä hyppäsin sen selkään. Sitten alkoivat ongelmat. En ollut kiristänyt takapyörän muttereita kunnolla, joten se alkoi vääntyä vinoon ja hangata runkoa vasten. Olin päässyt ehkä puoleen väliin, kun pääsin kääntyä takaisin. Edessä oli kuusi kilometriä mäkiä ja kova vastatuuli. Onneksi aurinko sentään paistoi.
Kävelin ainakin tunnin ja jossakin vaiheessa eksyin. Huomasin olevani asutusalueella eikä minulla parin käännöksen jälkeen ollut tietoakaan, missä suunnassa olin. Kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta, missä läheinen sairaala on, sillä tiesin, että siitä löytäisin tieni takaisin kotiin. Sain suunnan ja katu kadulta palasin takaisin kartalle.
Olin hikinen ja väsynyt, kun pääsin kotiin asti, mutta olin päättänyt, että korjaan pyörän ja käyn Jesmondin kaupunginosasta hakemassa pyöräilykypärän ja valon. Varaston avain ei kuitenkaan ollut jääkaapin ovessa, joten jakoavain oli ulottumattomissani. Tarkistin taskut, sillä luulin, että olin hukannut sen. Kun Dylan tuli kotiin, kävi ilmi, että hän oli unohtanut laittaa sen takaisin oveen. Siinä vaiheessa päätin, että joinakin päivinä on vain parempi jäädä kotiin.
Onneksi päivä alkoi kääntyä paremmaksi, kun aurinko laski. Dylan lähti autolla marketeille ja hyppäsin kyytiin. Vingutin Visaa (Electronia) ja ostin uuden pyyhkeen, kypärän ja valopaketin. Jääkaappiin ostin pari kiloa pottua ja leivitettyjä pihvejä, joiden kilohinta oli alhaisempi kuin jauhelihan. Molemmissa kaupoissa kassat kysyivät minulta jotakin, mitä en ymmärtänyt. Se liittyi ilmeisesti kaupan plussakorttisysteemiin. Selvisin tilanteesta kieltelemällä epämääräisesti.
Takaisin tullessa oli jo pimeää. Tähtiä alkoi ilmestyä ja itse kuu oli kuin taivaalla purjehtiva laiva. Kun vein roskia, jäin hetkeksi ihmettelemään, kuinka kirkkaasti tähdet näkyvät. Kun tulee lämpimämpi, linnoittaudun terassille ihailemaan niitä.
Niinpä juoksin kauppaan, ostin kumin, juoksin takaisin ja sujautin sen paikoilleen. Tähän asti kaikki oli mennyt varsin sulavasti. Menestyksestä rohkaistuneena päätin lähteä testaamaan pyörääni pienellä retkellä kaupunkiin. Siis jos pieneksi luetaan 12 kilometrin yhdensuuntainen matka autotien viertä. Itseluottamusta uhkuen hyppäsin pyöräni selkään. Reitin piti olla varsin yksinkertainen: jos seuraisin isoa tietä, löytäisin keskustan. Yksinkertaiset asiat osoittautuvat monesti kaikista monimutkaisimmiksi.
Talutin pyörää ylämäkeen ja naapurin ukko, kysyi, että eikö niillä yleensä poljeta. Australialaista sivistynyttä huumoria. Talutin silti pyörääni, kunnes pääsin ison tien varteen. Newcastlea ei todellakaan ole suunniteltua pyöräilyä varten, sillä pyörätie on vain valkoisella maalilla autotiestä erotettu kapea kaista. Harvoin on pyöräileminen jännittänyt niin paljon kuin tänään.
Talutin välillä pyörääni, välillä hyppäsin sen selkään. Sitten alkoivat ongelmat. En ollut kiristänyt takapyörän muttereita kunnolla, joten se alkoi vääntyä vinoon ja hangata runkoa vasten. Olin päässyt ehkä puoleen väliin, kun pääsin kääntyä takaisin. Edessä oli kuusi kilometriä mäkiä ja kova vastatuuli. Onneksi aurinko sentään paistoi.
Kävelin ainakin tunnin ja jossakin vaiheessa eksyin. Huomasin olevani asutusalueella eikä minulla parin käännöksen jälkeen ollut tietoakaan, missä suunnassa olin. Kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta, missä läheinen sairaala on, sillä tiesin, että siitä löytäisin tieni takaisin kotiin. Sain suunnan ja katu kadulta palasin takaisin kartalle.
Olin hikinen ja väsynyt, kun pääsin kotiin asti, mutta olin päättänyt, että korjaan pyörän ja käyn Jesmondin kaupunginosasta hakemassa pyöräilykypärän ja valon. Varaston avain ei kuitenkaan ollut jääkaapin ovessa, joten jakoavain oli ulottumattomissani. Tarkistin taskut, sillä luulin, että olin hukannut sen. Kun Dylan tuli kotiin, kävi ilmi, että hän oli unohtanut laittaa sen takaisin oveen. Siinä vaiheessa päätin, että joinakin päivinä on vain parempi jäädä kotiin.
Onneksi päivä alkoi kääntyä paremmaksi, kun aurinko laski. Dylan lähti autolla marketeille ja hyppäsin kyytiin. Vingutin Visaa (Electronia) ja ostin uuden pyyhkeen, kypärän ja valopaketin. Jääkaappiin ostin pari kiloa pottua ja leivitettyjä pihvejä, joiden kilohinta oli alhaisempi kuin jauhelihan. Molemmissa kaupoissa kassat kysyivät minulta jotakin, mitä en ymmärtänyt. Se liittyi ilmeisesti kaupan plussakorttisysteemiin. Selvisin tilanteesta kieltelemällä epämääräisesti.
Takaisin tullessa oli jo pimeää. Tähtiä alkoi ilmestyä ja itse kuu oli kuin taivaalla purjehtiva laiva. Kun vein roskia, jäin hetkeksi ihmettelemään, kuinka kirkkaasti tähdet näkyvät. Kun tulee lämpimämpi, linnoittaudun terassille ihailemaan niitä.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Arki
Keitin pottuja ja käristin jauhelihaa. Ketään muuta ei ole kotona. Koulun alkuun on vielä kaksi viikkoa. Voin jo tässä vaiheessa sanoa, että jaetussa asunnossa on parempi asua kuin yksiössä. Ainakin näin vaihdon aikana. Muuten aika tulisi pitkäksi.
Mestarikokki Jukka loihti itselleen juuri loistoaterian. Kaasuhella osoittautui yllättävän käteväksi. Ruoka oli hyvää, mutta se saattaa johtua siitä, että tein sen itse. Niinhän sitä sanotaan, että jotkut asiat on parempia itsetehtyinä: ruoka ja lapset ainakin.
Lähin ostoskeskus on kolmen kilometrin päästä, ja tänään laitoin urheilushortsit jalkaan ja juoksin ostoksille. En siksi, että siellä olisi ollut niin hyviä tarjouksia, vaan koska tarvitsin mausteita ja öljyä. Tarkistin samalla paikallisen tavaratalon ja huomasin, että markettivaatteet ovat hivenen halvempia kuin Suomessa. Kun kesä tulee, ostan joka päivälle omat shortsit ja t-paidan.
Kun hölkkäilin takaisin, joku auto tuuttasi minulle. En ole täysin varma, mistä se johtui, mutta se saattoi aiheutua siitä juoksin ylämäkeen Taipeista ostetuissa liian isoissa shortseissa kantaen kauppakassia. Asiaan liittyen naapuruston pikkupojat kysyivät, etsinkö jotakin, kun lähdin kävelemään kohti yliopistoa. Selvästikään kukaan ei kävele täällä.
Tapasin tänään myös yliopiston latinanopettajani, joka osoittautui mukavaksi vanhaksi muoriksi. Hän näytti minulle kirjastoa ja osoitti, mistä latinan kirjat löytyvät. Hän myös tarjosi autoaan minulle lainaan, jos joskus tarvitsen sitä. Ja hän kertoi, että hänen ystävällään on mökki Blue Mountainsilla ja jos sattuu, että haluan mennä sinne, niin se varmaan onnistuu. Aika varmaan kuluu Australiassa eri tahtia, sillä en tarjoaisi noita asioita, vaikka olisin tuntenut toisen pari vuotta saatikka sitten kaksikymmentä minuuttia.
Yöllä oli todella kylmä ja vaikka pidän viileässä nukkumisesta, tämän talon lämpötila on ehkä hivenen liian alhainen. Vedin peiton kaulaan asti ja välilakanan korvien yli, joten säilyin hengissä. Australiassa on kummallinen tapa petata sänky – tai siis sijata vuode, kuten ala-asteen opettajani Good Morning, Mr. Peltola tapasi korjata –, sillä pussilakanaa ei ilmeisesti vaihdeta niin useasti kuin kotipuolessa, vaan alulakanan ja peiton väliin laitetaan yksi tavallinen lakana. Muista kummallisuuksista mieleen nousee juustoleikkuri, joka koostuu lähinnä kahvasta ja sen väliin pingotetusta rautalangasta. Yritin tänään etsiä kaupasta perinteistä juustohöylää, mutta en löytänyt sitä. Jos joku lähettää minulle postia tänne Australiaan, mukaan voi laittaa siis suomalaisen rehellisen juustohöylän.
Eilen katselin ensi kertaa paikallisia uutisia ja näyttivät lähinnä siltä kuin kotoinen Seitsemän päivää olisi istutettu Urpo Martikaisen tuolille. Ilta oli täynnä sensaationhakuisia uutisia siitä, miten valtion tuissa voi huijata itselleen huipputulot, miten jotkut paikalliset leipomot myyvät sour breadia (jonkinlaista hapanta leipää ilmeisesti), jonka leivonnassa on käytetty hiivaa ja miten paikalliset julkimot herjaava toisiaan Twitterissä. Saattaa toki olla, että kyseessä ei ollut ihan Yleä vastaava kanava.
Mestarikokki Jukka loihti itselleen juuri loistoaterian. Kaasuhella osoittautui yllättävän käteväksi. Ruoka oli hyvää, mutta se saattaa johtua siitä, että tein sen itse. Niinhän sitä sanotaan, että jotkut asiat on parempia itsetehtyinä: ruoka ja lapset ainakin.
Lähin ostoskeskus on kolmen kilometrin päästä, ja tänään laitoin urheilushortsit jalkaan ja juoksin ostoksille. En siksi, että siellä olisi ollut niin hyviä tarjouksia, vaan koska tarvitsin mausteita ja öljyä. Tarkistin samalla paikallisen tavaratalon ja huomasin, että markettivaatteet ovat hivenen halvempia kuin Suomessa. Kun kesä tulee, ostan joka päivälle omat shortsit ja t-paidan.
Kun hölkkäilin takaisin, joku auto tuuttasi minulle. En ole täysin varma, mistä se johtui, mutta se saattoi aiheutua siitä juoksin ylämäkeen Taipeista ostetuissa liian isoissa shortseissa kantaen kauppakassia. Asiaan liittyen naapuruston pikkupojat kysyivät, etsinkö jotakin, kun lähdin kävelemään kohti yliopistoa. Selvästikään kukaan ei kävele täällä.
Tapasin tänään myös yliopiston latinanopettajani, joka osoittautui mukavaksi vanhaksi muoriksi. Hän näytti minulle kirjastoa ja osoitti, mistä latinan kirjat löytyvät. Hän myös tarjosi autoaan minulle lainaan, jos joskus tarvitsen sitä. Ja hän kertoi, että hänen ystävällään on mökki Blue Mountainsilla ja jos sattuu, että haluan mennä sinne, niin se varmaan onnistuu. Aika varmaan kuluu Australiassa eri tahtia, sillä en tarjoaisi noita asioita, vaikka olisin tuntenut toisen pari vuotta saatikka sitten kaksikymmentä minuuttia.
Yöllä oli todella kylmä ja vaikka pidän viileässä nukkumisesta, tämän talon lämpötila on ehkä hivenen liian alhainen. Vedin peiton kaulaan asti ja välilakanan korvien yli, joten säilyin hengissä. Australiassa on kummallinen tapa petata sänky – tai siis sijata vuode, kuten ala-asteen opettajani Good Morning, Mr. Peltola tapasi korjata –, sillä pussilakanaa ei ilmeisesti vaihdeta niin useasti kuin kotipuolessa, vaan alulakanan ja peiton väliin laitetaan yksi tavallinen lakana. Muista kummallisuuksista mieleen nousee juustoleikkuri, joka koostuu lähinnä kahvasta ja sen väliin pingotetusta rautalangasta. Yritin tänään etsiä kaupasta perinteistä juustohöylää, mutta en löytänyt sitä. Jos joku lähettää minulle postia tänne Australiaan, mukaan voi laittaa siis suomalaisen rehellisen juustohöylän.
Eilen katselin ensi kertaa paikallisia uutisia ja näyttivät lähinnä siltä kuin kotoinen Seitsemän päivää olisi istutettu Urpo Martikaisen tuolille. Ilta oli täynnä sensaationhakuisia uutisia siitä, miten valtion tuissa voi huijata itselleen huipputulot, miten jotkut paikalliset leipomot myyvät sour breadia (jonkinlaista hapanta leipää ilmeisesti), jonka leivonnassa on käytetty hiivaa ja miten paikalliset julkimot herjaava toisiaan Twitterissä. Saattaa toki olla, että kyseessä ei ollut ihan Yleä vastaava kanava.
maanantai 12. heinäkuuta 2010
Kotona
Simonia, saksalaista vaihto-opiskelijatoveria, ei onnistanut. Hän ei saanut opiskelija-alennusta opiskelijakorttiinsa. Minä sain, koska olin täällä vaihto-ohjelman kautta, hän vain ulkomailla opiskelemassa. En välttämättä ymmärrä eroa, mutta se liittynee jotenkin siihen, että kun joku Australiasta... jos joku Australiasta tulee Suomeen opiskelemaan, hänkin saa paikalliset alennukset. Olen kuitenkin onnekas, sillä jokaisesta bussi- ja junamatkasta säästän ainakin puolet. Kun jossakin vaiheessa lähden kiertämään Australiaa, puolet on jo aika paljon.
Kävimme Simonin kanssa katsomassa tänään kampuksen parhaan menomestan, Bar on the Hillin, menoa keskellä päivää. Kävi ilmi, että siellä on ruokala, jonka tarjonta kalpenee suomalaisten yliopistoravintoloiden rinnalla mutta joka on kohtuullisen halpa ja tarjoaa kohtuullisen terveellistä evästä. Maksoin 4,4 dollaria, eli noin kolme euroa, lautasellisesta kanapastaa, joka maistui ihan hyvältä. Siellä luultavasti syön pitkinä koulupäivinä.
Kahden aikaan tulin asunnolleni Waratah Westiin, ja minua olivat vastassa talossa asuvat Amanda ja Danny. He vaikuttivat varsin mukavilta ja näyttivät vähän taloa. Minun täytynee silti kysyä erikseen jokaisen pikkuasian sijainti sitä mukaa kun niitä tarvitsen. Kävimme myös autolla paikallisessa supermarketissa, ja täytin ruokahyllyni ensiapuruoalla, jolla pääsen alkuun. En suoraan osaa sanoa hintatasosta, sillä otin hyllystä sen mitä tarvitsin vertaamatta Suomeen. Otin useimmiten halvinta mahdollista sorttia, joten vertaamisesta ei tule muuta kuin paha mieli. Avasin myös australialaisen tilin, jonne voin siirtää rahani euron romahtamiselta turvaan.
Kaupan kassa jutteli kovasti mukavia, kuten näyttää olevan asiakaspalvelijoiden laita, ja täytti ruokakassini suoraan tiskillä. Maissa on siis eroja: ennen Lidlissä oli todella lyhyet kassat, jolta tavarat piti kerätä takaisin kärryyn ja siitä kasseihin, Suomessa yleensä on pitkät kassat, joilta tavarat kerätään kanssaostajien ärtyneiden katseiden alla. Täällä kassa hoitaa sen puolestasi ja viihdyttää sinua samalla.
Talossa, jossa asun, ei ole lämmitystä. Australialaista asumista voi siis kokeilla myös Suomessa, jos potee kaukokaipuuta. Sammuta vain patterit, laita kaikki ikkunat vähän raolleen ja avaa pari kokonaan, jotta raikas ilma pääsee kiertämään. Huoneessani ei kuitenkaan ole sietämättömän kylmä, sillä villasukat pitävät lämpimänä. Paksu peitto on myös nukkujan paras ystävä.
Olen purkanut reppuni hyllyille. Asettanut tietokoneen ja paperini pöydälle. Olen oikaissut vaatteeni ja tänään oikaisin itseni ensi kertaa sängylle, jolla nukun seuraavat kuusi kuukautta.
Kävimme Simonin kanssa katsomassa tänään kampuksen parhaan menomestan, Bar on the Hillin, menoa keskellä päivää. Kävi ilmi, että siellä on ruokala, jonka tarjonta kalpenee suomalaisten yliopistoravintoloiden rinnalla mutta joka on kohtuullisen halpa ja tarjoaa kohtuullisen terveellistä evästä. Maksoin 4,4 dollaria, eli noin kolme euroa, lautasellisesta kanapastaa, joka maistui ihan hyvältä. Siellä luultavasti syön pitkinä koulupäivinä.
Kahden aikaan tulin asunnolleni Waratah Westiin, ja minua olivat vastassa talossa asuvat Amanda ja Danny. He vaikuttivat varsin mukavilta ja näyttivät vähän taloa. Minun täytynee silti kysyä erikseen jokaisen pikkuasian sijainti sitä mukaa kun niitä tarvitsen. Kävimme myös autolla paikallisessa supermarketissa, ja täytin ruokahyllyni ensiapuruoalla, jolla pääsen alkuun. En suoraan osaa sanoa hintatasosta, sillä otin hyllystä sen mitä tarvitsin vertaamatta Suomeen. Otin useimmiten halvinta mahdollista sorttia, joten vertaamisesta ei tule muuta kuin paha mieli. Avasin myös australialaisen tilin, jonne voin siirtää rahani euron romahtamiselta turvaan.
Kaupan kassa jutteli kovasti mukavia, kuten näyttää olevan asiakaspalvelijoiden laita, ja täytti ruokakassini suoraan tiskillä. Maissa on siis eroja: ennen Lidlissä oli todella lyhyet kassat, jolta tavarat piti kerätä takaisin kärryyn ja siitä kasseihin, Suomessa yleensä on pitkät kassat, joilta tavarat kerätään kanssaostajien ärtyneiden katseiden alla. Täällä kassa hoitaa sen puolestasi ja viihdyttää sinua samalla.
Talossa, jossa asun, ei ole lämmitystä. Australialaista asumista voi siis kokeilla myös Suomessa, jos potee kaukokaipuuta. Sammuta vain patterit, laita kaikki ikkunat vähän raolleen ja avaa pari kokonaan, jotta raikas ilma pääsee kiertämään. Huoneessani ei kuitenkaan ole sietämättömän kylmä, sillä villasukat pitävät lämpimänä. Paksu peitto on myös nukkujan paras ystävä.
Olen purkanut reppuni hyllyille. Asettanut tietokoneen ja paperini pöydälle. Olen oikaissut vaatteeni ja tänään oikaisin itseni ensi kertaa sängylle, jolla nukun seuraavat kuusi kuukautta.
sunnuntai 11. heinäkuuta 2010
Kysymyksiä ja vastauksia – mitä elämä opettaa matkailusta
Mitä tehdä jos hostelli ei tarjoa suihkusaippuaa tai shampoota?
Käytä hostellin käsisaippuaa. Se on ilmaista!
Mitä tehdä, jos asut hostellissa ja huonekaverisi haluaa nukkua ikkuna auki, vaikka ulkona on vain pari astetta lämmintä?
Vedä peittoa korviin ja toivo, että kaverisi muuttaa huoneesta.
Mitä tehdä, jos asut hostellissa ja huonekaverisi on vanha juoppo, joka haluaa nukkua ikkuna auki, vaikka ulkona on vain pari astetta lämmintä?
Katso edellinen vastaus.
Mitä tehdä, jos viileää rakastava ystäväsi muuttaa huoneesta?
Tuuleta hillitysti.
Mitä tehdä, kun käy ilmi, että viileää rakastava ystäväsi ei ollutkaan se vanha juoppo vaan samassa huoneessa yhä asuva intialainen?
Odota, että hän nukahtaa. Huomaat sen siitä, että hän alkaa kuorsata todella lujaa. Sulje ikkuna ja varo herättämästä häntä. Mene takaisin peiton alle.
Entä sitten kun heräät keskellä yötä siihen, että korvatulppasi ovat lähteneet irti, ikkuna on taas auki ja intialainen mies kuorsaa vielä kovempaa kuin aiemmin?
Sulje ikkuna. Jos löydät vain toisen korvatulppasi – hyvin todennäköistä – nuku toinen korva tyynyä vasten.
Entä sitten, kun heräät aamulla siihen, että huone on tyhjä ja ikkuna on taas auki?
Muuta muualle. Huomenna.
Käytä hostellin käsisaippuaa. Se on ilmaista!
Mitä tehdä, jos asut hostellissa ja huonekaverisi haluaa nukkua ikkuna auki, vaikka ulkona on vain pari astetta lämmintä?
Vedä peittoa korviin ja toivo, että kaverisi muuttaa huoneesta.
Mitä tehdä, jos asut hostellissa ja huonekaverisi on vanha juoppo, joka haluaa nukkua ikkuna auki, vaikka ulkona on vain pari astetta lämmintä?
Katso edellinen vastaus.
Mitä tehdä, jos viileää rakastava ystäväsi muuttaa huoneesta?
Tuuleta hillitysti.
Mitä tehdä, kun käy ilmi, että viileää rakastava ystäväsi ei ollutkaan se vanha juoppo vaan samassa huoneessa yhä asuva intialainen?
Odota, että hän nukahtaa. Huomaat sen siitä, että hän alkaa kuorsata todella lujaa. Sulje ikkuna ja varo herättämästä häntä. Mene takaisin peiton alle.
Entä sitten kun heräät keskellä yötä siihen, että korvatulppasi ovat lähteneet irti, ikkuna on taas auki ja intialainen mies kuorsaa vielä kovempaa kuin aiemmin?
Sulje ikkuna. Jos löydät vain toisen korvatulppasi – hyvin todennäköistä – nuku toinen korva tyynyä vasten.
Entä sitten, kun heräät aamulla siihen, että huone on tyhjä ja ikkuna on taas auki?
Muuta muualle. Huomenna.
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Leonora Pde, täältä tullaan!
Aina sanotaan, että ei kannata tyytyä ensimmäiseen vaihtoehtoon, joka tulee vastaan. Luulen kuitenkin, että tässä tapauksessa minua onnisti, kun sain Waratah Westissä sijaitsevan huoneen. Vuokra oli kohtalaiset 110 dollaria viikossa ja asunto itse oli siistin ja uuden oloinen. Lisäksi asuinkavereina on kolme kunnollisen oloista australialaista opiskelijaa, joiden kanssa voi jutustella englanniksi.
Pääsen muuttamaan vasta maanantaina, joten minun täytyy varata pari hostelliyötä lisää. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen, että löysin asunnon ja voin siirtyä seuraavaa etappia kohden.
Pääsen muuttamaan vasta maanantaina, joten minun täytyy varata pari hostelliyötä lisää. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen, että löysin asunnon ja voin siirtyä seuraavaa etappia kohden.
Rauhaton valtameri
Tänään kävin ensimmäistä kertaa Newcastlen rannalla. En ollut koskaan nähnyt surffaajia oikeassa elämässä, ja pienten mustien pisteiden taistelu aaltoja vastaan näytti hurjalta. Ainakin minusta, joka osaa uida seitsemän metriä tyynessä uima-altaassa. Ilma oli puolipilvinen, mutta talven tuuli ei ollut pureva. Uskaliaimmat hyppivät rannalla bikineissä. Minä olin vetänyt niskaan takin ja paksun pusakan.
Asunnosta ei ole vielä kuulunut, joten minun täytynee jatkaa etsimistä. Maanantaina asuntotoimistosta on kuulemma ilmaisia kyytejä mahdollisiin vuokrahuoneisiin, joten silloin varmaan aloitan taas aktiivisen etsinnän. Tänään olen lähinnä istunut keskustan student hubin atk-luokasta ja nauttinut ilmaisesti netistä. Taipeissa olo oli kuin turistilla, mutta täällä ei tunnu samalta. Ehkä se johtuu siitä, että itse keskustassa ei välttämättä ole samalla tapaa turistikohteita kuin Taiwanissa. Ja myös siitä, että Australia vaikuttaa ainakin aluksi varsin samanlaiselta kuin Suomi. Bussipysäkillä on omat ammattilaisensa, joiden puheesta ei saa selvää, ja teinit ovat äänekkäitä. Australialainen ystävällisyys tulee esille ehkä enemmän palveluammateissa, joiden harjoittajat kyselevät, mistä olen kotoisin ja juttelevat muutenkin vapaammin kuin Suomessa.
Aamulla heräsin siihen, kun oma ammattilaisystäväni hostellista oli avannut ikkunan päästääkseen vähän raikasta kymmenasteista ilmaa sisään. Hän oli noussut yllättävän aikaisin siihen nähden, että hän oli tehnyt koko yön töitä tukkisahalla. Onneksi huomasin, että korvatulpat poistavat tehokkaasti kuorsauksen, ja jäljelle jää vain vieno tärinä kerrossängyn rakenteissa. Kun ikkuna on kiinni, lämpötila huoneessa on reippaasti kylmempi kuin Suomessa, mutta peiton alla lämpötila on ihan riittävä ja oikeastaan aika miellyttävä.
Kävin tänään ensimmäistä kertaa marketissa ja kiertelin hyllyt läpi ja ihmettelin hintoja ja tarjontaa. Lihatiski oli täynnä grillattavaa, ja leipähylly täynnä vaaleaa leipää. Hintataso oli pitkälti sama kuin Suomessa. Taipeihin verrattuna se oli joidenkin tuotteiden osalta korkea: limukkatölkin sai Taipeissa kuudellakymmenellä sentillä, täällä se maksaa euron lisää. Banaanit maksoivat 1,4 euroa kilolta, omenat 2,4 €/kg. Pitänee alkaa ostamaan iso köntti jauhelihaa ja kokata siitä itselleni gourmet'ta.
Asunnosta ei ole vielä kuulunut, joten minun täytynee jatkaa etsimistä. Maanantaina asuntotoimistosta on kuulemma ilmaisia kyytejä mahdollisiin vuokrahuoneisiin, joten silloin varmaan aloitan taas aktiivisen etsinnän. Tänään olen lähinnä istunut keskustan student hubin atk-luokasta ja nauttinut ilmaisesti netistä. Taipeissa olo oli kuin turistilla, mutta täällä ei tunnu samalta. Ehkä se johtuu siitä, että itse keskustassa ei välttämättä ole samalla tapaa turistikohteita kuin Taiwanissa. Ja myös siitä, että Australia vaikuttaa ainakin aluksi varsin samanlaiselta kuin Suomi. Bussipysäkillä on omat ammattilaisensa, joiden puheesta ei saa selvää, ja teinit ovat äänekkäitä. Australialainen ystävällisyys tulee esille ehkä enemmän palveluammateissa, joiden harjoittajat kyselevät, mistä olen kotoisin ja juttelevat muutenkin vapaammin kuin Suomessa.
Aamulla heräsin siihen, kun oma ammattilaisystäväni hostellista oli avannut ikkunan päästääkseen vähän raikasta kymmenasteista ilmaa sisään. Hän oli noussut yllättävän aikaisin siihen nähden, että hän oli tehnyt koko yön töitä tukkisahalla. Onneksi huomasin, että korvatulpat poistavat tehokkaasti kuorsauksen, ja jäljelle jää vain vieno tärinä kerrossängyn rakenteissa. Kun ikkuna on kiinni, lämpötila huoneessa on reippaasti kylmempi kuin Suomessa, mutta peiton alla lämpötila on ihan riittävä ja oikeastaan aika miellyttävä.
Kävin tänään ensimmäistä kertaa marketissa ja kiertelin hyllyt läpi ja ihmettelin hintoja ja tarjontaa. Lihatiski oli täynnä grillattavaa, ja leipähylly täynnä vaaleaa leipää. Hintataso oli pitkälti sama kuin Suomessa. Taipeihin verrattuna se oli joidenkin tuotteiden osalta korkea: limukkatölkin sai Taipeissa kuudellakymmenellä sentillä, täällä se maksaa euron lisää. Banaanit maksoivat 1,4 euroa kilolta, omenat 2,4 €/kg. Pitänee alkaa ostamaan iso köntti jauhelihaa ja kokata siitä itselleni gourmet'ta.
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Vastassa Australian Kemi
Joku kerran kuvaili Newcastlea Australian Kemiksi, mutta en uskonut sitä ennen kuin saavuin paikalle. Säätilalla oli luultavasti suuri vaikutus siihen, että Newcastle vaikutti harmaalta ja kylmältä lämpimän ja ystävällisen Taipein jälkeen. Taiwanissa oli myös hyvin helppo liikkua, vaikka en puhunut sanaakaan kiinaa. Juna-asemat, metrot ja julkinen liikenne yleensä oli todella hyvin järjestettyä ja puhdasta. Australiaan saavuttuani olen ollut hivenen hukassa kaikkialla, sillä opasteita ei ole oikeastaan missään. Se taas saattaa johtua siitä, että olen ollut liikkeellä pääosin jalan.
Ensivaikutelma Newcastlesta ei siis ollut äärimmäisen positiivinen. Matalat rakennukset eivät luoneet suurkaupungin tunnelmaa, ja kylmä ilma esti merestä nauttimisen. Newcastle Beach Hostel YHA oli tasoltaan kohtalainen ja sisälsi kaiken, mitä matkalainen tarvitsee. Paitsi ilmaisen Internetin. Suurin osa ihmisistä hostellissa oli ystävällisiä, mutta tunnelma oli hivenen erilainen kuin Aasiassa. Nukuin neljän hengen huoneessa, jossa seuraa minulle pitivät humalaansa poisnukkuva juoppo, kuorsauksen Intian mestari ja englantilainen pyöräilijä. Vanha juoppo oli luonnon ystävä, joten hän halusi pitää huoneen ikkunaa auki.
Hostelli järjesti grilli-illan läheisessä baarissa, joten sain ilmaista syötävää. Siellä juttelin myös miuden matkalaisten kanssa, joista monet olivat Pohjois-Amerikasta. Tapasin myös saksalaisen vaihto-opiskelijan, joka aloittaa opinnot samaan aikaan kuin minä. Hän aikoo kuitenkin majoittua yliopiston asuntoihin, joten hänestä ei ollut apua asunnonhaussani.
Tulin bussilla yliopistolle aamulla. Matka maksoi 3,3 dollaria, koska minulla ei ollut opiskelija-alennukseen oikeuttavaa korttia. Student hubista sain opiskelijakorttini, jossa ilmeisesti on nyt alennusmahdollisuus, joten pääsen kulkemaan vähän halvemmalla. Alun perin minun ei ilmeisesti pitänyt saada alennusta, koska olen vaihto-opiskelija, mutta en valita jos säästän edes jossakin.
Australia on varsin kallis maa. En ole vielä ehtinyt varsinaisiin marketteihin, sillä ne sijaitsevat jonkin matkan päässä yliopistolta ja keskustasta. Yliopiston ”ruokaloista” olen kokeillut vain Subway'ta, sillä muut ovat kiinni loman aikana. Puolikas subi maksaa 4,9 dollaria eli noin 3,5 euroa. Jos en väärin muista, Suomessa hinnat ovat samaa luokkaa. Harmillista vain, että Australiassa ei ole samanlaista yliopistoravintolakulttuuria kuin Suomessa, jossa mahansa saa täyteen hävyttömän halvalla.
Olen käynyt katsomassa tänään yhtä asuntoa yliopiston läheltä. Se oli siisti ja hyväkuntoinen, mutta siihen oli myös paljon hakijoita, joten en välttämättä saa sitä. Nyt 45 minuutin päästä lähden katsomaan toista asuntoa, joka on myös aivan yliopiston kupeessa. Tulin siihen tulokseen, että kaupunkiasuminen ei ole kovempien kustannusten arvoista, sillä julkinen liikenne on kohtuu kallista, eikä kaupunki välttämättä tarjoa valtavasti nähtävää. Pyrin siis asumaan lähellä yliopistoa, sillä siellä viettänen suurimman osan ajastani, ja maksan matkoista kaupungin suuntaan, kun minulla tulee sinne asiaa.
Vierailemani talo ilmoittaa huomenna, kenet otetaan vuokralaiseksi, joten huomenna tiedän myös, pitääkö minun jatkaa etsintöjäni. Sormet ristiin, että pääsen Waratah Westin alueelle ja pääsen asettumaan aloilleni.
Ensivaikutelma Newcastlesta ei siis ollut äärimmäisen positiivinen. Matalat rakennukset eivät luoneet suurkaupungin tunnelmaa, ja kylmä ilma esti merestä nauttimisen. Newcastle Beach Hostel YHA oli tasoltaan kohtalainen ja sisälsi kaiken, mitä matkalainen tarvitsee. Paitsi ilmaisen Internetin. Suurin osa ihmisistä hostellissa oli ystävällisiä, mutta tunnelma oli hivenen erilainen kuin Aasiassa. Nukuin neljän hengen huoneessa, jossa seuraa minulle pitivät humalaansa poisnukkuva juoppo, kuorsauksen Intian mestari ja englantilainen pyöräilijä. Vanha juoppo oli luonnon ystävä, joten hän halusi pitää huoneen ikkunaa auki.
Hostelli järjesti grilli-illan läheisessä baarissa, joten sain ilmaista syötävää. Siellä juttelin myös miuden matkalaisten kanssa, joista monet olivat Pohjois-Amerikasta. Tapasin myös saksalaisen vaihto-opiskelijan, joka aloittaa opinnot samaan aikaan kuin minä. Hän aikoo kuitenkin majoittua yliopiston asuntoihin, joten hänestä ei ollut apua asunnonhaussani.
Tulin bussilla yliopistolle aamulla. Matka maksoi 3,3 dollaria, koska minulla ei ollut opiskelija-alennukseen oikeuttavaa korttia. Student hubista sain opiskelijakorttini, jossa ilmeisesti on nyt alennusmahdollisuus, joten pääsen kulkemaan vähän halvemmalla. Alun perin minun ei ilmeisesti pitänyt saada alennusta, koska olen vaihto-opiskelija, mutta en valita jos säästän edes jossakin.
Australia on varsin kallis maa. En ole vielä ehtinyt varsinaisiin marketteihin, sillä ne sijaitsevat jonkin matkan päässä yliopistolta ja keskustasta. Yliopiston ”ruokaloista” olen kokeillut vain Subway'ta, sillä muut ovat kiinni loman aikana. Puolikas subi maksaa 4,9 dollaria eli noin 3,5 euroa. Jos en väärin muista, Suomessa hinnat ovat samaa luokkaa. Harmillista vain, että Australiassa ei ole samanlaista yliopistoravintolakulttuuria kuin Suomessa, jossa mahansa saa täyteen hävyttömän halvalla.
Olen käynyt katsomassa tänään yhtä asuntoa yliopiston läheltä. Se oli siisti ja hyväkuntoinen, mutta siihen oli myös paljon hakijoita, joten en välttämättä saa sitä. Nyt 45 minuutin päästä lähden katsomaan toista asuntoa, joka on myös aivan yliopiston kupeessa. Tulin siihen tulokseen, että kaupunkiasuminen ei ole kovempien kustannusten arvoista, sillä julkinen liikenne on kohtuu kallista, eikä kaupunki välttämättä tarjoa valtavasti nähtävää. Pyrin siis asumaan lähellä yliopistoa, sillä siellä viettänen suurimman osan ajastani, ja maksan matkoista kaupungin suuntaan, kun minulla tulee sinne asiaa.
Vierailemani talo ilmoittaa huomenna, kenet otetaan vuokralaiseksi, joten huomenna tiedän myös, pitääkö minun jatkaa etsintöjäni. Sormet ristiin, että pääsen Waratah Westin alueelle ja pääsen asettumaan aloilleni.
torstai 8. heinäkuuta 2010
Yllättävän kolea Sydney
Lento meni tällä kertaa sujuvammin kuin aikaisemmin. Se johtui osaksi siitä, että olin nukkunut edellisenä yönä paremmin kuin viimeksi ja osaksi siitä, että kone oli uudempi, tilavampi ja siinä oli oma näyttöruutu, josta saattoi katsoa elokuvia. Lentokoneruoka oli vieläkin yhtä vastenmielistä ja se tuli aina silloin kun olin saanut puoleksi unen päästä kiinni.
Taipein lentokentälle lähtevässä bussissa tapasin saksalaisen opiskelijan, joka suorittaa maisterin tutkintoaan Sydneyn yliopistossa. Kyselin häneltä vähän käytännön järjestelyistä, ja hän opasti minua, kun viimein saavuimme Sydneyn lentokentälle. Koneen laskeutuessa näin Sydneyn kuuluisan oopperatalon ja yleisnäkymän kaupungista. Talot näyttivät harmailta tummien pilvien alla ja tihkusade täplitti ikkunan. Lämpötila kaupungissa oli 14 astetta.
Kun astuin ulkoilmaan Sydneyn juna-asemalla, kolea tuuli kotutti paljaita jalkojani. Muut ihmiset olivat talvivaatteissa, minulla oli päälläni shortsit. Oikeastaan ilma oli virkistävä Taipein kuuman painostavuuden jälkeen. Nyt kun istun Newcastleen menevässä junassa, aurinko pilkistää pilven takaa, mutta maisemat ovat radan varrella karuja ja likaisia. Lentokentän vessassa huomasin, että en enää ole siistissä Taipeissa.
Aseman kaupasta ostin elämäni kalleimman Mars-patukan: 2,5 dollaria, eli noin puolitoista euroa. Pitää tarkistaa normaalista marketistä, paljonko ne siellä maksavat. Pikku Amerikka ainakin aluksi vaikuttaa nimensä veroiselta, sillä junakäytävän toisella puolella istuva mies syö evääkseen sämpylää – jossa on sipsejä täytteenä.
Olen tyytyväinen, että matkusteluni taukoaa hetkeksi. Lentokentällä istuminen ja lentomatkustaminen yleensä on väsyttävää ja loppujen lopuksi todella tylsää. Nousut ja laskut eivät jaksa enää kiinnostaa ensimmäisten jälkeen, koneessa ei saa nukuttua ja kuiva ilma kuivattaa ilmatiet. Ongelmansa kullakin. Nyt pitää vain löytää hostelli, heittää tavarat sinne ja alkaa etsimään asuntoa. En vielä ole ihan varma, haluanko asua lähellä rantaa vai lähellä yliopistoa. Monet suosittelevat rantaa, mutta joudun matkaamaan melkein joka päivä yliopistolle, mikä tulee kalliiksi. Harmi, ettei Australiassa harrasteta pyöräilyä samassa mittakaavassa kuin kotona.
Ihmiset näyttävät samanlaisilta kuin kotona – niin hyvässä kuin pahassakin. Murjottavat teinit kulkevat kulmat kurtussa ja housut puolitangossa, murjottavat vanhukset kulkevat selkä kyyryssä ja keppi kainalossa. Juna-asemalla sain sentään kuulla ensimmäisen G'dayn ja se tulikin semmoisella antaumuksella, että aamupalaverissa oli varmaan teroitettu ensivaikutelman tärkeyttä. Kun kuulen ensimmäisen crikeyn piirrän ristin seinään.
Kasvusto ulkona näyttää aika tavalla erilaiselta kuin Suomessa. Nahkealehtiset kasvit ovat vallalla, muutamia palmuja kasvaa siellä täällä, mutta kasvit eivät näytä samalla tapaa villiintyneiltä kuin Taiwanin maaseudulla, missä metsä oli subtrooppista viidakkoa. Suurimmassa osassa puita on lehdet, vaikka eletään sydäntalvea. Ilman puolesta Australian talvi vaikuttaa kuulaalta alkusyksyn päivältä. En tosin tiedä, onko tämänhetkinen ilma poikkeuksellinen vai tavanomainen.
Australialainen aksentti kuulostaa korviin mukavammalta kuin amerikkalainen. Saa nähdä, kuinka lujasti se tarttuu ja minkälainen sekasikiö omasta aksentistani tulee. Ehkä tärkeää on säilyttää monimuotoisuus ja valita jokaiseen tilanteeseen sopiva variantti.
Taipein lentokentälle lähtevässä bussissa tapasin saksalaisen opiskelijan, joka suorittaa maisterin tutkintoaan Sydneyn yliopistossa. Kyselin häneltä vähän käytännön järjestelyistä, ja hän opasti minua, kun viimein saavuimme Sydneyn lentokentälle. Koneen laskeutuessa näin Sydneyn kuuluisan oopperatalon ja yleisnäkymän kaupungista. Talot näyttivät harmailta tummien pilvien alla ja tihkusade täplitti ikkunan. Lämpötila kaupungissa oli 14 astetta.
Kun astuin ulkoilmaan Sydneyn juna-asemalla, kolea tuuli kotutti paljaita jalkojani. Muut ihmiset olivat talvivaatteissa, minulla oli päälläni shortsit. Oikeastaan ilma oli virkistävä Taipein kuuman painostavuuden jälkeen. Nyt kun istun Newcastleen menevässä junassa, aurinko pilkistää pilven takaa, mutta maisemat ovat radan varrella karuja ja likaisia. Lentokentän vessassa huomasin, että en enää ole siistissä Taipeissa.
Aseman kaupasta ostin elämäni kalleimman Mars-patukan: 2,5 dollaria, eli noin puolitoista euroa. Pitää tarkistaa normaalista marketistä, paljonko ne siellä maksavat. Pikku Amerikka ainakin aluksi vaikuttaa nimensä veroiselta, sillä junakäytävän toisella puolella istuva mies syö evääkseen sämpylää – jossa on sipsejä täytteenä.
Olen tyytyväinen, että matkusteluni taukoaa hetkeksi. Lentokentällä istuminen ja lentomatkustaminen yleensä on väsyttävää ja loppujen lopuksi todella tylsää. Nousut ja laskut eivät jaksa enää kiinnostaa ensimmäisten jälkeen, koneessa ei saa nukuttua ja kuiva ilma kuivattaa ilmatiet. Ongelmansa kullakin. Nyt pitää vain löytää hostelli, heittää tavarat sinne ja alkaa etsimään asuntoa. En vielä ole ihan varma, haluanko asua lähellä rantaa vai lähellä yliopistoa. Monet suosittelevat rantaa, mutta joudun matkaamaan melkein joka päivä yliopistolle, mikä tulee kalliiksi. Harmi, ettei Australiassa harrasteta pyöräilyä samassa mittakaavassa kuin kotona.
Ihmiset näyttävät samanlaisilta kuin kotona – niin hyvässä kuin pahassakin. Murjottavat teinit kulkevat kulmat kurtussa ja housut puolitangossa, murjottavat vanhukset kulkevat selkä kyyryssä ja keppi kainalossa. Juna-asemalla sain sentään kuulla ensimmäisen G'dayn ja se tulikin semmoisella antaumuksella, että aamupalaverissa oli varmaan teroitettu ensivaikutelman tärkeyttä. Kun kuulen ensimmäisen crikeyn piirrän ristin seinään.
Kasvusto ulkona näyttää aika tavalla erilaiselta kuin Suomessa. Nahkealehtiset kasvit ovat vallalla, muutamia palmuja kasvaa siellä täällä, mutta kasvit eivät näytä samalla tapaa villiintyneiltä kuin Taiwanin maaseudulla, missä metsä oli subtrooppista viidakkoa. Suurimmassa osassa puita on lehdet, vaikka eletään sydäntalvea. Ilman puolesta Australian talvi vaikuttaa kuulaalta alkusyksyn päivältä. En tosin tiedä, onko tämänhetkinen ilma poikkeuksellinen vai tavanomainen.
Australialainen aksentti kuulostaa korviin mukavammalta kuin amerikkalainen. Saa nähdä, kuinka lujasti se tarttuu ja minkälainen sekasikiö omasta aksentistani tulee. Ehkä tärkeää on säilyttää monimuotoisuus ja valita jokaiseen tilanteeseen sopiva variantti.
Kupla poksahtaa
Taiwanin lentokentällä alkaa taas kuulua tunnistettavia sanoja. Olen päässyt yli ensimmäisten valekuulemisista, joissa olin tunnistavinani vieraista kielistä suomalaisia sanoja. Sen sijaan olen seitsemän päivää elänyt omassa turistikuplassani, jossa minä en ole ymmärtänyt muita ja olen kuvitellut, että muut eivät ymmärrä minua. Lisäksi Taipeissa matkatessani olen tuntenut olevani erilainen kuin paikalliset, niin ulkonäöltäni kuin tavoiltani. Nyt valkonaamoja on taas joka kadunkulmassa, ja Lumisen virran miehestä tuttu aussiaksentti valtaa alaa.
Toisaalta on huojentavaa matkustaa maahan, jonka kieltä puhuu. Samalla se tarkoittaa sitä, että minä olen se, joka ei osaa kieltä yhtä hyvin kuin keskustelukumppani. Tilanne kääntyy päälaelleen: minusta tulee se, jota huomaamatta pidetään ihan vähän tyhmänä, koska en puhu kieltä yhtä sujuvasti. Tänään kierrellessäni viimeisiä tunteja Taipeissa näin miehen, joka kantoi pientä kokoontaitettavaa pöytää ja muutamia kirjasia. Hän istui joka päivä hostellini lähellä pienen patsaan ja koristeltujen kirjasten kanssa. En vieläkään tiedä, myikö hän jotakin.
Kun hän raahasi painavaa pöytää hitaasti puurtaen, aloin miettiä, mitä hän ajattelee. Päässäni kuvittelin, että hän ei varmaankaan puhu englantia eli hänen päässään ei liiku mitään syvällisiä ajatuksia. Sitten tajusin, kuinka tyhmältä se kuulostaa ja yritin ymmärtää, että hän ei ole mikään yksinkertainen aasialainen, yksi miljardeista, vaan yksilö siinä missä muutkin. Siinä missä minäkin. Ehkä Taipeissa tunsin olevani enemmän yksilö, sillä olin niin erilainen. Ehkä kaipaan nyt tuota yksilöllisyyttä, jonka jätän taakseni.
Toisaalta on huojentavaa matkustaa maahan, jonka kieltä puhuu. Samalla se tarkoittaa sitä, että minä olen se, joka ei osaa kieltä yhtä hyvin kuin keskustelukumppani. Tilanne kääntyy päälaelleen: minusta tulee se, jota huomaamatta pidetään ihan vähän tyhmänä, koska en puhu kieltä yhtä sujuvasti. Tänään kierrellessäni viimeisiä tunteja Taipeissa näin miehen, joka kantoi pientä kokoontaitettavaa pöytää ja muutamia kirjasia. Hän istui joka päivä hostellini lähellä pienen patsaan ja koristeltujen kirjasten kanssa. En vieläkään tiedä, myikö hän jotakin.
Kun hän raahasi painavaa pöytää hitaasti puurtaen, aloin miettiä, mitä hän ajattelee. Päässäni kuvittelin, että hän ei varmaankaan puhu englantia eli hänen päässään ei liiku mitään syvällisiä ajatuksia. Sitten tajusin, kuinka tyhmältä se kuulostaa ja yritin ymmärtää, että hän ei ole mikään yksinkertainen aasialainen, yksi miljardeista, vaan yksilö siinä missä muutkin. Siinä missä minäkin. Ehkä Taipeissa tunsin olevani enemmän yksilö, sillä olin niin erilainen. Ehkä kaipaan nyt tuota yksilöllisyyttä, jonka jätän taakseni.
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Lähdön hetki on käsillä
Viimeinen päivä. Viimeiset tunnit. Viikko Taipeissa on kohta ohi. Nyt alkaa se todellinen matka, jonka aloitin Suomesta. Tähän asti olen ollut turisti, joka on suojassa kulttuurishokilta kalastajanhattunsa ja karttansa takana. Torstaina kello 11 astun Australian maaperälle, jolla vietän seuraavat kuusi kuukautta.
Sain Taipeista monia mukavia muistoja. Onnekseni tapasin hostellissa ihmisiä, joiden kanssa kiersin aluksi Taipeita, sitten vähän Taiwaniakin. Yksin kokemus olisi tuskin ollut puoliakaan tästä. Tänä aamuna Danny suuntasi kohti Hualienia enkä voi muuta kuin toivoa, että hän löytää jostakin matkakumppanin. J.P. on jossakin, ehkä matkalla kohti kotoista Kanadaa. Lee luultavasti lilluu poreammeessaan ökyhotellissaan. Minä istun hostellin aulassa, hikoilen kuin sika ja valmistaudun seuraavaan etappiin.
En voi sanoa, että odottaisin innolla lentämistä. Tänne tullessa olin valvonut yhden yön, jännitin ja söin epätasaisesti. Ehkä nyt , paremmin levänneenä, China Airlinesin lentävä tonnikalapurkki ei tunnu niin vastenmieliseltä. Luulen, että Australian kylmyys tulee minulle samanlaisena yllätyksenä kuin Taipein kuumuus oli alussa. Onneksi minulla on välihousut ja lapasetkin mukana. Kehoni pitää vain unohtaa tämä viikonmittainen hidas haudutus, niin sopeudun varmasti Australian talveen.
”Koti on siellä, missä itse on”, sanoi joku ystävistäni. Minä sanoin, että koti on siellä missä koneeni on. Ehkä molemmissa on jotain perää. Minulla ei ole muuta määränpäätä kuin Newcastlen hostelli kahdeksi yöksi ja minusta tuntuu kuin minun pitäisi hetkeksi päästää itseni leijumaan Taipein ja Newcastlen välille. Kun palasin Taichungista pieneen huoneeseeni täällä Taipeissa, minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Kuumaan, kosteaan, moskiittojen riivaamaan minikotiin, mutta kotiin yhtä kaikki. Nyt olen hetken taas koditon, enkä pidä tunteesta samalla tapaa kuin monet matkaajat. Ehkä kyse on luonteenpiirteestä, ehkä siitä, että vasta aloittelen uraani.
Minun piti palata jostakin, että voin lähteä johonkin. Näin se lyhyesti tapahtui: Hyppäsimme Sun moon laken turistirysästä bussiin, joka hurautti Taichungiin. Kaupunki oli samantapainen kuin Taipein harmaat ja masentavat osat. Jätimme tavarat rautatieasemalle säilytykseen ja lähdimme etsimään kauppakeskusta, sillä Danny halusi ostaa uuden kameran. Pienen kiertelyn ja monien viittomakielisten keskustelujen jälkeen löysimme 12-kerroksisen tavaratalon, joka vaikutti lupaavalta. Alakerran elektroniikkaosasto oli kuitenkin vähäpätöinen ja kaikki muut kerrokset olivat täynnä vaatteita.
Kaksi asiaa olen oppinut taiwanilaisista: he rakastavat tanssimista ja vaatteita. Tavaratalot on täynnä tyylikkäitä vaatteita ja ostoskeskukset täynnä oudosti vääntelehtiviä teinejä. Jos kulkee juna-aseman ostoskatuja, vastaan tulee nuorisoryhmiä, jotka harjoittelevat koreografioita pienen kaiuttimen suoltaessa uusimpia tanssihittejä. Sitä, missä he esittävät liikkeensä, en ole vielä saanut selville. Tekemisenä se vaikuttaa kuitenkin tervehenkisemmältä kuin kaduilla syljeskeleminen, mitä suomalaiset teinit tuntuvat harrastavan.
Taichungissa teinejä ei näkynyt niin monia, mutta siellä ei näkynyt myöskään Dannyn hakemaa kamerakauppaa. Tilanne alkoi selvitä, kun saimme kuulla, että kymmenen minuutin bussimatkan päässä on Nova-elektroniikkakeskus, johon kaikki alan liikkeet ovat keskittyneet. Pähkäiltyämme hetken ehdimmekö takaisin ennen bussimme lähtöä, päätimme ottaa riskin ja hypätä linja-autoon. Matka maksoi 20 dollaria (terveisiä Koskilinjoille), mutta vaikeutena oli osata nousta pois oikealla asemalla. Tässä bussissa seuraavan aseman nimi näkyi vain kiinaksi, joten meidän piti silmä kovana etsiä katujen vilinästä sopivan näköinen kauppa ja pompata pystyyn.
Lopulta matka meni sujuvasti ja löysimme Novan. Se käsitti ainakin kolme kerrosta ja jokainen kerros oli täynnä pieniä liikkeitä, joissa myytiin tietokoneita, niiden komponentteja ja kaikkea elektronista maan ja taivaan välillä. Danny kyseli malliaan jokaiselta tiskiltä ja lopulta tärppäsi. Panasonic oli täällä halvempi kuin Kanadassa, joten kaupat näyttivät varmoilta. Hänen piti kuitenkin tarkistaa kaikki loputkin kauppiaat, jotta hän saisi varmasti parhaan tarjouksen. Aikaa kului ja minä aloin epäillä ehdimmekö takaisin ajoissa.
Ottomaatti nikotteli, myyjällä kesti ikuisuuden tulostaa kuitti ja ainakin kaksi löytää sopivankokoinen pussi. Bussi 81 tuli varsin pian, mutta se tuntui kiemurtelevan eri reittiä ja viisari läheni uhkaavasti kuutta, jolloin meidän piti olla bussiasemalla. Siinä odotellessa takapenkiltä nousi eteläafrikkalainen herrasmies, joka tuli juttelemaan ja kertoi opettavansa englantia Taichungissa. Ei-aasialaiset tuntevat siis jonkinlaista veljeyttä ja kiinnostusta toistensa tarinoita kohtaan. Saavuimme juna-asemalle, heitimme hyvästit eteläafrikkalaiselle tuttavuudellemme ja kaappasimme rinkat kantoon. Juoksimme kohti kaupungin sydäntä ja väistelimme takseja ja skoottereita.
Olin kuitenkin murehtinut taas turhaan, sillä saavuimme paikalle ainakin pari minuuttia ennen. Pian istuimmekin valtavilla nojatuoleilla, joissa oli hierontatoiminto, oma näyttö ja peliohjain. Näytöstä sai valittua elokuvia, televisiokanavoita ja Nintendon klassikoita. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia pelasin Megaman X3:sta, Mario Kartia ja muita pelejä, joiden parissa kasvoin. Matka kustansi 230 dollaria eli vähän alle kuusi euroa.
Illalla kävimme Dannyn kanssa katsomassa Shanghain läheisessä Vieshow-teatterissa. Olimme ainoat katsojat, joten saimme nauttia yksityisesityksestä. Ilmastointi puhalsi kylmää ilmaa koko elokuvan ajan, joten lopussa varpaat alkoivat olla jäässä. Miellyttävä 29 asteen yöilma lämmitti kuitenkin nopeasti.
Kello on nyt 15.15. Lento lähtee vasta 23:n jälkeen. Vielä on siis monta tuntia ennen lähtöä. Seuraavaksi taidan etsiä itselleni ruokaa ja ostaa vähän matkaevästä. Taskussa on vielä 230 dollaria, joilla pitäisi irrota mahantäytettä tarpeeksi.
Sain Taipeista monia mukavia muistoja. Onnekseni tapasin hostellissa ihmisiä, joiden kanssa kiersin aluksi Taipeita, sitten vähän Taiwaniakin. Yksin kokemus olisi tuskin ollut puoliakaan tästä. Tänä aamuna Danny suuntasi kohti Hualienia enkä voi muuta kuin toivoa, että hän löytää jostakin matkakumppanin. J.P. on jossakin, ehkä matkalla kohti kotoista Kanadaa. Lee luultavasti lilluu poreammeessaan ökyhotellissaan. Minä istun hostellin aulassa, hikoilen kuin sika ja valmistaudun seuraavaan etappiin.
En voi sanoa, että odottaisin innolla lentämistä. Tänne tullessa olin valvonut yhden yön, jännitin ja söin epätasaisesti. Ehkä nyt , paremmin levänneenä, China Airlinesin lentävä tonnikalapurkki ei tunnu niin vastenmieliseltä. Luulen, että Australian kylmyys tulee minulle samanlaisena yllätyksenä kuin Taipein kuumuus oli alussa. Onneksi minulla on välihousut ja lapasetkin mukana. Kehoni pitää vain unohtaa tämä viikonmittainen hidas haudutus, niin sopeudun varmasti Australian talveen.
”Koti on siellä, missä itse on”, sanoi joku ystävistäni. Minä sanoin, että koti on siellä missä koneeni on. Ehkä molemmissa on jotain perää. Minulla ei ole muuta määränpäätä kuin Newcastlen hostelli kahdeksi yöksi ja minusta tuntuu kuin minun pitäisi hetkeksi päästää itseni leijumaan Taipein ja Newcastlen välille. Kun palasin Taichungista pieneen huoneeseeni täällä Taipeissa, minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Kuumaan, kosteaan, moskiittojen riivaamaan minikotiin, mutta kotiin yhtä kaikki. Nyt olen hetken taas koditon, enkä pidä tunteesta samalla tapaa kuin monet matkaajat. Ehkä kyse on luonteenpiirteestä, ehkä siitä, että vasta aloittelen uraani.
Minun piti palata jostakin, että voin lähteä johonkin. Näin se lyhyesti tapahtui: Hyppäsimme Sun moon laken turistirysästä bussiin, joka hurautti Taichungiin. Kaupunki oli samantapainen kuin Taipein harmaat ja masentavat osat. Jätimme tavarat rautatieasemalle säilytykseen ja lähdimme etsimään kauppakeskusta, sillä Danny halusi ostaa uuden kameran. Pienen kiertelyn ja monien viittomakielisten keskustelujen jälkeen löysimme 12-kerroksisen tavaratalon, joka vaikutti lupaavalta. Alakerran elektroniikkaosasto oli kuitenkin vähäpätöinen ja kaikki muut kerrokset olivat täynnä vaatteita.
Kaksi asiaa olen oppinut taiwanilaisista: he rakastavat tanssimista ja vaatteita. Tavaratalot on täynnä tyylikkäitä vaatteita ja ostoskeskukset täynnä oudosti vääntelehtiviä teinejä. Jos kulkee juna-aseman ostoskatuja, vastaan tulee nuorisoryhmiä, jotka harjoittelevat koreografioita pienen kaiuttimen suoltaessa uusimpia tanssihittejä. Sitä, missä he esittävät liikkeensä, en ole vielä saanut selville. Tekemisenä se vaikuttaa kuitenkin tervehenkisemmältä kuin kaduilla syljeskeleminen, mitä suomalaiset teinit tuntuvat harrastavan.
Taichungissa teinejä ei näkynyt niin monia, mutta siellä ei näkynyt myöskään Dannyn hakemaa kamerakauppaa. Tilanne alkoi selvitä, kun saimme kuulla, että kymmenen minuutin bussimatkan päässä on Nova-elektroniikkakeskus, johon kaikki alan liikkeet ovat keskittyneet. Pähkäiltyämme hetken ehdimmekö takaisin ennen bussimme lähtöä, päätimme ottaa riskin ja hypätä linja-autoon. Matka maksoi 20 dollaria (terveisiä Koskilinjoille), mutta vaikeutena oli osata nousta pois oikealla asemalla. Tässä bussissa seuraavan aseman nimi näkyi vain kiinaksi, joten meidän piti silmä kovana etsiä katujen vilinästä sopivan näköinen kauppa ja pompata pystyyn.
Lopulta matka meni sujuvasti ja löysimme Novan. Se käsitti ainakin kolme kerrosta ja jokainen kerros oli täynnä pieniä liikkeitä, joissa myytiin tietokoneita, niiden komponentteja ja kaikkea elektronista maan ja taivaan välillä. Danny kyseli malliaan jokaiselta tiskiltä ja lopulta tärppäsi. Panasonic oli täällä halvempi kuin Kanadassa, joten kaupat näyttivät varmoilta. Hänen piti kuitenkin tarkistaa kaikki loputkin kauppiaat, jotta hän saisi varmasti parhaan tarjouksen. Aikaa kului ja minä aloin epäillä ehdimmekö takaisin ajoissa.
Ottomaatti nikotteli, myyjällä kesti ikuisuuden tulostaa kuitti ja ainakin kaksi löytää sopivankokoinen pussi. Bussi 81 tuli varsin pian, mutta se tuntui kiemurtelevan eri reittiä ja viisari läheni uhkaavasti kuutta, jolloin meidän piti olla bussiasemalla. Siinä odotellessa takapenkiltä nousi eteläafrikkalainen herrasmies, joka tuli juttelemaan ja kertoi opettavansa englantia Taichungissa. Ei-aasialaiset tuntevat siis jonkinlaista veljeyttä ja kiinnostusta toistensa tarinoita kohtaan. Saavuimme juna-asemalle, heitimme hyvästit eteläafrikkalaiselle tuttavuudellemme ja kaappasimme rinkat kantoon. Juoksimme kohti kaupungin sydäntä ja väistelimme takseja ja skoottereita.
Olin kuitenkin murehtinut taas turhaan, sillä saavuimme paikalle ainakin pari minuuttia ennen. Pian istuimmekin valtavilla nojatuoleilla, joissa oli hierontatoiminto, oma näyttö ja peliohjain. Näytöstä sai valittua elokuvia, televisiokanavoita ja Nintendon klassikoita. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia pelasin Megaman X3:sta, Mario Kartia ja muita pelejä, joiden parissa kasvoin. Matka kustansi 230 dollaria eli vähän alle kuusi euroa.
Illalla kävimme Dannyn kanssa katsomassa Shanghain läheisessä Vieshow-teatterissa. Olimme ainoat katsojat, joten saimme nauttia yksityisesityksestä. Ilmastointi puhalsi kylmää ilmaa koko elokuvan ajan, joten lopussa varpaat alkoivat olla jäässä. Miellyttävä 29 asteen yöilma lämmitti kuitenkin nopeasti.
Kello on nyt 15.15. Lento lähtee vasta 23:n jälkeen. Vielä on siis monta tuntia ennen lähtöä. Seuraavaksi taidan etsiä itselleni ruokaa ja ostaa vähän matkaevästä. Taskussa on vielä 230 dollaria, joilla pitäisi irrota mahantäytettä tarpeeksi.
Elektroniikkaa Taipeissa
Taipei kuulostaa elektroniikkashoppailijan unelmalta, mutta hintataso ei ole mainittavasti Suomea alhaisempi. Kaupungin bussiaseman vieressä sijaitseva K-Mall ja elektroniikkatavaratalo Nova ovat tarkistamisen arvoisia, jos etsii tietokoneen komponentteja, kameroita tai oikeastaan mitä tahansa elektroniikkaa. Keräsin pienellä kierroksella muutamien laitteiden hintoja: lopputulos oli, että suurimman osan saa halvemmalla kuin Suomessa, mutta kyse on useimmiten muutamista kymmenistä euroista. Veroalennukset muuttavat kuitenkin hiukan tilannetta.
Paikallisen HTC:n puhelimia löytyy melkein joka tiskiltä eikä niitä tarvitse odotella nettikaupasta. Lisäksi käteisellä maksaessa saa 5 prosentin alennuksen sekä lentoasemalla toisen samanmoisen. Taipeissa pysähtyvän kannattaa siis oman harkinnan mukaan raottaa lompakkoaan. Tai ainakin vierailla näissä nykymiehen temppeleissä, joissa palvotaan uusimpia keksintöjä.
Muutamien laitteiden hintoja satunnaisotoksena:
N900 20 500 NTD 506 €
18 800 464 €
X6 12 500 NTD 308 €
iPhone 32 G 26 000 642 €
16 G 22 000 543 €
iPad 26 500 – 39 900 654 € - 985 €
iPod Classic 10 390 256 €
9550 235 €
Canon EOSD 23 800 588 €
HTC Desire 18 900 466 €
HTC HD2 20 800 513 €
Paikallisen HTC:n puhelimia löytyy melkein joka tiskiltä eikä niitä tarvitse odotella nettikaupasta. Lisäksi käteisellä maksaessa saa 5 prosentin alennuksen sekä lentoasemalla toisen samanmoisen. Taipeissa pysähtyvän kannattaa siis oman harkinnan mukaan raottaa lompakkoaan. Tai ainakin vierailla näissä nykymiehen temppeleissä, joissa palvotaan uusimpia keksintöjä.
Muutamien laitteiden hintoja satunnaisotoksena:
N900 20 500 NTD 506 €
18 800 464 €
X6 12 500 NTD 308 €
iPhone 32 G 26 000 642 €
16 G 22 000 543 €
iPad 26 500 – 39 900 654 € - 985 €
iPod Classic 10 390 256 €
9550 235 €
Canon EOSD 23 800 588 €
HTC Desire 18 900 466 €
HTC HD2 20 800 513 €
Sun moon lake, Taiwan
Maanantaina lähdimme Taipeista kello 10.50 kohti Taichungia. Luotijuna kiiti maaseudun läpi kohti etelää, mutta ei välttämättä kokemuksena ollut 700 dollarin (18 euron) arvoinen. Pääsimme sillä kuitenkin perille Taichungiin alle tunnissa, kun taas bussimatka kestää kolme tuntia. Joten jos on kiire, HSR voi olla oikea valinta.
Taichungin HSR-asemalla löysimme melko helposti bussin, joka matkaa Sun moon lakelle, joka on ilmeisesti Taiwanin suurin järvi ja suosittu turistikohde paikallisille. Matka perille kesti noin puolitoista tuntia, mutta määränpäässä aukeni hieno näkymä järvelle. Vihreä vesi ja korkealle kohoavat vuoret olivat luonnonnähtävyyksien parasta antia tähän mennessä. Ostimme Dannyn kanssa 400 dollarilla liput, joilla pääsimme veneillä ympäri järveä ja lisäksi gondolihissillä ylös näköaloja katsomaan.
Hotellin löysimme heti bussista ulos astuessamme. Respan nainen ei puhunut juurikaan englantia, mutta saimme selville, että huone kahdelle maksaa yöltä 1500 dollaria. Se ei ollut halvin kohtaamamme hinta, mutta ihan tarpeeksi edullinen tarpeisiimme. Itse Min Ren Hotel ei vakuuttanut tasollaan: huoneet ovat puhtaat, mutta hotellissa ei ole wlania ja Taipei Backpackers hostellissa on paljon parempi palvelu paljon alhaisemmalla hinnalla. Mutta kyllä tämä yöpaikaksi kelpaa.
Olimme perillä Sun moon lakella vähän ennen kahta ja seitsemän aikaan olimme kiertäneet koko alueen. Kovin pitkäksi aikaa tämä kohde ei siis tarjoa nähtävää. Hengähdyksenä Taipeista tämä toimii kuitenkin oikein hyvin. Huomenna suuntamme Taichungin kaupunkiin, josta palaan illalla takaisin Taipeihin. Keskiviikkona ajattelin pestä pyykkiä hostellilla ennen lentoa Sydneyhin. Tämä loma alkaa siis pikku hiljaa lähentyä loppuaan. Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt aika paljon siitä, mitä Taiwanilla on tarjota. Matkakumppanini Danny jatkaa Taichungista etelää ja kiertää Taiwanin saaren kokonaan. Etelässä on varmasti paljon nähtävää, joten Taipeihin ei kannata jäädä homehtumaan paria päivää pitempään.
Kohta pitää aloittaa uusi elämä Australiassa. Odotan oikeastaan sitä, että löydän itselleni asunnon ja pääsen vähän asettumaan. Matkailu on mukavaa, mutta samalla stressaavaa ja minusta tuntuu kuin rahaa palaisi koko ajan. Sitähän se matkustelu tietenkin on. Kun ei millään malta jättää jotakin tekemättä, tili vähenee vääjäämättömästi. Onneksi minulla on vielä säästöjä jäljellä.
Sun moon lakesta jää varmaan mieleen gondolihissiajelu sekä Dannyn kanssa vietetty ilta paikan sataman liepeillä. Se hyvä puoli yksin tehdyissä matkoissa on, että niillä törmää ihmisiin, joihin tulee tutustuttua hetken ajan ennen kuin molemmat jatkavat omaa matkaansa.
Taichungin HSR-asemalla löysimme melko helposti bussin, joka matkaa Sun moon lakelle, joka on ilmeisesti Taiwanin suurin järvi ja suosittu turistikohde paikallisille. Matka perille kesti noin puolitoista tuntia, mutta määränpäässä aukeni hieno näkymä järvelle. Vihreä vesi ja korkealle kohoavat vuoret olivat luonnonnähtävyyksien parasta antia tähän mennessä. Ostimme Dannyn kanssa 400 dollarilla liput, joilla pääsimme veneillä ympäri järveä ja lisäksi gondolihissillä ylös näköaloja katsomaan.
Hotellin löysimme heti bussista ulos astuessamme. Respan nainen ei puhunut juurikaan englantia, mutta saimme selville, että huone kahdelle maksaa yöltä 1500 dollaria. Se ei ollut halvin kohtaamamme hinta, mutta ihan tarpeeksi edullinen tarpeisiimme. Itse Min Ren Hotel ei vakuuttanut tasollaan: huoneet ovat puhtaat, mutta hotellissa ei ole wlania ja Taipei Backpackers hostellissa on paljon parempi palvelu paljon alhaisemmalla hinnalla. Mutta kyllä tämä yöpaikaksi kelpaa.
Olimme perillä Sun moon lakella vähän ennen kahta ja seitsemän aikaan olimme kiertäneet koko alueen. Kovin pitkäksi aikaa tämä kohde ei siis tarjoa nähtävää. Hengähdyksenä Taipeista tämä toimii kuitenkin oikein hyvin. Huomenna suuntamme Taichungin kaupunkiin, josta palaan illalla takaisin Taipeihin. Keskiviikkona ajattelin pestä pyykkiä hostellilla ennen lentoa Sydneyhin. Tämä loma alkaa siis pikku hiljaa lähentyä loppuaan. Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt aika paljon siitä, mitä Taiwanilla on tarjota. Matkakumppanini Danny jatkaa Taichungista etelää ja kiertää Taiwanin saaren kokonaan. Etelässä on varmasti paljon nähtävää, joten Taipeihin ei kannata jäädä homehtumaan paria päivää pitempään.
Kohta pitää aloittaa uusi elämä Australiassa. Odotan oikeastaan sitä, että löydän itselleni asunnon ja pääsen vähän asettumaan. Matkailu on mukavaa, mutta samalla stressaavaa ja minusta tuntuu kuin rahaa palaisi koko ajan. Sitähän se matkustelu tietenkin on. Kun ei millään malta jättää jotakin tekemättä, tili vähenee vääjäämättömästi. Onneksi minulla on vielä säästöjä jäljellä.
Sun moon lakesta jää varmaan mieleen gondolihissiajelu sekä Dannyn kanssa vietetty ilta paikan sataman liepeillä. Se hyvä puoli yksin tehdyissä matkoissa on, että niillä törmää ihmisiin, joihin tulee tutustuttua hetken ajan ennen kuin molemmat jatkavat omaa matkaansa.
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Torni ja kuoppia
Taipei 101 oli hieno kokemus. Lippu ylös maksoi 400 dollaria, mutta näköalat olivat sen arvoiset. Saavuimme viiden aikaan tornin juurelle ja olimme ylhäällä hyvissä ajoin auringonlaskua ajatellen. Hissi oli todella nopea. Se kiidätti meitä ylös kilometrin minuuttivauhdilla, eli kuuttakymppiä. Silti matka ei tuntunut muuten kuin ilmanpaineena korvissa. Ylhäältä aukenivatkin näkymät joka puolelle Taipeihin. Kaupungin takana näkyi vuoria ja vehreitä kukkuloita.
Söimme kalliit jäätelöannokset odotellessamme auringonlaskua. Jäätelön koostumus oli hivenen erilainen kuin Suomessa, mutta suklaa oli silti hyvää. Kävimme myös ihan ylimmällä turistitasanteella, johon pääsi ilmaiseksi. Kun seisoin paikallani, minusta tuntui kuin torni olisi huojunut allani, mutta se saattoi olla pelkkää kuvittelua. Odotimme ylhäällä pimeän laskeutumista ja tallensimme näkymät kameroillamme. Joskus sitä kuitenkin pitäisi vain jättää kamera taskuun ja nauttia maisemista.
Alkuperäiset suunnitelmamme Hualienin kaupunkiin matkustamisesta kariutuivat siihen, että kaikki junat olivat jo täynnä. Loputal muutimme suunnitelmiamme täysin ja päätimme suunnata länsirannikolle. Infotiskillä tapaamamme länsimaalainen rouva neuvoi menemään Sun Lake Moon -alueelle, jota mainostetaan Taiwanin kauneimpana. Ostimme 700 dollaria, vähän alle kaksikymmentä euroa, maksavat liput luotijunaan, High Speed Trainiin. Ongelmia alkoi ilmaantua siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että suurin osa halvoista majoituspaikoista paikan päällä oli jo varattu täyteen. En vielä tiedä, mitä loppujen lopuksi teemme, mutta joka tapauksessa lähdemme etelään 10.50:n junalla.
Söimme kalliit jäätelöannokset odotellessamme auringonlaskua. Jäätelön koostumus oli hivenen erilainen kuin Suomessa, mutta suklaa oli silti hyvää. Kävimme myös ihan ylimmällä turistitasanteella, johon pääsi ilmaiseksi. Kun seisoin paikallani, minusta tuntui kuin torni olisi huojunut allani, mutta se saattoi olla pelkkää kuvittelua. Odotimme ylhäällä pimeän laskeutumista ja tallensimme näkymät kameroillamme. Joskus sitä kuitenkin pitäisi vain jättää kamera taskuun ja nauttia maisemista.
Alkuperäiset suunnitelmamme Hualienin kaupunkiin matkustamisesta kariutuivat siihen, että kaikki junat olivat jo täynnä. Loputal muutimme suunnitelmiamme täysin ja päätimme suunnata länsirannikolle. Infotiskillä tapaamamme länsimaalainen rouva neuvoi menemään Sun Lake Moon -alueelle, jota mainostetaan Taiwanin kauneimpana. Ostimme 700 dollaria, vähän alle kaksikymmentä euroa, maksavat liput luotijunaan, High Speed Trainiin. Ongelmia alkoi ilmaantua siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että suurin osa halvoista majoituspaikoista paikan päällä oli jo varattu täyteen. En vielä tiedä, mitä loppujen lopuksi teemme, mutta joka tapauksessa lähdemme etelään 10.50:n junalla.
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Jälleen uusi päivä
Saavuin Taipeihin keskiviikkona. Kun kirjoitan tätä, on sunnuntaiaamu. Tai päivä oikeastaan jo. Aika on mennyt varsin nopeasti, vaikka matkailun tahti ei olekaan ollut päätähuimaava. Tänään on tarkoitus käydä Taipei 101:ssa oikeasti, mutta muita suunnitelmia ei vieltä varsinaisesti ole. Turisteille välttämättömät nähtävyydet itse Taipeissa alkavat olla nähtyjä.
Maanantaina lähdemme Dannyn kanssa itärannikolle, Hualienin kaupunkiin. Siellä näkee enemmän luontoa ja komeita maisemia. Meidän pitää vielä ottaa selvää respasta, kuinka kauan matka sinne kestää. Tiistai-iltana tulen takaisin ja Danny jatkaa matkaa Taiwanin ympäri. Keskiviikkoaamu menee pyykätessä – oikeastaan hostellin henkilökunta hoitaa pyykkäämisen – ja illalla pitääkin ehtiä klo 23:n lentokoneeseen Sydneyhin. Loma Aasiassa alkaa siis pala kerrallaan lähetä loppuaan ja seuraavaksi pitäisi asettua asumaan Australiaan. Siellä säätäminen vasta alkaakin: asunnon etsiminen, opintojen aloittaminen ja vaihtoelämän alkuun potkaiseminen. Toisaalta odotan sitä hetkeä, kun voin hetken hengähtää.
Täällä paistaa aurinko, eikä sadetta ole vieläkään näkynyt. Toivottavasti sää jatkuu samanlaisena myös rannikkomatkamme aikana.
Maanantaina lähdemme Dannyn kanssa itärannikolle, Hualienin kaupunkiin. Siellä näkee enemmän luontoa ja komeita maisemia. Meidän pitää vielä ottaa selvää respasta, kuinka kauan matka sinne kestää. Tiistai-iltana tulen takaisin ja Danny jatkaa matkaa Taiwanin ympäri. Keskiviikkoaamu menee pyykätessä – oikeastaan hostellin henkilökunta hoitaa pyykkäämisen – ja illalla pitääkin ehtiä klo 23:n lentokoneeseen Sydneyhin. Loma Aasiassa alkaa siis pala kerrallaan lähetä loppuaan ja seuraavaksi pitäisi asettua asumaan Australiaan. Siellä säätäminen vasta alkaakin: asunnon etsiminen, opintojen aloittaminen ja vaihtoelämän alkuun potkaiseminen. Toisaalta odotan sitä hetkeä, kun voin hetken hengähtää.
Täällä paistaa aurinko, eikä sadetta ole vieläkään näkynyt. Toivottavasti sää jatkuu samanlaisena myös rannikkomatkamme aikana.
Verta, sappea ja myrkkyä
Iltapäivän puolella suuntasimme Dannyn kanssa kohti National Palace Museumia, jossa kuuleman mukaan on maailman suurin kokoelma kiinalaisia esineitä. Sisäänpääsy oli 160 dollaria ja itse näyttelyt olivat loppujen lopuksi aika samanlaisia: huone toisensa perään vaaseja, lautasia ja kaikkea pientä. Taipein nähtävyyksistä museo oli ehkä suurin pettymys. Toisaalta matkalla sinne tuli testattua Taipein linja-autot, jotka osoittautuivat ihan toimiviksi. EasyCard toimi niissäkin, joten ei tarvinnut alkaa sähläämään kolikoiden kanssa.
Tarkoitus oli myös mennä auringonlaskun aikaan Taipei 101:seen, mutta arvioimme lähtöajan väärin ja olimme perillä tornin juurella juuri kun aurinko alkoi laskea. Juoksimme valtavaan rakennukseen sisään ja etsimme hissit, joilla pääsisimme viidenteen kerrokseen ostamaan liput. Perillä katsoimme ikkunasta ulos ja auringon viimeiset säteet tulivat viistosti sisään. Lippujonosta huomasimme kuitenkin, kuinka paljon ihmisiä odotti aulassa pääsyä varsinaiseen hissiin, joten päätimme siirtää vierailukerran huomiselle. Liput maksoivat 600 dollaria, eli 15 euroa, joten emme halunneet kiirehtiä turhaan.
Kiertelimme vähän alueen kalliissa tavarataloissa ja ihmettelimme kaduilla esiintyviä taiteilijoita ja kummajaisia. Lopulta lähdimme kohti Snake Alleyta, yötoria varsin lähellä pääasemaa. Nimensä mukaisesti torilla myydään käärmeisiin liittyviä asioita ja paikan erikoisuus oli käärmeen verestä, sapesta ja myrkystä tehdyt shotit. Hostellissa olimme pyytäneet kirjoittamaan shottien nimen paperille ja sen avulla löysimme pienen ruokapaikan, jossa herkkuja tarjoiltiin. 100 dollarilla saimme eteemme kolme pientä shottilasia. Punainen lasi oli isoin, sitten sappi ja lopuksi pikkuruinen myrkkylasi. Hetken epäröinnin jälkeen kumosimme lasit yksi kerrallaan.
Nopeasti kulautettuna juomat eivät maistuneet mitenkään ällöttäviltä, lähinnä ehkä kirpeiltä. Kokemuksena ne jäivät kyllä mieleen ja olivat reissun tähänastinen kohokohta. Kaikkien Taipeihin matkaavien kannattaa kokeilla ehdottomasti tämä erikoisuus.
Tarkoitus oli myös mennä auringonlaskun aikaan Taipei 101:seen, mutta arvioimme lähtöajan väärin ja olimme perillä tornin juurella juuri kun aurinko alkoi laskea. Juoksimme valtavaan rakennukseen sisään ja etsimme hissit, joilla pääsisimme viidenteen kerrokseen ostamaan liput. Perillä katsoimme ikkunasta ulos ja auringon viimeiset säteet tulivat viistosti sisään. Lippujonosta huomasimme kuitenkin, kuinka paljon ihmisiä odotti aulassa pääsyä varsinaiseen hissiin, joten päätimme siirtää vierailukerran huomiselle. Liput maksoivat 600 dollaria, eli 15 euroa, joten emme halunneet kiirehtiä turhaan.
Kiertelimme vähän alueen kalliissa tavarataloissa ja ihmettelimme kaduilla esiintyviä taiteilijoita ja kummajaisia. Lopulta lähdimme kohti Snake Alleyta, yötoria varsin lähellä pääasemaa. Nimensä mukaisesti torilla myydään käärmeisiin liittyviä asioita ja paikan erikoisuus oli käärmeen verestä, sapesta ja myrkystä tehdyt shotit. Hostellissa olimme pyytäneet kirjoittamaan shottien nimen paperille ja sen avulla löysimme pienen ruokapaikan, jossa herkkuja tarjoiltiin. 100 dollarilla saimme eteemme kolme pientä shottilasia. Punainen lasi oli isoin, sitten sappi ja lopuksi pikkuruinen myrkkylasi. Hetken epäröinnin jälkeen kumosimme lasit yksi kerrallaan.
Nopeasti kulautettuna juomat eivät maistuneet mitenkään ällöttäviltä, lähinnä ehkä kirpeiltä. Kokemuksena ne jäivät kyllä mieleen ja olivat reissun tähänastinen kohokohta. Kaikkien Taipeihin matkaavien kannattaa kokeilla ehdottomasti tämä erikoisuus.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Elokuvia ja jalkapalloa
Aivan lähellä pääasemaa on Q-Square-niminen ostoskeskus, jonka viidennessä kerroksessa sijaitsee elokuvateatteri. Suuntasimme Dannyn kanssa sinne perjantai-iltana katsomaan vanhan skientologin Tom Cruisen ja muuten vaan vanhan Cameron Diazin elokuvan Knight and Day. Lippu maksoi 300 NTD:tä, eli noin seitsemän ja puoli euroa. Jälleen kerran hintataso oli siis aika samanlainen kuin Suomessa. Elokuva oli vähän höpö, mutta ihan viihdyttävä. Teatteri itse vaikutti laadukkaalta, joten elokuvissa käyminen on hyvä keino lepuuttaa kävelystä väsyneitä jalkoja ilmastoidussa salissa.
Elokuvan jälkeen lähdimme takaisin etsimään syötävää ja suuntasimme punaista linjaa Zhongshanin suuntaan, koska aiemmin olimme nähneet siellä Bear Barin, joka näytti tutustumisen arvoiselta. Vaikka olimme tehneet saman matkan aiemmin päivällä, emme enää löytäneet baaria, mutta onneksi kulman takaa putkahti esiin Vegas-niminen ravintola-baari. Taipeilaiset katsoivat jalkapalloa ja hurrasivat, kun Hollanti teki maaleja. Ruokalistalta otimme jälleen kerran taipeilaista perinneruokaa: minä otin Beef Burgerin, Danny sentään pekonia, sieniä ja nuudeleita. Ateria maksoi vähän päälle kolmesataa dollaria. Lentokentältä nostetut käteisvarat alkavat tähän tahtiin jo loppua ja kohta täytynee kiristää vyötä, että saa syödäkseen Australiassa.
Tänään tarkoitus on lähteä katsomaan auringonlaskua Taipei 101:n huipulta ja näin iltapäivällä käydä National Palace Museumissa. Sitten alkaakin kaikki turistien peruspaikat olla koluttu. Illalla vielä pari yötoria niin perusteet Taipeissa on hallussa. Saavuin perille keskiviikkona, joten neljässä päivässä ehtii hyvinkin tutustua tähän Aasian tulikuumaan kulutuskaupunkiin.
Elokuvan jälkeen lähdimme takaisin etsimään syötävää ja suuntasimme punaista linjaa Zhongshanin suuntaan, koska aiemmin olimme nähneet siellä Bear Barin, joka näytti tutustumisen arvoiselta. Vaikka olimme tehneet saman matkan aiemmin päivällä, emme enää löytäneet baaria, mutta onneksi kulman takaa putkahti esiin Vegas-niminen ravintola-baari. Taipeilaiset katsoivat jalkapalloa ja hurrasivat, kun Hollanti teki maaleja. Ruokalistalta otimme jälleen kerran taipeilaista perinneruokaa: minä otin Beef Burgerin, Danny sentään pekonia, sieniä ja nuudeleita. Ateria maksoi vähän päälle kolmesataa dollaria. Lentokentältä nostetut käteisvarat alkavat tähän tahtiin jo loppua ja kohta täytynee kiristää vyötä, että saa syödäkseen Australiassa.
Tänään tarkoitus on lähteä katsomaan auringonlaskua Taipei 101:n huipulta ja näin iltapäivällä käydä National Palace Museumissa. Sitten alkaakin kaikki turistien peruspaikat olla koluttu. Illalla vielä pari yötoria niin perusteet Taipeissa on hallussa. Saavuin perille keskiviikkona, joten neljässä päivässä ehtii hyvinkin tutustua tähän Aasian tulikuumaan kulutuskaupunkiin.
Pikaopas Taipein matkaajalle
1.Ota mukaan urheilupaitoja. Ne eivät hiosta trooppisessa kuumuudessa ja kuivuvat nopeasti.
2.Laita jalkaan sandaalit, jotka olet jo sisäänajanut.
3.Ota mukaan laastareita, joilla voit suojata jalkoja rakoilta tai peittää jo tulleita rakkoja.
4.Muista laittaa aurinkorasvaa.
5.Tee edelliset heti, eikä sitten kun vahinko on jo tapahtunut.
2.Laita jalkaan sandaalit, jotka olet jo sisäänajanut.
3.Ota mukaan laastareita, joilla voit suojata jalkoja rakoilta tai peittää jo tulleita rakkoja.
4.Muista laittaa aurinkorasvaa.
5.Tee edelliset heti, eikä sitten kun vahinko on jo tapahtunut.
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Taipein yöelämä
Se oli kuin elokuvasta. Hostellissa tapaamieni kahden tyypin kanssa sovimme menevämme illalla kaupungille. Annoin Leelle sähköpostiosoitteeni ja sovimme, että hän ottaa sitä kautta yhteyden minuun ja J.P.:hen, jotka asuimme vielä hostellilla. Illalla yhdeksän aikaan viestiä ei kuulunut, mikä tarkoitti sitä, että meillä ei ollut mitään keinoa ottaa Leehin yhteyttä. Myönnetään, ettei tilanne ollutkaan ihan suoraan valkokankaalta: jos Lee olisi ollut nainen ja jos sähköpostiin olisi tullut lähetysongelma, ja me olisimme viettäneet yön vaellellen Taipein katuja etsien toisiamme, niin ehkä sitten siinä olisi ollut aineksia siirappiseen komediaan.
Lopulta ilta päättyi tragikoomiseksi kaverifilmiksi. Päätimme J.P.:n kanssa lähteä tarkastamaan Taipein yöelämää omillamme, mutta meillä ei ollut tietoa, missä päin baareja on. Pikainen Google Maps -tarkistus näytti, että kaikki klubit ja baarit olivat keskittyneet tietylle alueelle. Painoimme mieleemme pari osoitetta ja hyppäsimme metroon. Kello oli siinä vaiheessa jo lähes kaksitoista, joten emme pääsisi metrolla enää takaisin, vaan meidän pitäisi ottaa taksi. Laskeskelimme kuitenkin, että kahdestaan se ei tulisi kovin kalliiksi.
Kun olimme kävelleet määränpäässämme muutama sadan metrin verran, alkoi käydä ilmeiseksi, että Taipeissa ei ole samalla tapaa kadunvarsibaareja kuin länsimaissa. Pikkukojut olivat kiinni eikä kaduilla liikkunut enää paljon ketään. Lämpötila alkoi lähennellä kolmeakymmentä, joten ilma oli miellyttävämpi kuin päivällä. Lisäksi kaduilla tuntui olevan varsin turvallista, emmekä nähneet humalaisia tai räyhääjiä. Luultavasti siksi, että lähellä ei ollut paikkoja, joissa juoda.
Kierreltyämme tunnin päätimme ottaa taksin ja ajaa Bade Rd:ia pitkin. Taksikuski ei paljon puhunut englantia, mutta hän tuntui ymmärtävän, mitä haemme, sillä hän pysähtyi tavalliselta länsimaalaiselta pystybaarilta näyttävän ravintolan eteen. Paikka oli täynnä ja sisäänpääsy oli 150 dollaria, eli noin vitosen, joten jatkoimme matkaa. Lopulta ostimme yömarketista tölkit taiwanilaista olutta ja kävelimme ympäriinsä. Pysähdyimme pariksi tunniksi öiseen puistoon juttelemaan, kunnes lopulta nappasimme taksin, joka kiidätti meidät takaisin pääasemalle. Jos tarkoituksena on kulkea taksilla Taipeissa, kannattaa kirjoituttaa määränpään nimi kiinalaisin kirjaimin, sillä kuskimme ei ymmärtänyt, että halusimme mennä Taipei Main Stationille. Onneksi minulla oli lompakossa hostellin tietokortti, johon oli kirjattu ajo-ohjeet.
Memorial Hall ja muut kujeet
Seuraavana päivänä lähdimme J.P.:n ja toisen kanadalaisen, Dannyn, kanssa tarkastamaan yhden Taipein kuuluisimmista turistikohteista, joita ei lopulta ole kovin monta. Määränpää oli Chiang Kai-shek Memorial Hall, entisen presidentin kunniaksi rakennettu valtava rakennus. Samalla aukiolla oli myös teatteri ja konserttisali, jotka näyttivät perinteisen aasialaisilta. Aurinko alkoi paistaa, joten aukiolla tuli kuuma, mutta teatterilta ostettu appelsiinimehu auttoi asiaa. Juoma maksoi muistaakseni noin 60 dollaria, eli 1,5 euroa, mikä ei ole Aasian hintatasolla kovinkaan halpa.
Ylipäänsä minulla on ollut onnea ilmojen suhteen, sillä täällä ei ole satanut kertaakaan oleskeluni aikana, vaikka sääennustus povasi rankkoja sateita ainakin viikoksi. Toivottavasti hyvät säät jatkuvat sillä suunnitelmissa on suunnata Dannyn kanssa johonkin Taiwanin pienemmistä kaupungeista alkuviikosta. Hostellit ovat varsin otollisia paikkoja matkaseuran löytämiseen, sillä monet ovat samassa tilanteessa. Danny kertoi myös, että hänellä on tapana alkaa jututtaa kaikkia länsimaalaisen näköisiä ja lyöttäytyä sitten heidän seuraansa.
Nyt illalla on tarkoitus vielä lähteä läheiseen elokuvateatteriin katsomaan, minkälainen tarjonta siellä on. Elokuvia ei ole dubattu ja ohjelmistossa on oikeastaan pelkästään Hollywood-elokuvia, joten sopivan löytämisen ei luulisi olevan aivan mahdotonta. Hetken istuminen ilmastoidussa teatterissa kuulostaa sopivalta tauolta helteessä kävelemisestä. Sandaalit ovat hiertäneet jalat rakoille, mutta onneksi mukaan otettu urheiluteippi estänee uusien syntymisen.
Lopulta ilta päättyi tragikoomiseksi kaverifilmiksi. Päätimme J.P.:n kanssa lähteä tarkastamaan Taipein yöelämää omillamme, mutta meillä ei ollut tietoa, missä päin baareja on. Pikainen Google Maps -tarkistus näytti, että kaikki klubit ja baarit olivat keskittyneet tietylle alueelle. Painoimme mieleemme pari osoitetta ja hyppäsimme metroon. Kello oli siinä vaiheessa jo lähes kaksitoista, joten emme pääsisi metrolla enää takaisin, vaan meidän pitäisi ottaa taksi. Laskeskelimme kuitenkin, että kahdestaan se ei tulisi kovin kalliiksi.
Kun olimme kävelleet määränpäässämme muutama sadan metrin verran, alkoi käydä ilmeiseksi, että Taipeissa ei ole samalla tapaa kadunvarsibaareja kuin länsimaissa. Pikkukojut olivat kiinni eikä kaduilla liikkunut enää paljon ketään. Lämpötila alkoi lähennellä kolmeakymmentä, joten ilma oli miellyttävämpi kuin päivällä. Lisäksi kaduilla tuntui olevan varsin turvallista, emmekä nähneet humalaisia tai räyhääjiä. Luultavasti siksi, että lähellä ei ollut paikkoja, joissa juoda.
Kierreltyämme tunnin päätimme ottaa taksin ja ajaa Bade Rd:ia pitkin. Taksikuski ei paljon puhunut englantia, mutta hän tuntui ymmärtävän, mitä haemme, sillä hän pysähtyi tavalliselta länsimaalaiselta pystybaarilta näyttävän ravintolan eteen. Paikka oli täynnä ja sisäänpääsy oli 150 dollaria, eli noin vitosen, joten jatkoimme matkaa. Lopulta ostimme yömarketista tölkit taiwanilaista olutta ja kävelimme ympäriinsä. Pysähdyimme pariksi tunniksi öiseen puistoon juttelemaan, kunnes lopulta nappasimme taksin, joka kiidätti meidät takaisin pääasemalle. Jos tarkoituksena on kulkea taksilla Taipeissa, kannattaa kirjoituttaa määränpään nimi kiinalaisin kirjaimin, sillä kuskimme ei ymmärtänyt, että halusimme mennä Taipei Main Stationille. Onneksi minulla oli lompakossa hostellin tietokortti, johon oli kirjattu ajo-ohjeet.
Memorial Hall ja muut kujeet
Seuraavana päivänä lähdimme J.P.:n ja toisen kanadalaisen, Dannyn, kanssa tarkastamaan yhden Taipein kuuluisimmista turistikohteista, joita ei lopulta ole kovin monta. Määränpää oli Chiang Kai-shek Memorial Hall, entisen presidentin kunniaksi rakennettu valtava rakennus. Samalla aukiolla oli myös teatteri ja konserttisali, jotka näyttivät perinteisen aasialaisilta. Aurinko alkoi paistaa, joten aukiolla tuli kuuma, mutta teatterilta ostettu appelsiinimehu auttoi asiaa. Juoma maksoi muistaakseni noin 60 dollaria, eli 1,5 euroa, mikä ei ole Aasian hintatasolla kovinkaan halpa.
Ylipäänsä minulla on ollut onnea ilmojen suhteen, sillä täällä ei ole satanut kertaakaan oleskeluni aikana, vaikka sääennustus povasi rankkoja sateita ainakin viikoksi. Toivottavasti hyvät säät jatkuvat sillä suunnitelmissa on suunnata Dannyn kanssa johonkin Taiwanin pienemmistä kaupungeista alkuviikosta. Hostellit ovat varsin otollisia paikkoja matkaseuran löytämiseen, sillä monet ovat samassa tilanteessa. Danny kertoi myös, että hänellä on tapana alkaa jututtaa kaikkia länsimaalaisen näköisiä ja lyöttäytyä sitten heidän seuraansa.
Nyt illalla on tarkoitus vielä lähteä läheiseen elokuvateatteriin katsomaan, minkälainen tarjonta siellä on. Elokuvia ei ole dubattu ja ohjelmistossa on oikeastaan pelkästään Hollywood-elokuvia, joten sopivan löytämisen ei luulisi olevan aivan mahdotonta. Hetken istuminen ilmastoidussa teatterissa kuulostaa sopivalta tauolta helteessä kävelemisestä. Sandaalit ovat hiertäneet jalat rakoille, mutta onneksi mukaan otettu urheiluteippi estänee uusien syntymisen.
torstai 1. heinäkuuta 2010
Rahalla saa ja metrolla pääsee
Amerikkalaisen Leen kanssa lähdimme siinä kymmenen aikaan kohti metroasemaa etsimään oikeaa suuntaa eläintarhalle. Taipein metroverkko on oikeastaan aika kattava ja yksinkertainen, joten pääsimme perille asti ilman kummempia kommelluksia. Metro vaikutti myös uudelta ja siistiltä.
Lee vanhana patrioottina halusi mennä McDonald'siin syömään, joten etsimme sellaisen eläintarhan läheltä. Minä halusin kokeilla vähän eri maiden makuja, kun kerran tänne asti olen tullut, ja otin kanahampurilaisen. Suomessa en sellaista ole koskaan maistanut. Ateria maksoi 105 TWD:tä, eli vähän alle kolme euroa.
Mäkkärissä seuraamme liittyi kanadalainen J.P., joka asuu samassa hostellissa. Hänelle oli suositeltu gondolihissiä, joten kiihdytimme sillä korkealle trooppiselta näyttävään mäkimaastoon. Lee olisi halunnut kävellä takaisin lähtöpaikalle, mutta onneksi yläkerran infosta sanottiin, että se kestäisi neljästä viiteen tuntia. Niin pitkä aika Taipein aamupäivän leppeässä 32 asteen lämmössä jättihämähäkkejä metsässä väistellen ei hänestäkään tuntunut enää niin hyvältä.
Hissin päätepysäkiltä lähdimme etsimään bussia, joka menisi suoraan alas eläintarhalle ja kävelimme noin tunnin kiemuraisia mäkiteitä etsien temppeliä, josta bussit joidenkin tietojen mukaan lähtisivät. Perillä kävi ilmi, että mitään bussia ei ollutkaan. Lee puhuu vähän kiinaa, joten hän kyseli kahdelta nuorelta mieheltä neuvoja ja pitkän palaverin jälkeen kävi ilmi, että he heittäisivät meidän takaisin alas omalla autollaan.
Aasialaisesta kohteliaisuudesta kertoo myös se, että J.P.:n yrittäessä kysyä toiselta nuorista miehistä mistä hän oli saanut pitelemänsä kokistölkin, tämä alkoi tarjota tölkkiä eikä millään suostunut luopumaan. J.P. Sai miehen pitämään tölkin itsellään, mutta kun olimme nousemassa autoon, mies teki vielä viimeisen tarjouksen, ja J.P. Otti tölkin. Olen melko varma, että se oli jonkinlainen tyylirikko aasialaisessa kulttuurissa. Jos olisin osoittanut miehen housuja, olisin luultavasti yhdet suorat housut rikkaampi.
Eläintarha oli kuuma ja kostea viidakko. Sisäänpääsy oli vain noin puolitoista euroa, joten kotimaan riistohintoihin tottuneena kaivoin kuvetta mielelläni. Taipei Zoo ei välttämättä Aasian tai maailman mittapuussa ole mikään hulppea kokemus. Koala-häkissä oli vain yksi tylsistyneen näköinen karvaturri ja tiikeriaitauksessa ei näkynyt mitään. Puiston työntekijöiden pitäisi laittaa pieni hännänpala näkymään puun takaa, jotta kävijöillä olisi jotain jännää katsottavaa.
Paluumatkalla pysähdyimme Leen kanssa syömään ja minusta tuli ruokakojun hupinumero, kun yritin syödä puikoilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Nuudeliateria maksoi noin kaksi ja puoli euroa ja oli ihan miellyttävä kokemus, vaikka en sellaisesta normaalisti pidäkään. Sienikeitostakin maistoin pari lilluvaa palasta.
Päivä on täälläpäin vasta puolessa, mutta minusta tuntuu kuin minut olisi painettu mankelin läpi. Jatkuva kuumuus ja käveleminen väsyttävät, mutta onneksi minulla on täällä perillä vielä kuusi kokonaista päivää, joten minun ei tarvitse juosta itseäni hengiltä. Tekemistä tämänkokoisessa kaupungissa varmasti riittää, mutta näin satunnaisena turistina kaikesta ei aina saa otetta.
Vaatetuksena näin kuumassa ilmanalassa ehdoton ykkönen on urheiluun tarkoitettu tekninen paita. Tullessani minulla oli päällä valkoinen (onneksi) T-paita, joka puolen tunnin jälkeen painoi viisi kertaa enemmän ja joka ei vieläkään ole täysin kuivunut. Tekninen paita ei välttämättä ole kaikista tyylikkäin valinta, mutta ulkona liikkumiseen se on kohtalaisen erinomainen. Taidan käydä etsimässä jostakin kaupasta kolmannen urheilupaidan, niin pärjään niillä melko pitkälle tällä reissulla.
Annoin kameran laulaa reissullani, mutta en tiedä, mikä olisi paras tapa jakaa niitä. Pitänee tarkastella vaihtoehtoja ja päättää sitten. Kovin taiteellisia otoksista ei pikkudigikamerallani kyllä tullut, mutta onpahan jälkeenpäin jotain muistoja maisemista.
Nokka kohti Taipein eläintarhaa
Heräsin torstaiaamuna puoli yhdeksän aikaan tarkoituksena lähteä Taipein eläintarhaan. Hengariin ripustettu pyyhe oli muuttunut yön aikana nihkeän kuivaksi, samoin kuin kaikki muutkin esillä olleet vaatteet, riippumatta siitä, oliko niitä käytetty vai ei.
Ilmastoitu huone oli tarpeeksi viileä, että olin saanut kunnon yöunet. Korvatulpat korviin niin edes laitteen ääni, joka muistutti sateen ropinaa peltikattoa vastaan, ei häirinnyt. Muutenkin olen todella tyytyväinen hostelliini, Taipei Backpackers Main Stationiin. Seitsemän yötä maksoivat noin 4000 TWD:tä, eli hivenen yli sata euroa. Hostelli on siisti ja rauhallinen, sekä todella lähellä pääasemaa, josta pääsee eri puolille Taiwania. Vuokrasin niin kutsutun Mini Single Roomin ja se on todella nimensä veroinen: sen pinta-ala on noin kolme neliömetriä, mutta toisaalta vessat ovat käytävällä muutaman askeleen päässä, joten tuntuu kuin asuisin isommassakin huoneessa.
Seinät ovat ohuet, joten käytävällä liikkuvien ihmisten äänet kuuluvat läpi, mutta tulppien kanssa se ei haittaa. Aulassa on käytettävänä wlan, joka kuuluu myös kolmannen kerroksen huoneisiin. Kaiken kaikkiaan minua tuntui lykästäneen. Etenkin hostellin respan nainen on todella ystävällinen ja avulias.
Istuskelen nyt ala-aulassa odottamassa erästä amerikkalaista asukasta, joka lyöttäytyy mukaan eläintarhaan. Eilen ostin MRT-asemalta 500 TWD:n EasyCardin, jolla pääsee matkustamaan ostamatta jatkuvasti yksittäislippuja. Taipein eläintarha sijaitsee Wenhu Linen toisessa päässä, joten saa nähdä, kauanko matka sinne kestää. Onneksi metro kulkee maan alla, joten ei tarvitse kärsiä painostavasta kuumuudesta.
Ilmastoitu huone oli tarpeeksi viileä, että olin saanut kunnon yöunet. Korvatulpat korviin niin edes laitteen ääni, joka muistutti sateen ropinaa peltikattoa vastaan, ei häirinnyt. Muutenkin olen todella tyytyväinen hostelliini, Taipei Backpackers Main Stationiin. Seitsemän yötä maksoivat noin 4000 TWD:tä, eli hivenen yli sata euroa. Hostelli on siisti ja rauhallinen, sekä todella lähellä pääasemaa, josta pääsee eri puolille Taiwania. Vuokrasin niin kutsutun Mini Single Roomin ja se on todella nimensä veroinen: sen pinta-ala on noin kolme neliömetriä, mutta toisaalta vessat ovat käytävällä muutaman askeleen päässä, joten tuntuu kuin asuisin isommassakin huoneessa.
Seinät ovat ohuet, joten käytävällä liikkuvien ihmisten äänet kuuluvat läpi, mutta tulppien kanssa se ei haittaa. Aulassa on käytettävänä wlan, joka kuuluu myös kolmannen kerroksen huoneisiin. Kaiken kaikkiaan minua tuntui lykästäneen. Etenkin hostellin respan nainen on todella ystävällinen ja avulias.
Istuskelen nyt ala-aulassa odottamassa erästä amerikkalaista asukasta, joka lyöttäytyy mukaan eläintarhaan. Eilen ostin MRT-asemalta 500 TWD:n EasyCardin, jolla pääsee matkustamaan ostamatta jatkuvasti yksittäislippuja. Taipein eläintarha sijaitsee Wenhu Linen toisessa päässä, joten saa nähdä, kauanko matka sinne kestää. Onneksi metro kulkee maan alla, joten ei tarvitse kärsiä painostavasta kuumuudesta.
Kuuman kostea Taipei
Se, joka keksi sanonnan, että matka on yhtä tärkeä kuin määränpää, ei selvästikään ollut lentänyt toiselle puolen maailmaa. Kun sillipurkki lähti Amsterdamista, ei minua enää jaksanut kiinnostaa alapuolen maisemat tai lentokoneen nousut ja laskut. Minusta oli tullut jossain Benelux-maiden yllä parkkiintunut lentomatkustaja, joka halusi vain päästä perille.
Koti-ikävä oli myös ilmeisesti iskenyt, sillä vieraiden ihmisten puhe kuulosti aina välillä suomalaiselta. Erotin kiinalaisten puheesta yksittäisiä sanoja, jotka tulkitsin suomeksi. Kerran kuulin kokonaisen suomenkielisen keskustelun aasialaisen näköisten miesten suusta, mutta kun katsoin heidän laukkujaan, niihin olikin merkitty lähtöosoitteeksi Suomi. En varmaan koskaan saa tietää, mitä kieltä he oikeasti puhuivat.
Taipei oli ensikosketuksena aika järkytys. Kirjoissa aina kuvaillaan, miten lentokoneesta astuvan päähenkilön kasvoille iskeytyy kuuman ilman seinämä. Ihan noin dramaattisesti en omaa kokemustani voi kuvata: pikemminkin minusta tuntui kuin sadan rekan pakoputket olisi suunnattu päin naamaani. Ilma tuoksui saasteiselta kasvihuoneelta.
Bussi pääasemalle maksoi 125 TWD:tä, eli noin kolme euroa. Neljänkymmenen minuutin aikana ehti nähdä Taiwanin ja Taipein menneisyyttä: rumat betonikerrostalot oli ladottu vierekkäin niin tiuhaan, että keskimmäisiin ei paistanut aurinko missään vaiheessa. Keskustassa oli puolestaan vierekkäin viidakkorauniolta näyttäviä vanhempia taloja ja komeita lasipalatseja.
Hintataso näytti kauttaaltaan olevan aika lailla Suomen suuntainen. Stockmannin kaltaisen tavaratalon hinnasto oli samaa luokkaa. Kadunvarsilla oli pikkukojuja lähes joka makuun. Tai oikeastaan pikkukaupat olivat kadunvarsia, sillä melkein autotielle asti kauppiaat olivat levittäneet tarjottaviaan.
Huomenna on suunnitelmissa mennä Taipein eläintarhaan. Minulla on seitsemän päivää aikaa täällä kasvihuoneessa, ja suunnitelma on tehdä jokainen päivä yksi isompi retki ympäri Taipeita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)