Energia ei katoa, se kiertää. Jotain samaa on myös luovuudessa.
Kun kirjoitan tätä, kuuntelen samalla musiikkia. Kun suunnittelin työtäni graafisen suunnittelun kurssille, katselin muiden tekemiä CD-kansia. Ja kuuntelin musiikkia. Niistä ammensin inspiraatiota, jotta sain luotua jotain omaa.
Oliko se sittenkään omaani? Jos kaikki laulut onkin jo tehty, kuten Sani laulaa. Kaikki piirrokset piirretty ja tarinat kerrottu. Ehkä toistan tietämättä sitä, mitä muut ovat tehneet ennen minua. Tämänkään kirjoituksen ajatukset eivät ole omaperäisiä, vaikka tekstin muoto saattaa olla ainutlaatuinen.
Jos kirjoitan monta juttua putkeen, minusta alkaa tuntua kuin luovuuteni alkaa ehtyä. Mutta jos pidän päivän tauon, keksin taas kirjoitettavaa. Aivan kuin varantojeni täytyisi täyttyä välillä. Valkoisen paperin kammo iskee silloin, kun luovuus on hetkellisesti käytetty täysin loppuun.
Onneksi minussa on osa Shakespearea. Leinoa minussa ei luultavasti ole palaakaan, mutta Ciceroa, Caesaria ja Lallia saatan omistaa hitusen. Muutaman atomin verran itse asiassa. Energia kiertää, luovuus kiertää ja maalliset jäännöksemme kiertävät. Seuraavan kerran, kun en keksi mitään sanottavaa, annan Ciceron sovittaa sanat suuhuni.
Nihil nisi bene de mortuis. Muuten olisin kirjoittanut jotakin Tony Halmeesta ja siitä, miten kolmensadan vuoden päästä tulevaisuudessa kaikissa suomalaisissa on pieni pala häntä. Luoja meitä varjelkoon.
tiistai 31. elokuuta 2010
Australian liikennesäännöt
Aloin tänään valmistautua henkisesti automatkaan. Ensimmäisenä minun piti tutkia vähän Australialaisia liikennesääntöjä. Olin kuvitellut, että täällä liikennesäännöt ovat peilikuvia suomalaisista, mutta ilmeisesti olin väärässä. Vaikka australialaiset ajavat vasemmalla puolella, he väistävät oikealta. Tavallaan se selkiinnytti tilannetta, mutta samalla teki siitä vaikeamman.
Muut säännöt olivat jotakuinkin samat kuin Suomessa. Liikenneympyrään mennessä tosin vilkutetaan oikealle tai vasemmalle sen mukaan, missä vaiheessa aikoo poistua. Jos lähtee ensimmäisestä vasemmalle, silloin vilkutetaan jo tullessa vasemmalle. Jos poistuu viimeisestä oikealle, silloin vilkutetaan oikealle ja puolivälissä muutetaan vasemmalle.
Pitänee vielä kertailla vähän mielessään ennen kuin hyppään auton rattiin, mutta onneksi Timin harteilla lankeaa ensimmäinen suuri koitoksemme: Melbournesta ulos pääseminen. Kun selviämme isosta kaupungista, alkavat erilaiset taipaleet, joiden haasteet eivät liity sääntöjen muistamiseen ja liikenteen hahmottamiseen. Erämaassa tärkeää lienee väsymyksen välttäminen ja olosuhteiden mukainen ajaminen.
Muut säännöt olivat jotakuinkin samat kuin Suomessa. Liikenneympyrään mennessä tosin vilkutetaan oikealle tai vasemmalle sen mukaan, missä vaiheessa aikoo poistua. Jos lähtee ensimmäisestä vasemmalle, silloin vilkutetaan jo tullessa vasemmalle. Jos poistuu viimeisestä oikealle, silloin vilkutetaan oikealle ja puolivälissä muutetaan vasemmalle.
Pitänee vielä kertailla vähän mielessään ennen kuin hyppään auton rattiin, mutta onneksi Timin harteilla lankeaa ensimmäinen suuri koitoksemme: Melbournesta ulos pääseminen. Kun selviämme isosta kaupungista, alkavat erilaiset taipaleet, joiden haasteet eivät liity sääntöjen muistamiseen ja liikenteen hahmottamiseen. Erämaassa tärkeää lienee väsymyksen välttäminen ja olosuhteiden mukainen ajaminen.
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Kajakilla Dora Creekillä
Tänään ”I got my ass wet”, kuten englanniksi saatettaisiin ilmaista. Onneksi muu osa kehosta pysyi kuivana, kun suuntasimme Timin ja Alexin kanssa läheiselle Dora Creekille melomaan.
Lähdimme aikaisin aamulla ja Australian alkava kevät siunasi meitä tyynellä ja aurinkoisella päivällä. Vähän alle tunnin junamatkan päässä oleva Dora Creek on pieni kyläpahanen, jonka paras osa on rautatie, joka vie poispäin Newcastlesta. Siellä Paul Hoganin oloinen aussimies antoi meille kolme kajakkia, pelastusliivit ja ohjeet olla kaatumatta.
Kajakki oli aika jännittävä laite, ainakin tällaiselle uimataidollisesti rajoittuneelle. Näennäisestä kiikkeryydestään huolimatta kajakki kuitenkin pysyi hyvin pystyssä, joskaan aaltoja ei ollut melkein laisinkaan. Alukset oli vuokrattu neljäksi tunniksi, mutta mies antoi meille tunnin lisäaikaa, joten lähdimme jokea pitkin kohti merta.
Tekniikka oli alussa vähän hakusessa, ja Tim kokeneempana melojana viiletti kaukana edessä. Ilma oli kuitenkin mitä mainioin, joten nautin säästä, enkä yrittänyt repiä liikoja. Melasta tippuva vesi kerääntyi pian pieneksi lammikoksi kajakkiin ja alkoi kastella housuja. Puolessa välissä matkaa puolet takamuksesta oli litimärkä, lopussa takapuoli kokonaan. Aurinko lämmitti veden päällä, mutta kun nousimme tauolle, tuuli viilensi tehokkaasti ja vilu alkoi hiipiä jäseniin.
Lotrasin aurinkorasvaa heti alusta alkaen, joten säästyin pahemmitta palovammoitta, mutta Tim – jonka moraalinen selkäranka estää häntä laittamasta kasvoihinsa jotakin jos hän ei ole kovalla maalla – sai kivat supersankarirusketusrajat aurinkolaseista.
Neljän tunnin melonta maksoi 40 dollaria, mikä on ihan kelpo hinta kivasta kokemuksesta. Kuten Tim asian ilmaisi, reissu oli parasta mitä Newcastlessa oli tapahtunut tähän mennessä. Eikä sekään tapahtunut Newcastlessa.
Aurinko kuitenkin alkaa lämmittää, päivä pitenee ja Australia alkaa näyttää kauniimpia kasvojaan. Mikäs täällä on ollessa, sanoi entinen mieskin, kun kissalla pöytää pyyhki.
Lähdimme aikaisin aamulla ja Australian alkava kevät siunasi meitä tyynellä ja aurinkoisella päivällä. Vähän alle tunnin junamatkan päässä oleva Dora Creek on pieni kyläpahanen, jonka paras osa on rautatie, joka vie poispäin Newcastlesta. Siellä Paul Hoganin oloinen aussimies antoi meille kolme kajakkia, pelastusliivit ja ohjeet olla kaatumatta.
Kajakki oli aika jännittävä laite, ainakin tällaiselle uimataidollisesti rajoittuneelle. Näennäisestä kiikkeryydestään huolimatta kajakki kuitenkin pysyi hyvin pystyssä, joskaan aaltoja ei ollut melkein laisinkaan. Alukset oli vuokrattu neljäksi tunniksi, mutta mies antoi meille tunnin lisäaikaa, joten lähdimme jokea pitkin kohti merta.
Tekniikka oli alussa vähän hakusessa, ja Tim kokeneempana melojana viiletti kaukana edessä. Ilma oli kuitenkin mitä mainioin, joten nautin säästä, enkä yrittänyt repiä liikoja. Melasta tippuva vesi kerääntyi pian pieneksi lammikoksi kajakkiin ja alkoi kastella housuja. Puolessa välissä matkaa puolet takamuksesta oli litimärkä, lopussa takapuoli kokonaan. Aurinko lämmitti veden päällä, mutta kun nousimme tauolle, tuuli viilensi tehokkaasti ja vilu alkoi hiipiä jäseniin.
Lotrasin aurinkorasvaa heti alusta alkaen, joten säästyin pahemmitta palovammoitta, mutta Tim – jonka moraalinen selkäranka estää häntä laittamasta kasvoihinsa jotakin jos hän ei ole kovalla maalla – sai kivat supersankarirusketusrajat aurinkolaseista.
Neljän tunnin melonta maksoi 40 dollaria, mikä on ihan kelpo hinta kivasta kokemuksesta. Kuten Tim asian ilmaisi, reissu oli parasta mitä Newcastlessa oli tapahtunut tähän mennessä. Eikä sekään tapahtunut Newcastlessa.
Aurinko kuitenkin alkaa lämmittää, päivä pitenee ja Australia alkaa näyttää kauniimpia kasvojaan. Mikäs täällä on ollessa, sanoi entinen mieskin, kun kissalla pöytää pyyhki.
Paras tapa tappaa torakka – vaieta se kuoliaaksi
Minun täytynee alkaa tottua torakoihin, muuten elämä näillä leveysasteilla käy tukalaksi. Onneksi niitä näkyy vielä kohtuu harvoin, ehkä kerran viikossa. Eilen illalla, kun menin pesemään hampaitani, kuudes torakkavaistoni sanoi minulle, että näen yhden kun laitan valot päälle.
Siinähän se mönki suoraan edessäni. Odotin, että se tekee satasen sileän ennätyksen, mutta se tuntui jähmettyvän paikalleen. En tiennyt, mitä tekisin sille, joten annoin sen olla, pesin hampaat ja ajattelin iloisia asioita.
Aamulla otus oli lyöty kuoliaaksi korkeammalta taholta. Se makasi selällään seinän vieressä. Annoin sen olla, sillä en vieläkään tiennyt, mitä tekisin sille.
Juuri äsken kävin kylpyhuoneessa ja ensimmäiseksi huomasin raadon liikkuneen. Sitten huomasin sen liikkuvan yhä. Liikuttavalla tarmolla se heilutteli jalkojaan ja yritti päästä selällään kaapin alle piiloon. Olin lukenut jostakin, että paras tapa tappaa torakka on keikauttaa se selälleen ja sitten tiputtaa saippuavettä sen päälle. Vesikalvo tekee sen, mihin mestaaminen ei kykene, eli estää torakan hengittämisen.
Annoin keitoksen hautua minuutin ja palasin sitten tarkistamaan työni jäljen. Torakka makasi liikkumatta, kaiken toivon heittäneenä. En kuitenkaan ottanut riskejä vaan kaappasin tuuman paksuudelta vessapaperia ja vedin sen vessanpytystä alas. Isolla huuhtelulla.
Kesä ja kärpäset, sanotaan. Kevät ja kovakuoriset, sanon minä.
Siinähän se mönki suoraan edessäni. Odotin, että se tekee satasen sileän ennätyksen, mutta se tuntui jähmettyvän paikalleen. En tiennyt, mitä tekisin sille, joten annoin sen olla, pesin hampaat ja ajattelin iloisia asioita.
Aamulla otus oli lyöty kuoliaaksi korkeammalta taholta. Se makasi selällään seinän vieressä. Annoin sen olla, sillä en vieläkään tiennyt, mitä tekisin sille.
Juuri äsken kävin kylpyhuoneessa ja ensimmäiseksi huomasin raadon liikkuneen. Sitten huomasin sen liikkuvan yhä. Liikuttavalla tarmolla se heilutteli jalkojaan ja yritti päästä selällään kaapin alle piiloon. Olin lukenut jostakin, että paras tapa tappaa torakka on keikauttaa se selälleen ja sitten tiputtaa saippuavettä sen päälle. Vesikalvo tekee sen, mihin mestaaminen ei kykene, eli estää torakan hengittämisen.
Annoin keitoksen hautua minuutin ja palasin sitten tarkistamaan työni jäljen. Torakka makasi liikkumatta, kaiken toivon heittäneenä. En kuitenkaan ottanut riskejä vaan kaappasin tuuman paksuudelta vessapaperia ja vedin sen vessanpytystä alas. Isolla huuhtelulla.
Kesä ja kärpäset, sanotaan. Kevät ja kovakuoriset, sanon minä.
perjantai 27. elokuuta 2010
Matka Marsiin
Ihmiskunta lienee teknologiansa puolesta kykenevä matkustamaan punaiselle planeetalle, mutta matkan henkiset paineet tekevät matkasta vielä mahdottoman. Eri puolilla maailmaa on järjestetty kokeita, joissa joukko ihmisiä on suljettu eristyksiin ulkomaailmasta.
Yksi eniten mediahuomiota saaneista kokeista on nimeltään Big Brother. Jos se antaa yhtään osviittaa siitä, millainen matka Marsiin olisi, pinnalle ensimmäisenä laskeutuvan ihmisen sanat saattaisivat erota suuresti Neil Armstrongin kuuluisasta lausahduksesta.
Joukossamme on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat valmiita kestämään parin vuoden matkan kärsimykset. He ovat aikamme hiljaisia sankareita, jotka tekevät työtänsä päätymättä lehtien kansiin. Heillä on monia nimiä, mutta yksi niistä on yleisin: WoW-nörtti.
Kotoisen maapallomme joka kolkassa tälläkin hetkellä tuhannet ja tuhannet asialleen omistautuneet ihmiset istuvat hämärässä kopperossa ja hakkaavat leveleitä toisensa jälkeen. Urheimmat ovat istuneet samassa tuolissa ensimmäisen osan ilmestymisestä asti, eli paljon kauemmin kuin matka Marsiin kestäisi.
NASAn tulisikin tehdä yhteistyötä Blizzardin kanssa ja valmistella tarpeeksi raideja, dungeoneja, leveleitä ja loppuörvelöitä, jotta matkustajilla riittäisi tekemistä matkan ajan. He astuisivat alukseen kiertoradalla ja heräisivät vuoden päästä punaisella planeetalla. Palkkioksi heille riittäisi se, että heillä olisi levelin 199 paladiini, jolla olisi ultraharvinainen Marsin kivestä hakattu haarniska.
Suunnitelmassa on tietenkin riskinsä. Mikään ei takaa sitä, että päästyään Marsin kiertoradalle kukaan haluaisi astua ulos. NASAn tulisikin varustaa alus kauko-ohjaimella, jolla pelin saisi lukittua Maasta käsin. Avaimen nörttinautit saisivat palattuaan vieraan planeetan pinnalta.
Ihmiskunnalla on siis toivoa. Nämä sankarit saisivat teollaan ikuisen elämän. Elämän, jota heillä aikaisemmin ei ollut.
Yksi eniten mediahuomiota saaneista kokeista on nimeltään Big Brother. Jos se antaa yhtään osviittaa siitä, millainen matka Marsiin olisi, pinnalle ensimmäisenä laskeutuvan ihmisen sanat saattaisivat erota suuresti Neil Armstrongin kuuluisasta lausahduksesta.
Joukossamme on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat valmiita kestämään parin vuoden matkan kärsimykset. He ovat aikamme hiljaisia sankareita, jotka tekevät työtänsä päätymättä lehtien kansiin. Heillä on monia nimiä, mutta yksi niistä on yleisin: WoW-nörtti.
Kotoisen maapallomme joka kolkassa tälläkin hetkellä tuhannet ja tuhannet asialleen omistautuneet ihmiset istuvat hämärässä kopperossa ja hakkaavat leveleitä toisensa jälkeen. Urheimmat ovat istuneet samassa tuolissa ensimmäisen osan ilmestymisestä asti, eli paljon kauemmin kuin matka Marsiin kestäisi.
NASAn tulisikin tehdä yhteistyötä Blizzardin kanssa ja valmistella tarpeeksi raideja, dungeoneja, leveleitä ja loppuörvelöitä, jotta matkustajilla riittäisi tekemistä matkan ajan. He astuisivat alukseen kiertoradalla ja heräisivät vuoden päästä punaisella planeetalla. Palkkioksi heille riittäisi se, että heillä olisi levelin 199 paladiini, jolla olisi ultraharvinainen Marsin kivestä hakattu haarniska.
Suunnitelmassa on tietenkin riskinsä. Mikään ei takaa sitä, että päästyään Marsin kiertoradalle kukaan haluaisi astua ulos. NASAn tulisikin varustaa alus kauko-ohjaimella, jolla pelin saisi lukittua Maasta käsin. Avaimen nörttinautit saisivat palattuaan vieraan planeetan pinnalta.
Ihmiskunnalla on siis toivoa. Nämä sankarit saisivat teollaan ikuisen elämän. Elämän, jota heillä aikaisemmin ei ollut.
torstai 26. elokuuta 2010
Big Brother Australia
Isoveli valvoo. Ja kansa valvoo Isonveljen äärellä.
Tim ja Michael asuvat isossa neljäntoista hengen talossa lähellä yliopistoa. Talon omistaja pitää omaisuudestaan huolta, sillä talossa on jatkuva kameravalvonta. Olohuoneen seinälle on istutettu muovikupu, jonka takaa nettikamera valvoo kaikkea talossa tapahtuvaa. Toinen samanmoinen on suunnattu eteiseen, ja kolmas valvoo takapihaa. Jotta mikään ei jäisi näkemättä, yksi kamera on piilotettu jääkaapin yllä olevaan syvennykseen.
Kysyin, ovatko he löytäneet kätkettyjä mikrofoneja. Niitä ei kuulemma vielä ollut tullut vastaan. Kyse taitaa kuitenkin olla siitä, että he eivät ole etsineet tarpeeksi tarkasti. Sillä mitäpä olisi Big Brother -lähetys ilman ääntä? Luulen, että keksipurkki, olohuoneen taulun tausta ja eteisen maton alapuoli olisivat hyviä paikkoja aloittaa etsintä.
Kunnianosoituksena välittävälle Isoveljelle Vastapäivään-blogi kertoo kiinnostavimmat uutiset J. M. Aholan elämästä. Eräs ystävä kertoi minulle, että MTV3:n Big Brother -nettitoimittajan pitää kirjoittaa neljä uutista tunnissa siitä, mitä talossa tapahtuu. Vaikka olisi kello neljä aamuyöllä.
Kertomuksen innoittamana Vastapäivään aloittaa BB-Jayn elämän seuraamista keskiviikon ja torstain välisestä yöstä. Mutta koska Vastapäivään-blogin uutistoimitus on korkeintaan puoliksi ammattimainen, tahti on neljä uutista puolessa tunnissa.
BB-Jay – painajaisten yö
Viime yönä BB-talossa koettiin jännittäviä hetkiä. Aikaisin yöpuulle vetäytynyt Jay paljasti itsestään asioita, jotka olisi ehkä halunnut jättää sanomatta.
Aikaisin päättyneiden juhlien jälkeen Jay meni sänkyyn ja veti peiton korviinsa. Muut asukkaat olivat jo nukkumassa yläkerrassa.
Muutaman minuutin kuluttua Jay oli selvästi nukahtanut. Hän kääntyi kuitenkin unissaan etsien parempaa asentoa.
Kello 3.03 Jayn käyttämä ylimääräinen huopa putosi lattialle. Kylmästä yöstä huolimatta Jay jatkoi uniaan. Äkillisestä kylmästä johtuen Jay alkoi nähdä painajaisia.
”Onpa kylymä”, Jay mutisi herätessään. Hän veti huovan takaisin päänsä yli. Nähtäväksi jää, vetoaako BB-talon asukkaan jatkuva valitus äänestäjiin.
BB-Jay kävi vessassa – taas
Keskiviikon ja torstain välinen yö osoitti, että Jay ei pysty nukkumaan yhdeksää tuntia heräämättä.
Muutenkin katkonainen yö huipentui kello 3.25, kun Jay nousi käymään vessassa. Hän haparoi pimeässä käytävään ja näytti olevan vieläkin unessa.
Hoidettuaan asiansa Jay palasi sänkyynsä, mutta ei näyttänyt heti saavan unta. Hän kääntyili sängyssä. Ennen nukahtamistaan hän haukotteli äänekkäästi.
Vastapäivään-uutistoimituksen tavoittama asiantuntija näkee käyttäytymisessä hälyttäviä piirteitä. ”Kyllä nuoren ihmisen pitäisi pystyä nukkumaan yö heräämättä läpi”, asiantuntija kommentoi. Nähtäväksi jää, miten pieni rakko kolahtaa äänestäjiin.
BB-Jayn sukka ei pysy jalassa
Jayn vaatetus tuotti asukkaalle ongelmia keskiviikon ja torstain välisenä yönä.
Sängyssään koko yön levottomasti kääntyillyt Jay sai maksaa kovan hinnan liikuskelustaan. Aikaisempinakin öinä vaikeuksia aiheuttanut villasukka alkoi liukua pois puoli neljän aikaan aamuyöllä.
Jay ei tuntunut huomaavan, miten värikäs oikean jalan sukka hankautui peittoa vasten. Kamppailu kesti ainakin kymmenen minuuttia, mutta lopulta villasukka lipsahti jalasta.
Vastapäivään-uutistoimituksen päivystävän meteorologin mukaan paljas jalka saattaa aiheuttaa ongelmia BB-talon leveysasteilla. ”Kyllä siinä saattaa vilu tulla”, asiantuntija kommentoi.
Nähtäväksi jää, käykö Jaylle kuten sukalle lauantain häätöäänestyksessä.
BB-Jay riehui aggressiivisesti
Keskiviikon ja torstain välinen yö saattaa osoittautua ratkaisevaksi Jaylle. Pitkään jatkuneet vaikeudet kärjistyivät ärsyyntyneeseen purkaukseen.
Kello 3.47 kohtalokas yö sai Jayn lähellä murtumispistettä. Kylmä yö, vaatetusvalintojen epäonnistuminen ja jatkuva heräily näyttivät vaativan veronsa.
Jay heräsi ja heitti huovan päänsä päältä. Hän sukelsi peiton alle kuin etsien jotakin. Hetken päästä hän ilmaantui oikean jalan kirjava villasukka kädessään.
Mutisten itsekseen hän veti sukan takaisin jalkaansa. Tällä kertaa hän tunki housujensa lahkeen aggressiivisesti sukanvarteen. Big Brother seurasi tilannetta, mutta päätti olla puuttumatta tilanteeseen.
Vastapäivään-uutistoimituksen tavoittama psykologi näkee Jay käyttäytymisessä epätavanomaisia piirteitä. ”Normaali ihminen ei herää laittamaan sukkaa jalkaansa”, asiantuntija kommentoi. ”Paineet talossa ovat kuitenkin niin kovia, että tällainen käytös on ymmärrettävää.”
Nähtäväksi jää, miten epäonnistunut villasukan valinta vaikuttaa Jay menestykseen lauantain häätöäänestyksessä.
Tim ja Michael asuvat isossa neljäntoista hengen talossa lähellä yliopistoa. Talon omistaja pitää omaisuudestaan huolta, sillä talossa on jatkuva kameravalvonta. Olohuoneen seinälle on istutettu muovikupu, jonka takaa nettikamera valvoo kaikkea talossa tapahtuvaa. Toinen samanmoinen on suunnattu eteiseen, ja kolmas valvoo takapihaa. Jotta mikään ei jäisi näkemättä, yksi kamera on piilotettu jääkaapin yllä olevaan syvennykseen.
Kysyin, ovatko he löytäneet kätkettyjä mikrofoneja. Niitä ei kuulemma vielä ollut tullut vastaan. Kyse taitaa kuitenkin olla siitä, että he eivät ole etsineet tarpeeksi tarkasti. Sillä mitäpä olisi Big Brother -lähetys ilman ääntä? Luulen, että keksipurkki, olohuoneen taulun tausta ja eteisen maton alapuoli olisivat hyviä paikkoja aloittaa etsintä.
Kunnianosoituksena välittävälle Isoveljelle Vastapäivään-blogi kertoo kiinnostavimmat uutiset J. M. Aholan elämästä. Eräs ystävä kertoi minulle, että MTV3:n Big Brother -nettitoimittajan pitää kirjoittaa neljä uutista tunnissa siitä, mitä talossa tapahtuu. Vaikka olisi kello neljä aamuyöllä.
Kertomuksen innoittamana Vastapäivään aloittaa BB-Jayn elämän seuraamista keskiviikon ja torstain välisestä yöstä. Mutta koska Vastapäivään-blogin uutistoimitus on korkeintaan puoliksi ammattimainen, tahti on neljä uutista puolessa tunnissa.
BB-Jay – painajaisten yö
Viime yönä BB-talossa koettiin jännittäviä hetkiä. Aikaisin yöpuulle vetäytynyt Jay paljasti itsestään asioita, jotka olisi ehkä halunnut jättää sanomatta.
Aikaisin päättyneiden juhlien jälkeen Jay meni sänkyyn ja veti peiton korviinsa. Muut asukkaat olivat jo nukkumassa yläkerrassa.
Muutaman minuutin kuluttua Jay oli selvästi nukahtanut. Hän kääntyi kuitenkin unissaan etsien parempaa asentoa.
Kello 3.03 Jayn käyttämä ylimääräinen huopa putosi lattialle. Kylmästä yöstä huolimatta Jay jatkoi uniaan. Äkillisestä kylmästä johtuen Jay alkoi nähdä painajaisia.
”Onpa kylymä”, Jay mutisi herätessään. Hän veti huovan takaisin päänsä yli. Nähtäväksi jää, vetoaako BB-talon asukkaan jatkuva valitus äänestäjiin.
BB-Jay kävi vessassa – taas
Keskiviikon ja torstain välinen yö osoitti, että Jay ei pysty nukkumaan yhdeksää tuntia heräämättä.
Muutenkin katkonainen yö huipentui kello 3.25, kun Jay nousi käymään vessassa. Hän haparoi pimeässä käytävään ja näytti olevan vieläkin unessa.
Hoidettuaan asiansa Jay palasi sänkyynsä, mutta ei näyttänyt heti saavan unta. Hän kääntyili sängyssä. Ennen nukahtamistaan hän haukotteli äänekkäästi.
Vastapäivään-uutistoimituksen tavoittama asiantuntija näkee käyttäytymisessä hälyttäviä piirteitä. ”Kyllä nuoren ihmisen pitäisi pystyä nukkumaan yö heräämättä läpi”, asiantuntija kommentoi. Nähtäväksi jää, miten pieni rakko kolahtaa äänestäjiin.
BB-Jayn sukka ei pysy jalassa
Jayn vaatetus tuotti asukkaalle ongelmia keskiviikon ja torstain välisenä yönä.
Sängyssään koko yön levottomasti kääntyillyt Jay sai maksaa kovan hinnan liikuskelustaan. Aikaisempinakin öinä vaikeuksia aiheuttanut villasukka alkoi liukua pois puoli neljän aikaan aamuyöllä.
Jay ei tuntunut huomaavan, miten värikäs oikean jalan sukka hankautui peittoa vasten. Kamppailu kesti ainakin kymmenen minuuttia, mutta lopulta villasukka lipsahti jalasta.
Vastapäivään-uutistoimituksen päivystävän meteorologin mukaan paljas jalka saattaa aiheuttaa ongelmia BB-talon leveysasteilla. ”Kyllä siinä saattaa vilu tulla”, asiantuntija kommentoi.
Nähtäväksi jää, käykö Jaylle kuten sukalle lauantain häätöäänestyksessä.
BB-Jay riehui aggressiivisesti
Keskiviikon ja torstain välinen yö saattaa osoittautua ratkaisevaksi Jaylle. Pitkään jatkuneet vaikeudet kärjistyivät ärsyyntyneeseen purkaukseen.
Kello 3.47 kohtalokas yö sai Jayn lähellä murtumispistettä. Kylmä yö, vaatetusvalintojen epäonnistuminen ja jatkuva heräily näyttivät vaativan veronsa.
Jay heräsi ja heitti huovan päänsä päältä. Hän sukelsi peiton alle kuin etsien jotakin. Hetken päästä hän ilmaantui oikean jalan kirjava villasukka kädessään.
Mutisten itsekseen hän veti sukan takaisin jalkaansa. Tällä kertaa hän tunki housujensa lahkeen aggressiivisesti sukanvarteen. Big Brother seurasi tilannetta, mutta päätti olla puuttumatta tilanteeseen.
Vastapäivään-uutistoimituksen tavoittama psykologi näkee Jay käyttäytymisessä epätavanomaisia piirteitä. ”Normaali ihminen ei herää laittamaan sukkaa jalkaansa”, asiantuntija kommentoi. ”Paineet talossa ovat kuitenkin niin kovia, että tällainen käytös on ymmärrettävää.”
Nähtäväksi jää, miten epäonnistunut villasukan valinta vaikuttaa Jay menestykseen lauantain häätöäänestyksessä.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Pikapostia
Olen odotellut kirjettä tyttöystävältäni (tiedätte, keitä olette), mutta vielä se ei ole saapunut perille. Itse Suomeen lähettämäni saapui kuuleman mukaan parin viikon matkanteon jälkeen. Koska kirjekuoressa oli muutakin kuin paperia, minun piti täyttää tarkka tulli-ilmoitus, jossa vakuutin, ettei kirje sisällä hedelmiä, kasveja tai koaloita.
Asia nousi mieleeni, koska isäni aikoi lähettää minulle postissa vaatteita ja suklaata. En ole koskaan ollut Fazerin sinisen vankkumaton kannattaja, mutta ajatus kunnon suomalaisesta suklaasta kyllä houkuttaa. Toivon vain, että se pääsee tullista tänne asti. Koskaanhan ei voi olla liian varma: ehkä uuteen paikkaan tullessaan Fazerin sininen täyttäisi tyhjät ekologiset lokerot ja ajaisi kotoperäiset suklaalajit perikadon partaalle.
Asia nousi mieleeni, koska isäni aikoi lähettää minulle postissa vaatteita ja suklaata. En ole koskaan ollut Fazerin sinisen vankkumaton kannattaja, mutta ajatus kunnon suomalaisesta suklaasta kyllä houkuttaa. Toivon vain, että se pääsee tullista tänne asti. Koskaanhan ei voi olla liian varma: ehkä uuteen paikkaan tullessaan Fazerin sininen täyttäisi tyhjät ekologiset lokerot ja ajaisi kotoperäiset suklaalajit perikadon partaalle.
Outo halu omistaa
Kuulin tänään, että monet ovat menossa perioditauolla Ulurulle. Eräs espanjalainen menee sinne bussilla ja saksalaispoppoo aikoo ajaa sinne autolla. Kun kuulin näistä suunnitelmista, minut valtasi kummallinen tunne: mustasukkaisuus.
Heidän kokemuksensa eivät ole minun muistoistani pois. Ehkä tapaamme isolla punaisella kivellä sattumalta, mutta ei sen pitäisi tehdä matkastani mitenkään vähempiarvoista. Vaikka tiedän tämän, en silti voi karistaa tunnetta täysin mielestäni.
Samanlainen halu omistaa näyttäytyy kaikkialla. Todelliset musiikinystävät eivät halua, että heidän lempibändinsä keikkuu listojen ykkösenä. Faniutta mitataan sillä, kuka on kuunnellut bändiä pisimpään: yksi on ollut fani jo ensimmäisestä levystä alkaen, mutta tosifani aloitti kuuntelemisen demonauhaa edeltävästä testinauhasta. Ja voi sitä hammasten kiristystä, jos tuntematon bändi tekee läpimurtonsa. Silloin täytyy etsiä Papua-Uuden Guinean siimeksestä alternativehumppaa soittava peltitölkkibändi, jota vaalia.
Matkamustasukkaisuuteeni vaikuttaa sama ilmiö, joka saa ihmiset kuvittelemaan, että muut juovat enemmän kuin he itse. Mielessäni on tilanne, jossa jälkeenpäin kuulen heidän matkastaan, joka tuntuu olleen hauskempi kuin mikään kokemani. Todellisuus saattaa olla toinen, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi jää ”Miksei meillä ollut tuollaista?” Muuthan juovat aina enemmän ja muilla on aina tuplasti enemmän hauskaa.
Joskus omaan napaan tuijottaminen on terveellistä. Nautin siis automatkasta kaikkine ylä- ja alamäkineen – joita ei ainakaan Australian keskiosissa paljoa ole – ja hankin kasan parhaita mahdollisia muistoja. Parhaita siksi, että ne tapahtuvat juuri minulle.
Heidän kokemuksensa eivät ole minun muistoistani pois. Ehkä tapaamme isolla punaisella kivellä sattumalta, mutta ei sen pitäisi tehdä matkastani mitenkään vähempiarvoista. Vaikka tiedän tämän, en silti voi karistaa tunnetta täysin mielestäni.
Samanlainen halu omistaa näyttäytyy kaikkialla. Todelliset musiikinystävät eivät halua, että heidän lempibändinsä keikkuu listojen ykkösenä. Faniutta mitataan sillä, kuka on kuunnellut bändiä pisimpään: yksi on ollut fani jo ensimmäisestä levystä alkaen, mutta tosifani aloitti kuuntelemisen demonauhaa edeltävästä testinauhasta. Ja voi sitä hammasten kiristystä, jos tuntematon bändi tekee läpimurtonsa. Silloin täytyy etsiä Papua-Uuden Guinean siimeksestä alternativehumppaa soittava peltitölkkibändi, jota vaalia.
Matkamustasukkaisuuteeni vaikuttaa sama ilmiö, joka saa ihmiset kuvittelemaan, että muut juovat enemmän kuin he itse. Mielessäni on tilanne, jossa jälkeenpäin kuulen heidän matkastaan, joka tuntuu olleen hauskempi kuin mikään kokemani. Todellisuus saattaa olla toinen, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi jää ”Miksei meillä ollut tuollaista?” Muuthan juovat aina enemmän ja muilla on aina tuplasti enemmän hauskaa.
Joskus omaan napaan tuijottaminen on terveellistä. Nautin siis automatkasta kaikkine ylä- ja alamäkineen – joita ei ainakaan Australian keskiosissa paljoa ole – ja hankin kasan parhaita mahdollisia muistoja. Parhaita siksi, että ne tapahtuvat juuri minulle.
maanantai 23. elokuuta 2010
Road Trip Ulurulle
Tänään siitä tuli astetta todempaa. Timin ja Michaelin kanssa kävelimme kampuksella olevaan STA Travelin toimistoon ja varasimme lennot ja vuokrasimme auton. Pienen sumplimisen jälkeen päädyimme seuraavanlaiseen road trippiin.
Lähdemme syyskuun 23. päivä lentokoneella täältä Newcastlesta ja lennämme Melbourneen. Ostimme kaksi halvinta mahdollista lippua, joilla koneeseen saa tuoda vain käsimatkatavarat ja yhden kymmenen dollaria kalliimman, jolla saa tuoda mukanaan 20 kiloa. Pakkaamme tavaramme yhteen isoon matkalaukkuun ja säästämme vähän. Lennot suuntaansa maksavat noin 80 dollaria per henkilö, eli semmoiset kuusikymmentä euroa.
Melbournesta haemme vuokraamamme matkailuvaunun. Vuokrasimme sen Traveller's Autobarnista 85 dollarilla/päivä. Aluksi suunnittelimme farmariautoa, joka maksaisi noin 35 dollaria/päivä, mutta ne olivat kaikki menneet. Vaunussa on jääkaappi ja mahdumme kaikki nukkumaan sinne, joten meidän ei tarvitse nukkua käärmeiden ja hämähäkkien armoilla teltassa. Lisäksi station wagoniin olisi ilmeisesti pitänyt ottaa Outback-lisävakuutus, joka olisi tehnyt sen vuokraamisen yhtä kalliiksi kuin asuntoauton.
Melbournesta ajamme Great Ocean Roadin ja suuntaamme pohjoiseen. Tarkastamme Adelaiden ja sitten ajamme Ayer's Rockille. Sieltä palailemme takaisin kohti Melbournea, johon jätämme auton 5. lokakuuta. Tien päällä elämme siis vähän alle kaksi viikkoa. Vietämme vielä muutaman päivän kaupungissa ja lennämme takaisin Newcastleen lauantaiaamuna 9. lokakuuta.
Matkan yksityiskohdat ovat vielä epäselviä, mutta suuret linjat on nyt lyöty lukkoon. Kahden viikon jälkeen luultavasti vihaan Australiaa, saksalaisia, erämaata ja ajamista, mutta epäilemättä muistan matkan lopun ikääni.
Lähdemme syyskuun 23. päivä lentokoneella täältä Newcastlesta ja lennämme Melbourneen. Ostimme kaksi halvinta mahdollista lippua, joilla koneeseen saa tuoda vain käsimatkatavarat ja yhden kymmenen dollaria kalliimman, jolla saa tuoda mukanaan 20 kiloa. Pakkaamme tavaramme yhteen isoon matkalaukkuun ja säästämme vähän. Lennot suuntaansa maksavat noin 80 dollaria per henkilö, eli semmoiset kuusikymmentä euroa.
Melbournesta haemme vuokraamamme matkailuvaunun. Vuokrasimme sen Traveller's Autobarnista 85 dollarilla/päivä. Aluksi suunnittelimme farmariautoa, joka maksaisi noin 35 dollaria/päivä, mutta ne olivat kaikki menneet. Vaunussa on jääkaappi ja mahdumme kaikki nukkumaan sinne, joten meidän ei tarvitse nukkua käärmeiden ja hämähäkkien armoilla teltassa. Lisäksi station wagoniin olisi ilmeisesti pitänyt ottaa Outback-lisävakuutus, joka olisi tehnyt sen vuokraamisen yhtä kalliiksi kuin asuntoauton.
Melbournesta ajamme Great Ocean Roadin ja suuntaamme pohjoiseen. Tarkastamme Adelaiden ja sitten ajamme Ayer's Rockille. Sieltä palailemme takaisin kohti Melbournea, johon jätämme auton 5. lokakuuta. Tien päällä elämme siis vähän alle kaksi viikkoa. Vietämme vielä muutaman päivän kaupungissa ja lennämme takaisin Newcastleen lauantaiaamuna 9. lokakuuta.
Matkan yksityiskohdat ovat vielä epäselviä, mutta suuret linjat on nyt lyöty lukkoon. Kahden viikon jälkeen luultavasti vihaan Australiaa, saksalaisia, erämaata ja ajamista, mutta epäilemättä muistan matkan lopun ikääni.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Talvi alkaa väistyä
Elokuu 22. päivä. Yöt ovat vielä kylmiä, mutta muutamana päivä on ollut varsin lämmintä. Pari yötä takaperin nukuin jopa ilman villasukkia, joten auringon laskettuakaan ei ole aivan niin kylmää. Auringon kuumuuden tuntee jo, varsinkin jos ei tuule.
Suurimmaksi osaksi Australian sää on ollut suotuisaa. Taivas on ollut useammin selkeä kuin pilvinen. Toisaalta sadepäivätkään eivät ole olleet harmaita, vaan mustin ja harmaan eri sävyjä nopeasti muuttuvassa keitoksessa. Kun sataa, silloin myös sataa. Mustat pilvet vyöryvät talon takaa ja ennen rankkasadetta puhaltaa viimeinen tuulenpuuska, joka pakenee pisaroita.
Muutaman viikon kuluttua talvi taitaa olla virallisesti ohi, ja alamme siirtyä kohti kevättä. Kun aurinko alkaa toden teolla paistaa, minun täytynee käydä ostamassa muutaman litran tonkka aurinkorasvaa. Minulla on nyt jo kivat rusketusraidat ohimoilla siitä, kun olen liikkunut ulkona lasit päässä.
Suurimmaksi osaksi Australian sää on ollut suotuisaa. Taivas on ollut useammin selkeä kuin pilvinen. Toisaalta sadepäivätkään eivät ole olleet harmaita, vaan mustin ja harmaan eri sävyjä nopeasti muuttuvassa keitoksessa. Kun sataa, silloin myös sataa. Mustat pilvet vyöryvät talon takaa ja ennen rankkasadetta puhaltaa viimeinen tuulenpuuska, joka pakenee pisaroita.
Muutaman viikon kuluttua talvi taitaa olla virallisesti ohi, ja alamme siirtyä kohti kevättä. Kun aurinko alkaa toden teolla paistaa, minun täytynee käydä ostamassa muutaman litran tonkka aurinkorasvaa. Minulla on nyt jo kivat rusketusraidat ohimoilla siitä, kun olen liikkunut ulkona lasit päässä.
lauantai 21. elokuuta 2010
Zen ja polkupyörän korjaaminen
Perjantai-ilta. Kuvittele olevasi Jari Litmanen. Olet menossa junalla kaupunkiin Warabrookin pysäkiltä. Ennen kuin astut laiturille vievälle sillalle huomaat pyörän. Koska urasi on jo ohi, tarvitset lisätienestiä ja varastamalla pyörän saatat saada siitä ainakin kaksikymmentä dollaria.
Katsot ympärillesi. Ketään ei ole näkyvissä. Vihellellen Maamme-laulua siirryt pyörän viereen. Takarengas on lukittu lukolla, mutta sen voit leikata kotona. Nostat pyörän olallesi, mutta se ei hievahdakaan. Hyväuskoinen, mutta samalla epäileväinen pyöränomistaja on lukinnut pyörän ketjulla kiinni pyörätelineeseen.
Näet keltaista. Pyöreä vanne näyttää jalkapallolta ja tykität kierteisen rankkarin yläkulmaan. Yleisö hurraa. Potkaiset toisenkin kerran. Pallo ei liiku, sillä se on köytetty pyörätelineeseen kiinni. Vanhat taistelumuistot valtaavat mielesi ja potkaiset myös etupalloa. Se sentään antaa periksi vähän enemmän.
Perjantain ja lauantain välinen yö. Kuvittele olevasi hyväuskoinen, mutta samalla epäilevä pyöränomistaja. Olet tulossa junalla kaupungista Warabrookin pysäkille. Kun astut laiturille vievältä sillalta huomaat pyörän. Koska opiskelusi ovat vasta alkaneet, tarvitset rahaa, etkä haluaisi kuluttaa niitä pyörän korjaamiseen.
Katsot ympärillesi. Ketään ei ole näkyvissä. Korvistasi purkautuva höyry kuulostaa Maamme-laululta. Siirryt pyörän viereen. Takarengas on lukittu lukolla, mutta sen voit avata avaimella. Nostat pyörän pystyyn. Jari Litmanen on harjoitellut muulinpotkujaan renkaisiisi.
Näet punaista. Vanne näyttää perunalastulta. Yleisö urahtaa. Onneksi pyörä oli köytetty pyörätelineeseen, muuten elähtänyt jalkapallolegenda olisi myynyt sen parilla kympillä.
Lauantai. Kuvittele olevasi kelvottoman pyörän omistaja. Yrität vääntää vanteita suoriksi hyppimällä niiden päällä, vääntämällä niitä ja etsimällä netistä hakusanoilla ”lusikka” ja ”Uri Geller”.
Viimein luovutat ja päätä lähteä Robert Streetillä asuvan pyörämiehen luokse. John hakee sinut kotoasi ja autolla suuntaatte Hamiltoniin. Eturengas on takapenkillä. Pyörämies laittaa vanteen maagiseen telineeseen ja suoristaa sen. Hän myös auttaa sinua paikkaamaan sisäkumissa olevan reiän. Hän ei halua maksua.
Palaat takaisin kotiin ja kiinnität eturenkaan. Pyörällä pystyy taas ajamaan. Revit paidan päältäsi, juokset kulmalipulle ja tuuletat villisti. Yleisössä istuva Jari Litmanen laskee pettyneenä katseensa maahan. Ensimmäinen erä: 1-0.
Katsot ympärillesi. Ketään ei ole näkyvissä. Vihellellen Maamme-laulua siirryt pyörän viereen. Takarengas on lukittu lukolla, mutta sen voit leikata kotona. Nostat pyörän olallesi, mutta se ei hievahdakaan. Hyväuskoinen, mutta samalla epäileväinen pyöränomistaja on lukinnut pyörän ketjulla kiinni pyörätelineeseen.
Näet keltaista. Pyöreä vanne näyttää jalkapallolta ja tykität kierteisen rankkarin yläkulmaan. Yleisö hurraa. Potkaiset toisenkin kerran. Pallo ei liiku, sillä se on köytetty pyörätelineeseen kiinni. Vanhat taistelumuistot valtaavat mielesi ja potkaiset myös etupalloa. Se sentään antaa periksi vähän enemmän.
Perjantain ja lauantain välinen yö. Kuvittele olevasi hyväuskoinen, mutta samalla epäilevä pyöränomistaja. Olet tulossa junalla kaupungista Warabrookin pysäkille. Kun astut laiturille vievältä sillalta huomaat pyörän. Koska opiskelusi ovat vasta alkaneet, tarvitset rahaa, etkä haluaisi kuluttaa niitä pyörän korjaamiseen.
Katsot ympärillesi. Ketään ei ole näkyvissä. Korvistasi purkautuva höyry kuulostaa Maamme-laululta. Siirryt pyörän viereen. Takarengas on lukittu lukolla, mutta sen voit avata avaimella. Nostat pyörän pystyyn. Jari Litmanen on harjoitellut muulinpotkujaan renkaisiisi.
Näet punaista. Vanne näyttää perunalastulta. Yleisö urahtaa. Onneksi pyörä oli köytetty pyörätelineeseen, muuten elähtänyt jalkapallolegenda olisi myynyt sen parilla kympillä.
Lauantai. Kuvittele olevasi kelvottoman pyörän omistaja. Yrität vääntää vanteita suoriksi hyppimällä niiden päällä, vääntämällä niitä ja etsimällä netistä hakusanoilla ”lusikka” ja ”Uri Geller”.
Viimein luovutat ja päätä lähteä Robert Streetillä asuvan pyörämiehen luokse. John hakee sinut kotoasi ja autolla suuntaatte Hamiltoniin. Eturengas on takapenkillä. Pyörämies laittaa vanteen maagiseen telineeseen ja suoristaa sen. Hän myös auttaa sinua paikkaamaan sisäkumissa olevan reiän. Hän ei halua maksua.
Palaat takaisin kotiin ja kiinnität eturenkaan. Pyörällä pystyy taas ajamaan. Revit paidan päältäsi, juokset kulmalipulle ja tuuletat villisti. Yleisössä istuva Jari Litmanen laskee pettyneenä katseensa maahan. Ensimmäinen erä: 1-0.
perjantai 20. elokuuta 2010
Mörkö
Olen varttunut ikään, jolloin enää kuvittele, että mörkö piileskelee sängyn alla. Nykyään tiedän, että se elää jääkaapin alla. Näin sen menevän sinne.
Eilen aamulla nousin portaita yläkertaan. Kun silmäni olivat lattian tasolla, huomasin jonkin liikkuvan pari metriä edessäni. Se oli peukalonmittainen torakka, joka pysähtyi huomatessaan minut. Tämä peto erosi selvästi edellisistä hyönteiskohtaamisistani: ensinnäkin se oli elossa, ja toiseksi siitä uhkui mustaa pahuutta. Se ei ollut kuin ystäväni Abigail tai Conrad.
Jos ydintuho joskus tulee, Moloch – siksi nimesin tämän pahuuden sikiön – perustaa Australiaan uuden hyönteisten valtakunnan. Tiedän sen siitä tyyneydestä, jolla Moloch vastasi katseeseeni. Se ei jähmettynyt siksi, että sitä olisi pelottanut. Ei, se pysähtyi, koska se tiesi, että minua pelotti.
Mietin, millä tappaisin tämän torakan. Minulla ei ollut vaarnoja tai hopealuoteja, joten olin aseeton. Moloch teki päätöksen puolestani. Se nosti selkäkilpensä sivuun ja räpäytti siipiään. Lentävä torakka. Jos en ollut ennen ollut varma, että todellista pahuutta oli olemassa, nyt harhani oli hajotettu.
Moloch ei kuitenkaan lähtenyt lentämään. Pitkillä jaloillaan se otti muutaman varman askelen kohti jääkaappia. Tuijotin kivettyneenä sen menoa, enkä kyennyt tekemään mitään. Sentti kerrallaan se katosi jääkaapin alapuoliseen pimeyteen.
Annoin sen mennä. Lukitsin ulko-oven perässäni. Elä tänään, taistele huomenna.
Eilen aamulla nousin portaita yläkertaan. Kun silmäni olivat lattian tasolla, huomasin jonkin liikkuvan pari metriä edessäni. Se oli peukalonmittainen torakka, joka pysähtyi huomatessaan minut. Tämä peto erosi selvästi edellisistä hyönteiskohtaamisistani: ensinnäkin se oli elossa, ja toiseksi siitä uhkui mustaa pahuutta. Se ei ollut kuin ystäväni Abigail tai Conrad.
Jos ydintuho joskus tulee, Moloch – siksi nimesin tämän pahuuden sikiön – perustaa Australiaan uuden hyönteisten valtakunnan. Tiedän sen siitä tyyneydestä, jolla Moloch vastasi katseeseeni. Se ei jähmettynyt siksi, että sitä olisi pelottanut. Ei, se pysähtyi, koska se tiesi, että minua pelotti.
Mietin, millä tappaisin tämän torakan. Minulla ei ollut vaarnoja tai hopealuoteja, joten olin aseeton. Moloch teki päätöksen puolestani. Se nosti selkäkilpensä sivuun ja räpäytti siipiään. Lentävä torakka. Jos en ollut ennen ollut varma, että todellista pahuutta oli olemassa, nyt harhani oli hajotettu.
Moloch ei kuitenkaan lähtenyt lentämään. Pitkillä jaloillaan se otti muutaman varman askelen kohti jääkaappia. Tuijotin kivettyneenä sen menoa, enkä kyennyt tekemään mitään. Sentti kerrallaan se katosi jääkaapin alapuoliseen pimeyteen.
Annoin sen mennä. Lukitsin ulko-oven perässäni. Elä tänään, taistele huomenna.
torstai 19. elokuuta 2010
Kuinka kuulostaa älykkäältä: Osa 1, eli elokvenssin prinsiipit
Oikeanlaisen imagon luominen on tässä ensivaikutelmien ajassa äärimmäisen tärkeää. Koska kulutamme tuttavuuksia kuin pikaruokaa, sivistyneen kansalaisen tulee jättää pysyvä jälki vain muutaman vaihdetun sanan avulla. Mikäpä olisi yhtä tehokasta verkostoitumista kuin täsmäiskulla suoritetun muistijäljen luominen?
Moniosaisen sarjamme ”Kuinka kuulostaa älykkäältä” aloittava sekvenssi käsittelee imagon peruskappaleita, eli sanoja ja niiden valitsemista. Mundaani elokvenssi saattaa tuottaa yllättäviä efektejä, kun reetori tietää, mitä tekee. Sarjamme eksemplaarinen lähestymistapa varmistaa positiivisen lopputuloksen myös niille, jotka ovat vasta initioitumassa.
Kaikille meille on tuttu tilanne, jossa keskustelukumppanimme käyttää sanaa, jota me emme tiedä. ”Laissez-faire ekonomiamalli on ultimaalisesti destruktiivinen”, joku sanataituri saattaisi sanoa. Diskurssin toinen partisipantti on tällaisen verbaalisen laviinin jälkeen täysin vakuuttunut puhujan terävästä älystä. Emme näin kurssin alussa pyri näin elaborantteihin tuloksiin, mutta sinnikkään harjoittelun kautta myös sinä voit kuulostaa näin älykkäältä.
Sarjamme pedagogiikan peruskallio on oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan pudotettu mundaanin verbumin legitiimi synonyymi. Sopivan tilaisuuden löytäminen – ja myöhemmässä vaiheessa sen odottaminen – voi olla problemaattista. Hyvän sivistyssanakirjan omistaminen on ensimmäinen askel kultivoidumpaan sanantoon, sillä laaja vokabulaari vähentää niitä nolostuttavia hetkiä, kun etsit oikeaa sanaa tylsän suomalaisen ilmaisun tilalle.
Seuraavilla muutamalla perusharjoituksella sanataiteen praksis avautuu sinulle helposti. Ensin etsi sivistyssanakirjasta sattumanvarainen sana. Käytä sitä lauseessa. Ei haittaa, vaikka et tietäisi, mitä sana tarkoittaa. Jos sinä et tiedä, mitä se tarkoittaa, sitä tuskin tietää keskustelukumppanisikaan!
Jos tämä harjoitus tuntuu liian helpolta, voit kokeilla yhdistää useampia sanoja. Pienen harjoittelun jälkeen et enää koskaan tunne oloasi tyhmäksi debattien aikana. Voit nimittäin hurmata vastustajasi lauseilla, kuten ”Deduktiosi on leptosominen.” Kokeile, se toimii aina!
Toinen harjoitus liittyy esteettiseen gestiikkaan. Muista, että eksessiivisyyden eluusio on essentiaalista intellektuaalisuuden illuusiolle. Kulman kohotus riittää usein kumppaniksi lusidille verbositeetille. Harjoittele peilin edessä sopivia ilmeitä, ja pian maailma on kämmenelläsi.
Kuinka kuulostaa älykkäältä -sarjan seuraavassa osassa pureudumme aihevalintaan. Opimme, miten puheen voi kääntää siihen, mistä sinä haluat puhua. Lisäksi tutustumme muutamaan perusprinsiippiin, jolla saat aiheen kuin aiheen kuulostamaan älykkäältä.
Moniosaisen sarjamme ”Kuinka kuulostaa älykkäältä” aloittava sekvenssi käsittelee imagon peruskappaleita, eli sanoja ja niiden valitsemista. Mundaani elokvenssi saattaa tuottaa yllättäviä efektejä, kun reetori tietää, mitä tekee. Sarjamme eksemplaarinen lähestymistapa varmistaa positiivisen lopputuloksen myös niille, jotka ovat vasta initioitumassa.
Kaikille meille on tuttu tilanne, jossa keskustelukumppanimme käyttää sanaa, jota me emme tiedä. ”Laissez-faire ekonomiamalli on ultimaalisesti destruktiivinen”, joku sanataituri saattaisi sanoa. Diskurssin toinen partisipantti on tällaisen verbaalisen laviinin jälkeen täysin vakuuttunut puhujan terävästä älystä. Emme näin kurssin alussa pyri näin elaborantteihin tuloksiin, mutta sinnikkään harjoittelun kautta myös sinä voit kuulostaa näin älykkäältä.
Sarjamme pedagogiikan peruskallio on oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan pudotettu mundaanin verbumin legitiimi synonyymi. Sopivan tilaisuuden löytäminen – ja myöhemmässä vaiheessa sen odottaminen – voi olla problemaattista. Hyvän sivistyssanakirjan omistaminen on ensimmäinen askel kultivoidumpaan sanantoon, sillä laaja vokabulaari vähentää niitä nolostuttavia hetkiä, kun etsit oikeaa sanaa tylsän suomalaisen ilmaisun tilalle.
Seuraavilla muutamalla perusharjoituksella sanataiteen praksis avautuu sinulle helposti. Ensin etsi sivistyssanakirjasta sattumanvarainen sana. Käytä sitä lauseessa. Ei haittaa, vaikka et tietäisi, mitä sana tarkoittaa. Jos sinä et tiedä, mitä se tarkoittaa, sitä tuskin tietää keskustelukumppanisikaan!
Jos tämä harjoitus tuntuu liian helpolta, voit kokeilla yhdistää useampia sanoja. Pienen harjoittelun jälkeen et enää koskaan tunne oloasi tyhmäksi debattien aikana. Voit nimittäin hurmata vastustajasi lauseilla, kuten ”Deduktiosi on leptosominen.” Kokeile, se toimii aina!
Toinen harjoitus liittyy esteettiseen gestiikkaan. Muista, että eksessiivisyyden eluusio on essentiaalista intellektuaalisuuden illuusiolle. Kulman kohotus riittää usein kumppaniksi lusidille verbositeetille. Harjoittele peilin edessä sopivia ilmeitä, ja pian maailma on kämmenelläsi.
Kuinka kuulostaa älykkäältä -sarjan seuraavassa osassa pureudumme aihevalintaan. Opimme, miten puheen voi kääntää siihen, mistä sinä haluat puhua. Lisäksi tutustumme muutamaan perusprinsiippiin, jolla saat aiheen kuin aiheen kuulostamaan älykkäältä.
Suomen kielen kaunein lause
Vain muutama päivä sitten Vastapäivään-blogi listasi suomen kielen rumimpia lauseita. Tasa-arvon nimessä listaammekin nyt kolme kaunista lausetta, jotta suomalaiset voivat paikata kolhiintunutta itsetuntoaan.
1.Hallava hevonen heilautti harjaansa.
2.Taateli lipui hiljaa Niilin aalloilla.
3.Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu.
Kuulin muuten tuossa eräänä päivänä japaninkielistä poppia. Ainakin minun korviini se kuulosti laulettuna hyvin samanlaiselta kuin suomi. Sitä kautta pystyin arviomaan, millaiselta suomi ehkä kuulostaa ulkomaalaisen korviin, koska ymmärtäminen ei ollut kuuntelemisen tiellä. Minusta tuntuu kuitenkin, että vaikutelmaan vaikutti enemmänkin laulajan ääni ja laulun melodia kuin itse kieli tai sen kauneus. Ehkäpä kaikki kielet ovat yhtä kauniita. Paitsi tietenkin saksa.
1.Hallava hevonen heilautti harjaansa.
2.Taateli lipui hiljaa Niilin aalloilla.
3.Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu.
Kuulin muuten tuossa eräänä päivänä japaninkielistä poppia. Ainakin minun korviini se kuulosti laulettuna hyvin samanlaiselta kuin suomi. Sitä kautta pystyin arviomaan, millaiselta suomi ehkä kuulostaa ulkomaalaisen korviin, koska ymmärtäminen ei ollut kuuntelemisen tiellä. Minusta tuntuu kuitenkin, että vaikutelmaan vaikutti enemmänkin laulajan ääni ja laulun melodia kuin itse kieli tai sen kauneus. Ehkäpä kaikki kielet ovat yhtä kauniita. Paitsi tietenkin saksa.
tiistai 17. elokuuta 2010
Muu maa mansikka
Korkea elintaso on ominaista Pohjoismaille. Sen tietää myös journalismin opettajani, joka myöntää auliisti, että Pohjoismaista etenkin Tanska ja Hollanti ovat mainioita asuinpaikkoja.
Tänään Newsweek listasi Suomen maailman parhaaksi paikaksi asua. Kriteereinä käytettiin muun muassa koulutusta, taloudellisia näkymiä ja terveyttä. Onneksi arvosteluperusteina ei ollut kansan oma mielipide, sillä suomalainen huonoine omatuntoineen olisi arvottanut kotimaansa jonnekin Pohjois-Korean ja Grönlannin välille.
”He eivät tiedä, millaista täällä oikeasti on”, ajattelevat kansan syvät rivit. Luvut eivät tietenkään paljasta koko totuutta, mutta jotakin niistä voi päätellä. Meillä ei mene hullummin, ne tuntuvat sanovan.
Optimismi on suomalaisen suurin synti. Onneksi olemme niin jumalaapelkäävää kansaa, että olemme kitkeneet sen keskuudestamme. Talouden romahdus on aina nurkan takana, hyvä lukutaito varmistaa, että pystymme lukemaan huonot uutiset sanomalehdestä ja 73 vuoden eliniänodote johtuu vaan siitä, että heikot ovat juoneet itsensä hengiltä jo nuorina.
Ulkomailla kaikki on onneksi paremmin. Kun juna Italiassa on pari tuntia myöhässä, se on vain paikallista kulttuuria. Sitähän sinne mennään katsomaan. Kun VR kärsii routavaurioista, suomalainen käy hyvin lähellä avointa kapinaa: hän valittaa sanomalehtien keskustelupalstoilla.
Suomalainen terveydenhuolto puolestaan on aivan retuperällä. Muutaman kympin maksava terveyskeskuskäynti saattaa venyä monituntiseksi koetukseksi. Ja kun pääsee tiskille asti, pöydän takana istuu monitoriaan tuijottava lääkäri, jolla ei luultavasti ole edes pätevyyttä. Isossa maailmassa sentään saa palvelua, kun on tarpeeksi paksu lompakko.
Viimeinen ja paras argumentti Suomea koskevasta tilastoharhasta on tietenkin se, että riippumatta siitä, millainen tilanne on tänään, huomenna se on huonompi. Nykyajan poliitikotkin tuntuvat hoitavan asioitaan lähinnä tekstiviestitse. Toinen jättää, toinen vokottelee. Ennen sentään sanottiin suoraan.
Pahimpana piruna on luonnollisesti itse toveri Alkoholi: suomalainen tarvitsee vähintään mäyräkoiran, että voi myöntää itselleen ja muille, että Suomi on ihan hyvä paikka elää. Nostetaan siis malja tälle ihan hyvälle paikalle ja nautitaan tästä päivästä ennen kuin huomenna kaikki menee pilalle.
Tänään Newsweek listasi Suomen maailman parhaaksi paikaksi asua. Kriteereinä käytettiin muun muassa koulutusta, taloudellisia näkymiä ja terveyttä. Onneksi arvosteluperusteina ei ollut kansan oma mielipide, sillä suomalainen huonoine omatuntoineen olisi arvottanut kotimaansa jonnekin Pohjois-Korean ja Grönlannin välille.
”He eivät tiedä, millaista täällä oikeasti on”, ajattelevat kansan syvät rivit. Luvut eivät tietenkään paljasta koko totuutta, mutta jotakin niistä voi päätellä. Meillä ei mene hullummin, ne tuntuvat sanovan.
Optimismi on suomalaisen suurin synti. Onneksi olemme niin jumalaapelkäävää kansaa, että olemme kitkeneet sen keskuudestamme. Talouden romahdus on aina nurkan takana, hyvä lukutaito varmistaa, että pystymme lukemaan huonot uutiset sanomalehdestä ja 73 vuoden eliniänodote johtuu vaan siitä, että heikot ovat juoneet itsensä hengiltä jo nuorina.
Ulkomailla kaikki on onneksi paremmin. Kun juna Italiassa on pari tuntia myöhässä, se on vain paikallista kulttuuria. Sitähän sinne mennään katsomaan. Kun VR kärsii routavaurioista, suomalainen käy hyvin lähellä avointa kapinaa: hän valittaa sanomalehtien keskustelupalstoilla.
Suomalainen terveydenhuolto puolestaan on aivan retuperällä. Muutaman kympin maksava terveyskeskuskäynti saattaa venyä monituntiseksi koetukseksi. Ja kun pääsee tiskille asti, pöydän takana istuu monitoriaan tuijottava lääkäri, jolla ei luultavasti ole edes pätevyyttä. Isossa maailmassa sentään saa palvelua, kun on tarpeeksi paksu lompakko.
Viimeinen ja paras argumentti Suomea koskevasta tilastoharhasta on tietenkin se, että riippumatta siitä, millainen tilanne on tänään, huomenna se on huonompi. Nykyajan poliitikotkin tuntuvat hoitavan asioitaan lähinnä tekstiviestitse. Toinen jättää, toinen vokottelee. Ennen sentään sanottiin suoraan.
Pahimpana piruna on luonnollisesti itse toveri Alkoholi: suomalainen tarvitsee vähintään mäyräkoiran, että voi myöntää itselleen ja muille, että Suomi on ihan hyvä paikka elää. Nostetaan siis malja tälle ihan hyvälle paikalle ja nautitaan tästä päivästä ennen kuin huomenna kaikki menee pilalle.
maanantai 16. elokuuta 2010
Unelmia
Ennen kuin tulin Australiaan, minulla oli kaksi unelmaa: nähdä Uusi-Seelanti ja nähdä Australia. Noiden unelmien toteuttamiseen minulla on kaksi otollista ajankohtaa, joista toinen on kahden viikon loma syyskuun lopussa ja toinen on joulukuun mittainen vapaa-aika opiskelujen loppumisen jälkeen.
Uuteen-Seelantiin lähden joulukuussa, jos hyvin käy. Matka on niin kaukana, että sitä varten ei vielä kannata tehdä suunnitelmia. Syyskuun perioditauko on lähempänä, joten suunnitelmat sen päänmenoksi on jo pantu vauhtiin.
Näillä näkymin vuokraan kahden saksalaisen kanssa farmariauton Melbournesta, josta ajamme katsomaan maailman suurinta kiveä, joka ei oikeasti ole kivi, eli Ulurua. Sieltä paahdamme ja paahdumme takaisin Melbourneen ja matkalla pysähdymme ainakin Adelaidessa. Melbourneen lennämme lentokoneella Newcastlesta, sillä se ei maksa kuin viitisenkymppiä suuntaansa.
Aikaa 5000 kilometrin taittamiseen on 15 päivää. Se tarkoittaa monen tunnin ajoa päivässä, mutta onneksi meillä kaikilla on ajokortti. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta Michael ja Tim vaikuttavat päättäväisiltä. Hyvä niin, sillä kunnon road trip mukavien ihmisten kanssa on ehkä se, mitä eniten toivoin vaihtoajaltani.
Uuteen-Seelantiin lähden joulukuussa, jos hyvin käy. Matka on niin kaukana, että sitä varten ei vielä kannata tehdä suunnitelmia. Syyskuun perioditauko on lähempänä, joten suunnitelmat sen päänmenoksi on jo pantu vauhtiin.
Näillä näkymin vuokraan kahden saksalaisen kanssa farmariauton Melbournesta, josta ajamme katsomaan maailman suurinta kiveä, joka ei oikeasti ole kivi, eli Ulurua. Sieltä paahdamme ja paahdumme takaisin Melbourneen ja matkalla pysähdymme ainakin Adelaidessa. Melbourneen lennämme lentokoneella Newcastlesta, sillä se ei maksa kuin viitisenkymppiä suuntaansa.
Aikaa 5000 kilometrin taittamiseen on 15 päivää. Se tarkoittaa monen tunnin ajoa päivässä, mutta onneksi meillä kaikilla on ajokortti. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta Michael ja Tim vaikuttavat päättäväisiltä. Hyvä niin, sillä kunnon road trip mukavien ihmisten kanssa on ehkä se, mitä eniten toivoin vaihtoajaltani.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Omena
Omena päivässä pitää lääkärin loitolla, tiesivät jo antiikin roomalaiset. Siihen aikaan elo oli muutenkin yksinkertaisempaa. Sen kun poimi omenan puusta, katkoi muutaman kapinallisen pään ja käveli hidastetusti ohrapellon läpi.
Nykyään kiireinen arki on tehnyt omenastakin luksustuotteen, joka nautitaan silloin, kun halutaan hemmotella itseään. Paras päivä omenan valmistamiseen on sunnuntai, jolloin monilla meistä on aikaa elämän pieniin iloihin, kuten sanomalehden lukemiseen kokonaan. Pyhäpäivänä onkin hyvä rauhoittua lavuaarin ääreen, nostaa omena pussista ja pestä se.
Silloin, kun todella haluaa nauttia omenan raikkaudesta ja aikaa arjen velvollisuuksista on tarpeeksi, kannattaa harkita omenan kuorimista. Samalla veitsellä tämän Parisin päänvaivan voi leikata lohkoihin, jotka ovat suussa sulavia herkkupaloja myös vaativalle kulinaristille.
Ikävä kyllä edellä kuvattu tilanne alkaa olla monella työssä käyvälle ihmiselle utopiaa. Kun hoidettavana on lapset, mies, nainen, naapurin koira ja lähimetsässä asuva siili, aika ei yksinkertaisesti riitä monimutkaiseen ruoanlaittoon.
Onneksi Woolworths Co. Tarjoaa maistuvan ratkaisun: valmiiksi lohkotut tuoreet omenalohkot kätevässä karkkipussissa. Vain puolella siitä, mitä maksaisit omenakilosta, saat nyt 200 grammaa aitoa omenaa herkullisina suupaloina.
Tässä vielä pieni vinkki niille, jotka haluavat säästää energiaa raskaita työpäiviä varten: laita omenalohko suuhusi ja asettele leukasi keittiönpöydän reunalle. Kun liikutat päätäsi ylös alas, sinun ei tarvitse turhaan vaivata purulihaksiasi.
Nykyään kiireinen arki on tehnyt omenastakin luksustuotteen, joka nautitaan silloin, kun halutaan hemmotella itseään. Paras päivä omenan valmistamiseen on sunnuntai, jolloin monilla meistä on aikaa elämän pieniin iloihin, kuten sanomalehden lukemiseen kokonaan. Pyhäpäivänä onkin hyvä rauhoittua lavuaarin ääreen, nostaa omena pussista ja pestä se.
Silloin, kun todella haluaa nauttia omenan raikkaudesta ja aikaa arjen velvollisuuksista on tarpeeksi, kannattaa harkita omenan kuorimista. Samalla veitsellä tämän Parisin päänvaivan voi leikata lohkoihin, jotka ovat suussa sulavia herkkupaloja myös vaativalle kulinaristille.
Ikävä kyllä edellä kuvattu tilanne alkaa olla monella työssä käyvälle ihmiselle utopiaa. Kun hoidettavana on lapset, mies, nainen, naapurin koira ja lähimetsässä asuva siili, aika ei yksinkertaisesti riitä monimutkaiseen ruoanlaittoon.
Onneksi Woolworths Co. Tarjoaa maistuvan ratkaisun: valmiiksi lohkotut tuoreet omenalohkot kätevässä karkkipussissa. Vain puolella siitä, mitä maksaisit omenakilosta, saat nyt 200 grammaa aitoa omenaa herkullisina suupaloina.
Tässä vielä pieni vinkki niille, jotka haluavat säästää energiaa raskaita työpäiviä varten: laita omenalohko suuhusi ja asettele leukasi keittiönpöydän reunalle. Kun liikutat päätäsi ylös alas, sinun ei tarvitse turhaan vaivata purulihaksiasi.
lauantai 14. elokuuta 2010
Suomen kielen rumin lause
Vastapäivään-blogin ankara tuomaristo julistaa pitkän harkinnan jälkeen kauniin suomen kielen kolme ruminta lausetta. Valinta oli niin vaikea, että yksittäistä lausetta ei voitu nostaa muiden yläpuolelle.
1.Verinen torakka ratkesi lavuaariin.
2. Örkillä on verinen ripuli.
3. Köyhä ritari öyrästi verissäpäin.
1.Verinen torakka ratkesi lavuaariin.
2. Örkillä on verinen ripuli.
3. Köyhä ritari öyrästi verissäpäin.
perjantai 13. elokuuta 2010
Minne mies ei tosiaankaan voi mennä
Edellisen tunnin jälkeen jumppasalista poistuu lihaksikas mies. Kurssin vetäjä. Olen kuvitellut, että ryhmäliikuntatunnit ovat vain naisille, jotka hyppivät puoli tuntia haarahyppyjä ja rohmuavat sen jälkeen puolitoista kiloa vaniljajäätelöä – koska he ansaitsevat sen. Näiden mielikuvien hävittämiseksi olen tullut kokeilemaan Body Attack -nimistä tuntia yliopiston urheiluhallille.
Mies muistuttaa Arnold Schwarzeneggeria. Ainakin jos iso-Arska kotiin mennessään vetäisi leningin päälleen ja kutsuisi itseään Irmeliksi. Sitten näen oman tuntini vetäjän. Hän on pienikokoinen nainen, jonka lyhyet hiukset ovat tyylikkäästi harmaantuneet ohimoilta. Kun hän riisuu paitansa, huomioni kiinnittyy hänen vatsalihaksiinsa. Vaniljajäätelöstä ei näy jälkeäkään. Pakostakin vetäjä harrastaa myös oikeaa liikuntaa, kuten lenkkeilyä.
Naisten joukossa on muutama mies. He välttelevät katsettani. Itsekin katselen vain lattiaa. Voit katsoa formuloita tänä iltana, sanon itselleni. Heti tuntuu paremmalta.
Pirteä musiikki täyttää salin. Ihmiset alkavat marssia ohjaajan esimerkin mukaan. Tekno ja rytmikäs askellus saavat minut kuvittelemaan, että olen saksalaisessa diskossa. Sitten huomaan, että jotkut marssivat väärässä tahdissa. Selvästikään emme ole Saksassa.
Pysyn mukana ihan hyvin. Osaan nostaa polviani oikeaan tahtiin. Yhtäkkiä ohjaaja huikkaa mikkiin jonkun sanan, josta en saa aivan selvää. Kaikki muut alkavat suorittaa monimutkaista koreografiaa, johon kuuluu hyppyjä, laukkaa ja käsien heiluttamista. Ja irvokkaasti kasvoille jämähtänyt hymy, jos otan vetäjästä mallia.
Sekoan askelissani. Jumppa ottaa koville. Korvien välissä.
Parinkymmenen minuutin jälkeen tunnen jotakin pohkeissani. Aivan, ne ovat pohjelihakseni. Niitä alkaa polttaa, kun marssi muumilaaksossa jatkuu. Vetäjä hymyilee yhä, mutta nyt kuvittelen, että hän nauraa minulle. Minun alkaa tehdä mieli vaniljajäätelöä.
Tunti jatkuu. Hiki kirvelee silmässä. Tai sitten ne ovat häpeän kyyneleet. Häpeä johtuu siitä, että tunti on rankempi kuin olin kuvitellut. Mutta mikään nimi ei muuta sitä, että tämä on aerobicia. Vedän syvään henkeä ja teeskentelen, että aerobic ei ole saanut sykettäni nousemaan.
Lopulta loikkiminen loppuu. Seuraavaksi punnerruksia. Nyt voin näyttää kaikille, miten tosimies punnertaa. Tuhahdan halveksuvasti muille, jotka jättävät polvet maahan.
Viidentoista sekunnin jälkeen jokin menee pieleen rintalihaksissani. Lasken polvet maahan. Lihakseni tuntuvat kummallisilta. Ihan kuin ne olisivat... väsyneitä. Mahdotonta.
Niagara laskee alas otsaani pitkin. Ohjaajan ääni ei muutu, vaikka hän punnertaa ja huutaa mikkiin samalla. Rukoilen, että tunti loppuisi pian. Näen kuvajaiseni lattialle tipahtaneista hikipisaroista. Ihan kuin minulle olisi kasvamassa rinnat. Ja olen lähes varma, että en osaisi peruuttaa autoa parkkiruutuun. Räpäytän silmiäni, ja mielikuva katoaa.
Kun tunti loppuu, olo on väsynyt. Ihan kuin olisin juossut rankan lenkin. En silti enää koskaan tule takaisin. Miehilläkin on oikeus sanoa ei.
Mies muistuttaa Arnold Schwarzeneggeria. Ainakin jos iso-Arska kotiin mennessään vetäisi leningin päälleen ja kutsuisi itseään Irmeliksi. Sitten näen oman tuntini vetäjän. Hän on pienikokoinen nainen, jonka lyhyet hiukset ovat tyylikkäästi harmaantuneet ohimoilta. Kun hän riisuu paitansa, huomioni kiinnittyy hänen vatsalihaksiinsa. Vaniljajäätelöstä ei näy jälkeäkään. Pakostakin vetäjä harrastaa myös oikeaa liikuntaa, kuten lenkkeilyä.
Naisten joukossa on muutama mies. He välttelevät katsettani. Itsekin katselen vain lattiaa. Voit katsoa formuloita tänä iltana, sanon itselleni. Heti tuntuu paremmalta.
Pirteä musiikki täyttää salin. Ihmiset alkavat marssia ohjaajan esimerkin mukaan. Tekno ja rytmikäs askellus saavat minut kuvittelemaan, että olen saksalaisessa diskossa. Sitten huomaan, että jotkut marssivat väärässä tahdissa. Selvästikään emme ole Saksassa.
Pysyn mukana ihan hyvin. Osaan nostaa polviani oikeaan tahtiin. Yhtäkkiä ohjaaja huikkaa mikkiin jonkun sanan, josta en saa aivan selvää. Kaikki muut alkavat suorittaa monimutkaista koreografiaa, johon kuuluu hyppyjä, laukkaa ja käsien heiluttamista. Ja irvokkaasti kasvoille jämähtänyt hymy, jos otan vetäjästä mallia.
Sekoan askelissani. Jumppa ottaa koville. Korvien välissä.
Parinkymmenen minuutin jälkeen tunnen jotakin pohkeissani. Aivan, ne ovat pohjelihakseni. Niitä alkaa polttaa, kun marssi muumilaaksossa jatkuu. Vetäjä hymyilee yhä, mutta nyt kuvittelen, että hän nauraa minulle. Minun alkaa tehdä mieli vaniljajäätelöä.
Tunti jatkuu. Hiki kirvelee silmässä. Tai sitten ne ovat häpeän kyyneleet. Häpeä johtuu siitä, että tunti on rankempi kuin olin kuvitellut. Mutta mikään nimi ei muuta sitä, että tämä on aerobicia. Vedän syvään henkeä ja teeskentelen, että aerobic ei ole saanut sykettäni nousemaan.
Lopulta loikkiminen loppuu. Seuraavaksi punnerruksia. Nyt voin näyttää kaikille, miten tosimies punnertaa. Tuhahdan halveksuvasti muille, jotka jättävät polvet maahan.
Viidentoista sekunnin jälkeen jokin menee pieleen rintalihaksissani. Lasken polvet maahan. Lihakseni tuntuvat kummallisilta. Ihan kuin ne olisivat... väsyneitä. Mahdotonta.
Niagara laskee alas otsaani pitkin. Ohjaajan ääni ei muutu, vaikka hän punnertaa ja huutaa mikkiin samalla. Rukoilen, että tunti loppuisi pian. Näen kuvajaiseni lattialle tipahtaneista hikipisaroista. Ihan kuin minulle olisi kasvamassa rinnat. Ja olen lähes varma, että en osaisi peruuttaa autoa parkkiruutuun. Räpäytän silmiäni, ja mielikuva katoaa.
Kun tunti loppuu, olo on väsynyt. Ihan kuin olisin juossut rankan lenkin. En silti enää koskaan tule takaisin. Miehilläkin on oikeus sanoa ei.
Elämän valoisa puoli
Kun kirjoitin sähköpostia takaisin Suomeen, tajusin, että olen nähnyt monia asioita negatiivisessa valossa. Siksi kirjoitankin nyt vaihtoajan hyvistä puolista.
Asun mahtavassa talossa mukavien ihmisten kanssa. Syön ateriani ulkona ja katselen maisemia. Kun kesä tulee, siitä tulee vielä nautittavampaa. Olen oman itseni herra: syön mitä haluan, milloin haluan. Teen mitä haluan, milloin haluan.
Olen tutustunut muutamaan hyvään tyyppiin, joiden kanssa luultavasti matkustelen lomilla ja lukukauden jälkeen. Elämä muutenkin on varsin stressitöntä. Minun ei tarvitse ajatella kotimaan kouluasioita. Elän päivän kerrallaan.
Kurssit ovat niin helppoja, ettei minun tarvitse nähdä niitä varten liikaa vaivaa. Näen, miten eri yliopistot toimivat ja opin arvostamaan enemmän suomalaista yliopistokulttuuria. Näen myös miten eri kulttuurit toimivat ja opin arvostamaan niitä ja omaani.
Olen menossa kohti kesää. Joka päivä lämpimät ilmat ovat lähempänä. Aurinko paistaa hiukan pitempään.
Ehkä olen kulttuurishokin taittokohdassa, jossa kriittisyys antaa tilaa hurmiolle. Ehkä annan elämän valoisalle puolelle tilaisuuden.
Asun mahtavassa talossa mukavien ihmisten kanssa. Syön ateriani ulkona ja katselen maisemia. Kun kesä tulee, siitä tulee vielä nautittavampaa. Olen oman itseni herra: syön mitä haluan, milloin haluan. Teen mitä haluan, milloin haluan.
Olen tutustunut muutamaan hyvään tyyppiin, joiden kanssa luultavasti matkustelen lomilla ja lukukauden jälkeen. Elämä muutenkin on varsin stressitöntä. Minun ei tarvitse ajatella kotimaan kouluasioita. Elän päivän kerrallaan.
Kurssit ovat niin helppoja, ettei minun tarvitse nähdä niitä varten liikaa vaivaa. Näen, miten eri yliopistot toimivat ja opin arvostamaan enemmän suomalaista yliopistokulttuuria. Näen myös miten eri kulttuurit toimivat ja opin arvostamaan niitä ja omaani.
Olen menossa kohti kesää. Joka päivä lämpimät ilmat ovat lähempänä. Aurinko paistaa hiukan pitempään.
Ehkä olen kulttuurishokin taittokohdassa, jossa kriittisyys antaa tilaa hurmiolle. Ehkä annan elämän valoisalle puolelle tilaisuuden.
torstai 12. elokuuta 2010
Minne mies ei voi mennä
Niillä on erilaisia nimiä, mutta oikeasti niillä tarkoitetaan vain yhtä asiaa: aerobicia. Vaikka menisit Body Combatiin, Body Pumpiin tai Body Super Manly Sweat Workoutiin, se ei muuta sitä, että olet menossa aerobiciin. Ja siellä Y-kromosomi surkastuu entisestään.
Saksalainen Tim ei ollut yhtä ennakkoluuloinen kuin minä. Hän mainosti minulle hyvää oloaan, joka oli tulosta rankasta Body Pump -treenistä. Yliopiston urheiluhallin jäsenille on tarjolla ryhmäliikuntatunteja jäsenmaksun hinnalla, joten lupauduin lähtemään hänen mukaansa huomenna.
Olen epäileväinen. Samalla tapaa kuin epäilen sitä, että ihminen voi laihtua. Takaraivossa tiedän, että laihtuminen saattaa joissakin tapauksissa olla mahdollista. Tiedän myös, että ryhmäliikuntatunnit ottavat kunnon päälle. Mutta en silti usko sitä.
Joku voi uskoa Jumalaan, ja uskonsa kautta tietää, että hän on olemassa. Minä en voi tietoni perusteella uskoa. Minun täytyy kokea se itse. Minun täytyy kokea liikunnallinen herääminen. Tim on viestintuoja, joka levittää Body Combatin ilosanomaa.
Huomenna näemme, tuleeko minustakin emaskulaation evankelista.
Saksalainen Tim ei ollut yhtä ennakkoluuloinen kuin minä. Hän mainosti minulle hyvää oloaan, joka oli tulosta rankasta Body Pump -treenistä. Yliopiston urheiluhallin jäsenille on tarjolla ryhmäliikuntatunteja jäsenmaksun hinnalla, joten lupauduin lähtemään hänen mukaansa huomenna.
Olen epäileväinen. Samalla tapaa kuin epäilen sitä, että ihminen voi laihtua. Takaraivossa tiedän, että laihtuminen saattaa joissakin tapauksissa olla mahdollista. Tiedän myös, että ryhmäliikuntatunnit ottavat kunnon päälle. Mutta en silti usko sitä.
Joku voi uskoa Jumalaan, ja uskonsa kautta tietää, että hän on olemassa. Minä en voi tietoni perusteella uskoa. Minun täytyy kokea se itse. Minun täytyy kokea liikunnallinen herääminen. Tim on viestintuoja, joka levittää Body Combatin ilosanomaa.
Huomenna näemme, tuleeko minustakin emaskulaation evankelista.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Alku aina hankalaa
Englanti on vaikea kieli. Sen tietävät parhaiten natiivipuhujat, joille kielen kirjoittaminen tuottaa monesti suuria ongelmia.
Ensimmäisen vuoden journalismikurssi ei välttämättä ole paikka, jolla kuvittelisi törmäävänsä kielen kanssa kamppailevaan opiskelijaan. Olen kuitenkin hitaasti tajuamassa, että kurssi ei ole minulle sopivin. Muut opiskelijat ovat juuri valmistuneet high schoolista ja vasta aloittelemassa akateemista uraansa. Minulla opintoja on takana kohta viisi vuotta, kandintutkinto on takataskussa, ja olisi surullista jos kokisin olevani samassa asemassa kuin nämä tulevaisuuden toivot.
Oma koulutusalani antaa minulle vahvan pohjan mille rakentaa. Olen opinnoissani tutkinut kieliä, niin suomea kuin englantia, lingvistiikkaa, journalismia, runoutta ja kirjallisuutta. Suoraan käytäntöön liittyvää opetusta on kuitenkin ollut verrattain vähän.
Täällä koulutusalat ovat niin tarkasti määritelty, että käytäntöön törmää väkisinkin. Journalismi on yksi monista kommunikaatioon liittyvistä aloista, ja kursseilla teroitetaan alusta asti kurssien yhteyttä tosielämään. Introduction to Journalism -kurssilla töihin kuuluu muun muassa parin sivun mittainen reportaasi ja kollaasi, jossa yhdistetään ääntä ja kuvaa. Pääsen siis viimein käyttämään Suomessa oppimia taitojani johonkin käsin kosketeltavaan.
Ongelma on siinä, että ensimmäisen vuoden opiskelijoilla ei tietenkään ole samaa taustaa. Teoriassa meille opetetaan perustavanlaatuisia ajatuksia, ideoita ja käytänteitä, käytännössä akateemista käyttäytymistä, kuten ohjeiden noudattamista, töiden tekemistä ajallaan ja sitä, millä fontilla kurssin nettikeskusteluihin osallistutaan.
Suomessa monet ovat hukassa, koska heidän opiskelemansa ala ei anna heille suoraa suuntaa. Täällä opiskelijoita juoksutetaan tiukassa karsinassa, jonka jokaisessa mutkassa odottaa viiden sivun mittainen tiedosto täynnä ohjeita ja sääntöjä, joiden mukaan kurssityöt pitää tehdä.
Luettuani journalismikurssin ensimmäiset nettikeskustelut alan ymmärtää, miksi kurssin ohjaajat kuvittelevat, että meidät pitää hukuttaa ohjeisiin. Akateemista ajattelua vaativa pohdintatehtävä muuttuu joidenkin opiskelijoiden päässä Facebook-keskusteluksi, jossa oikeinkirjoitus ja ideoiden selkeä esille tuominen antaa tilaa ajatuksenvirralle. Huolimatta viiden sivun ohjeista – tai pikemminkin niiden takia – tuotokset saavat minut irvistämään.
Jostakin meidän täytyy aloittaa. Uskon, että tämä on päässyt unohtumaan ainakin niillä kursseilla joita käyn. Akateeminen vapaus antaa meille suomalaisissa yliopistoissa opiskeleville mahdollisuudet tehdä omat virheemme. Niistä oppii enemmän kuin muiden virheiden perusteella laadituista sääntönivaskoista, jotka holhoavat opiskelijoita oikeusjutun pelossa.
Ensimmäisen vuoden journalismikurssi ei välttämättä ole paikka, jolla kuvittelisi törmäävänsä kielen kanssa kamppailevaan opiskelijaan. Olen kuitenkin hitaasti tajuamassa, että kurssi ei ole minulle sopivin. Muut opiskelijat ovat juuri valmistuneet high schoolista ja vasta aloittelemassa akateemista uraansa. Minulla opintoja on takana kohta viisi vuotta, kandintutkinto on takataskussa, ja olisi surullista jos kokisin olevani samassa asemassa kuin nämä tulevaisuuden toivot.
Oma koulutusalani antaa minulle vahvan pohjan mille rakentaa. Olen opinnoissani tutkinut kieliä, niin suomea kuin englantia, lingvistiikkaa, journalismia, runoutta ja kirjallisuutta. Suoraan käytäntöön liittyvää opetusta on kuitenkin ollut verrattain vähän.
Täällä koulutusalat ovat niin tarkasti määritelty, että käytäntöön törmää väkisinkin. Journalismi on yksi monista kommunikaatioon liittyvistä aloista, ja kursseilla teroitetaan alusta asti kurssien yhteyttä tosielämään. Introduction to Journalism -kurssilla töihin kuuluu muun muassa parin sivun mittainen reportaasi ja kollaasi, jossa yhdistetään ääntä ja kuvaa. Pääsen siis viimein käyttämään Suomessa oppimia taitojani johonkin käsin kosketeltavaan.
Ongelma on siinä, että ensimmäisen vuoden opiskelijoilla ei tietenkään ole samaa taustaa. Teoriassa meille opetetaan perustavanlaatuisia ajatuksia, ideoita ja käytänteitä, käytännössä akateemista käyttäytymistä, kuten ohjeiden noudattamista, töiden tekemistä ajallaan ja sitä, millä fontilla kurssin nettikeskusteluihin osallistutaan.
Suomessa monet ovat hukassa, koska heidän opiskelemansa ala ei anna heille suoraa suuntaa. Täällä opiskelijoita juoksutetaan tiukassa karsinassa, jonka jokaisessa mutkassa odottaa viiden sivun mittainen tiedosto täynnä ohjeita ja sääntöjä, joiden mukaan kurssityöt pitää tehdä.
Luettuani journalismikurssin ensimmäiset nettikeskustelut alan ymmärtää, miksi kurssin ohjaajat kuvittelevat, että meidät pitää hukuttaa ohjeisiin. Akateemista ajattelua vaativa pohdintatehtävä muuttuu joidenkin opiskelijoiden päässä Facebook-keskusteluksi, jossa oikeinkirjoitus ja ideoiden selkeä esille tuominen antaa tilaa ajatuksenvirralle. Huolimatta viiden sivun ohjeista – tai pikemminkin niiden takia – tuotokset saavat minut irvistämään.
Jostakin meidän täytyy aloittaa. Uskon, että tämä on päässyt unohtumaan ainakin niillä kursseilla joita käyn. Akateeminen vapaus antaa meille suomalaisissa yliopistoissa opiskeleville mahdollisuudet tehdä omat virheemme. Niistä oppii enemmän kuin muiden virheiden perusteella laadituista sääntönivaskoista, jotka holhoavat opiskelijoita oikeusjutun pelossa.
On tärkeä olla hyvä jossakin
Tänään osallistuin graafisen suunnittelun linjan design-kilpailuun, jossa oli 20 minuuttia aikaa suunnitella ja toteuttaa postikortti helvetistä. Korttien perusteella tehtäisiin päätös, ketkä osallistuvat loppukilpailuun.
Epäonnistuin. Teoksesta tuli tekele. Mutta en silti ollut alamaissa, sillä lähdin kilpailuun kokeilemaan ja kokemaan. Samaan tyyliinhän suomalaiset yleisurheilijat ovat niittäneet menestystä maailmalla.
Yksi syy siihen, miksi epäonnistuminen ei aiheuttanut lamaannusta on se, että voin yhä tuntea olevani hyvä jossakin muussa. Voin ajatella, että taiteelliset kykyni eivät ole olemassaoloni pilari. Ehkä kykyni tulevat esille jossakin muussa, joten voin silti olla tyytyväinen itseeni ihmisenä.
On tärkeää, että kaikilla on jokin, jossa he ovat hyviä, jopa erinomaisia. Se voi olla pieni tai suuri asia, käsin kosketeltava tai abstrakti. Joku voi olla hyvä äiti, ystävä tai jumalaisen taitava vanhassa PC-klassikossa, Mortal Kombatissa.
Turvautuminen omiin vahvuuksiinsa ei estä uusien asioiden oppimista. Monella tapaa se edesauttaa niitä: kun epäonnistuu, voi hakea myönteisiä kokemuksia jostain muusta ja palata sitten uusin voimin. Ennen pitkää harjoitus tuottaa tulosta, ja uutta taitoa voi käyttää astinlautana jälleen uusiin taitoihin.
Kun kokeilen ja epäonnistun, olen kuin lapsi, joka rohkeasti lähtee äitinsä helmoista, seikkailee, mutta lopussa palaa takaisin lähtöpisteeseen. Hengähdän hetken ja olen valmis uuteen kokeiluun. Ennen pitkää minun ei tarvitse palata samaan paikkaan, vaan voin laajentaa reviiriäni ja päästä paikkoihin, joihin en ensimmäisestä turvasatamasta ylettänyt.
Epäonnistuin. Teoksesta tuli tekele. Mutta en silti ollut alamaissa, sillä lähdin kilpailuun kokeilemaan ja kokemaan. Samaan tyyliinhän suomalaiset yleisurheilijat ovat niittäneet menestystä maailmalla.
Yksi syy siihen, miksi epäonnistuminen ei aiheuttanut lamaannusta on se, että voin yhä tuntea olevani hyvä jossakin muussa. Voin ajatella, että taiteelliset kykyni eivät ole olemassaoloni pilari. Ehkä kykyni tulevat esille jossakin muussa, joten voin silti olla tyytyväinen itseeni ihmisenä.
On tärkeää, että kaikilla on jokin, jossa he ovat hyviä, jopa erinomaisia. Se voi olla pieni tai suuri asia, käsin kosketeltava tai abstrakti. Joku voi olla hyvä äiti, ystävä tai jumalaisen taitava vanhassa PC-klassikossa, Mortal Kombatissa.
Turvautuminen omiin vahvuuksiinsa ei estä uusien asioiden oppimista. Monella tapaa se edesauttaa niitä: kun epäonnistuu, voi hakea myönteisiä kokemuksia jostain muusta ja palata sitten uusin voimin. Ennen pitkää harjoitus tuottaa tulosta, ja uutta taitoa voi käyttää astinlautana jälleen uusiin taitoihin.
Kun kokeilen ja epäonnistun, olen kuin lapsi, joka rohkeasti lähtee äitinsä helmoista, seikkailee, mutta lopussa palaa takaisin lähtöpisteeseen. Hengähdän hetken ja olen valmis uuteen kokeiluun. Ennen pitkää minun ei tarvitse palata samaan paikkaan, vaan voin laajentaa reviiriäni ja päästä paikkoihin, joihin en ensimmäisestä turvasatamasta ylettänyt.
tiistai 10. elokuuta 2010
Onko elämää Sydneyn jälkeen
Yhdet yöunet myöhemmin matkan väsymys ja riemu ovat menneen talven lumia. Newcastle kuitenkin toivotti minut takaisin lämpimällä ilmalla ja kilokaupalla auringonsäteitä. En tiedä, miten selviän kesästä tai edes keväästä, kun kauppareissulla hiki valui kuin keskikesällä Suomessa. Toisaalta mäillä (mäkkiillä, kuten sanoisin jos olisin kotona) saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä.
Tein tänään ruokaa, jota joudun syömään seuraavat pari päivää. Siinä oli riisiä, jauhelihaa, tomaattia ja porkkanaa, jotka erikseen tai taitavan kokin hyppysissä antaisivat kunnon aterian. Voisin kirjoittaa uusavuttoman reseptikirjan. Sen sijaan, että se olisi tarkoitettu uusavuttomille, sen olisi kirjoittanut sellainen.
Erääseen kouluprojektiin tarvitsen valokuvan. Paikallisessa tavaratalossa onkin kätevä palvelu, joissa kuvat voi ladata CD:ltä, muistitikulta tai -kortilta ja tulostaa parissa kymmenessä minuutissa tiskiltä. Yhden normaalikokoisen valokuvan hinnaksi tulee 15 senttiä, eli noin 10 kotimaista senttiä, mikä tuntuu häviävän pieneltä. Laatu näyttää olevan hyvä ja palvelu toimii. Lukuun ottamatta sitä, että kone tilttasi kaksi kertaa, koska se ei suostunut lukemaan muistitikkuani.
Siitä johtuukin mieleeni asia, jota mietin pari päivää sitten: onko verbi tiltata perua niistä ajoista, kun flipperit antoivat virheilmoituksen, kun joku kallisti niitä ja yritti siten vaikuttaa pallon liikkeisiin? Näytöllä näkyvä TILT! ei siis viittaakaan siihen, että koneeseen tuli vika, vaan että joku kallisti sitä. Ajan saatossa kallistaminen jäi pois ja jäljellä on vain nykyäänkin kovin käyttökelpoinen verbi tiltata.
Tein tänään ruokaa, jota joudun syömään seuraavat pari päivää. Siinä oli riisiä, jauhelihaa, tomaattia ja porkkanaa, jotka erikseen tai taitavan kokin hyppysissä antaisivat kunnon aterian. Voisin kirjoittaa uusavuttoman reseptikirjan. Sen sijaan, että se olisi tarkoitettu uusavuttomille, sen olisi kirjoittanut sellainen.
Erääseen kouluprojektiin tarvitsen valokuvan. Paikallisessa tavaratalossa onkin kätevä palvelu, joissa kuvat voi ladata CD:ltä, muistitikulta tai -kortilta ja tulostaa parissa kymmenessä minuutissa tiskiltä. Yhden normaalikokoisen valokuvan hinnaksi tulee 15 senttiä, eli noin 10 kotimaista senttiä, mikä tuntuu häviävän pieneltä. Laatu näyttää olevan hyvä ja palvelu toimii. Lukuun ottamatta sitä, että kone tilttasi kaksi kertaa, koska se ei suostunut lukemaan muistitikkuani.
Siitä johtuukin mieleeni asia, jota mietin pari päivää sitten: onko verbi tiltata perua niistä ajoista, kun flipperit antoivat virheilmoituksen, kun joku kallisti niitä ja yritti siten vaikuttaa pallon liikkeisiin? Näytöllä näkyvä TILT! ei siis viittaakaan siihen, että koneeseen tuli vika, vaan että joku kallisti sitä. Ajan saatossa kallistaminen jäi pois ja jäljellä on vain nykyäänkin kovin käyttökelpoinen verbi tiltata.
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Sydney – viimeinkin
Launtaina jätin matalan Newcastlen taakseni ja suuntasin Sydneyhin. Matkakumppaneina minulla oli saksalaisveikot Micheal ja Tim, joista jälkimmäisellä oli muuta ohjelmaa Australian sykkivässä keskuksessa. Aurinko paistoi ja minusta tuntui, että nyt pääsen viimein kiinni siihen, mitä haluan Australiassa tehdä.
Kolmen tunnin junamatkan jälkeen astuimme ulos rautatieasemalla, hyvästelimme Timin ja lähdimme etsimään Big Hostellia, jota ruotsalaisvaihtari oli suositellut minulle. Heti ensiaskeleista tunsin, että olen suurkaupungissa. Pilvenpiirtäjien väliin jäi siniset varjot aurinkoisesta ilmasta huolimatta, ja ilma oli kirpeämpää kuin lähtiessä. Minusta tuntui kuin olisin saapunut syksyiseen New Yorkiin.
Löysimme hostellin, joka maksoi 29 dollaria yöltä. Se sijaitsee Elizabeth Streetillä, parin korttelin päässä juna-asemasta. Tavoitteena oli käydä katsomassa oopperatalo ja Harbour Bridge ja sen jälkeen suunnata Sydneyn yöelämään. Jätimme tavarat huoneeseemme, nakkasimme takit niskaan ja kaappasimme kartan kouraan. Ilmainen bussi kiertää Elizabeth ja George Streetillä, mutta päätimme kävellä.
Puolen tunnin päästä näimme ensimmäiset vilaukset satamasta. Jo viistosti paistava aurinko heijastui kiiltävistä pilvenpiirtäjistä, ja Harbour Bridgen vaikuttava silhuetti paljastui hitaasti kun astelimme satamaan. Aurinko alkoi lämmittää enkä voinut karistaa hymyä huuliltani.
Niemen päässä oli kaikille tuttu Sydneyn oopperatalo. Yllätykseni se koostui useammasta rakennuksesta, jotka olivat kuin kopioita toisistaan. Ylös johtavilla portailla aasialaiset ottivat sata kuvaa minuutissa, eurooppalaiset turistit puolet vähemmän. Jazzahtava livemusiikki kiemurteli vedenrannan ravintoloista. Olin löytänyt palan suurta maailmaa, joka Newcastlessa tuntuu olevan niin kaukana.
Kiersimme rakennuksen ja kävimme sen sisällä, mutta sisätilat eivät olleet yhtä hulppeat kuin laatoilla päällystetty ulkokuori. Pitkän matkan väsyttämänä meillä oli jo nälkä, mutta emme löytäneet mistään pikaruokalaa, joten ostimme pienestä kojusta keksipaketin ja limukkaa. Niiden kanssa istuimme odottamaan auringonlaskua penkeillä, josta näimme koko sataman.
Pilvet punertuivat nopeasti, ja etsimme parasta kuvakulmaa. Ihmisiä näkyi pieninä pisteinä Harbour Bridgen päällä. Kiipeilyreissu maksaa kuulemma parisataa dollaria, mutta näkymät ovat varmasti hienot.
Kun aurinko sukelsi sataman rakennusten taakse, lähdimme kiertämään kohti Harbour Bridgeä. Pienen harhailun jälkeen löysimme perille ja aloimme ylittää pitkää siltaa. Lepakkojen hahmot vilisivät oopperatalon valkoisen pinnan yli, ja silta tärisi autojen ylittäessä sitä. Aina kymmenen metrin välein pysähdyimme ottamaan yökuvia maisemista, mutta luulen, että mikään niistä ei onnistunut.
Kävelimme sillan päästä päähän, minkä jälkeen palasimme keskustaan. George Streetiltä löysimme kaksi hyvin erilaista pyhättöä: McDonald'sin, jossa tyydytimme ruumiimme tarpeet, ja kolmikerroksisen Apple Storen, jonka ikkunan takaa ihailimme teknokratian uskonkappaleita.
Sydneyssä sykkii aasialainen sydän. Suurin osa vastaantulijoista näytti aasialaisilta ja kauppojen kassat olivat pääosin idästä. Keskustan hienommilla alueilla liikennevaloissa odottavien kiiltävien autojen kuskitkin eivät olleet valkoihoisia.
Nähtävyyksien jälkeen aloimme etsiä baaria. Niitä oli kyllä joka kadunkulmassa, mutta päätimme kävellä hostellin suosittelemaan Bar 333:een. Paikka oli hieno, mutta ei baarina mitenkään erikoinen. Juttelin Michaelin kanssa asioista maan ja taivaan välissä, mutta välillä meillä oli kommunikaatio-ongelmia. En saanut selvää hänen saksalaisväritteisestä aksentistaan (”zi put zi cupz in zi 'ole”) ja toisinaan etsimme yhteistä sanastoa hänen iPhonestaan. Matkan aikana pääsimme kuitenkin suomalaiseen yhteisymmärrykseen: olimme suurimman osan ajasta hiljaa.
Ensimmäisestä baarista lähdimme etsimään toista ja tuntien harhailun ja epäröinnin jälkeen päädyimme Scubariin, jota mainostettiin reppumatkaajien tapaamispaikkana. Paikalla oli kuitenkin lähinnä paikallisia miehiä, jotka luultavasti olivat kuulleet saman huhun. Lopulta siis hiivimme takaisin hostellille ehkä yhden aikaan. Ehkä minun täytyy valloittaa Sydneyn yöelämä myöhemmin isommalla joukolla varustettuna.
Hostelli oli varsin viihtyisä ja puhdas, joten aamulla heräsimme voimaantuneina ja valmiina valloittamaan Sydney Aquarium, eli Sydneyn vesimaailma. Maksoimme 25 dollaria sisäänpääsystä ja näimme kiloittain erinäköisiä eväkkäitä. Parasta oli kävellä vedenalaisissa käytävissä ja katsoa, kuinka valtavat paholaisrauskut liitivät hiljaa pään yli. Ja oli siellä julmannäköisiä haitakin. Ja kaksi merilehmää.
Paluumatka meni junassa mukavasti, sillä huutavien lasten äänet peittivät alleen takanamme istuvan teknoystävän kuulokkeista kantautuvan suhinan. Osa Sydneystä oli siis valloitettu, seuraavaksi täytyy tehdä lisää sotasuunnitelmia ja suunnata kiikarit uuteen kohteeseen.
Kolmen tunnin junamatkan jälkeen astuimme ulos rautatieasemalla, hyvästelimme Timin ja lähdimme etsimään Big Hostellia, jota ruotsalaisvaihtari oli suositellut minulle. Heti ensiaskeleista tunsin, että olen suurkaupungissa. Pilvenpiirtäjien väliin jäi siniset varjot aurinkoisesta ilmasta huolimatta, ja ilma oli kirpeämpää kuin lähtiessä. Minusta tuntui kuin olisin saapunut syksyiseen New Yorkiin.
Löysimme hostellin, joka maksoi 29 dollaria yöltä. Se sijaitsee Elizabeth Streetillä, parin korttelin päässä juna-asemasta. Tavoitteena oli käydä katsomassa oopperatalo ja Harbour Bridge ja sen jälkeen suunnata Sydneyn yöelämään. Jätimme tavarat huoneeseemme, nakkasimme takit niskaan ja kaappasimme kartan kouraan. Ilmainen bussi kiertää Elizabeth ja George Streetillä, mutta päätimme kävellä.
Puolen tunnin päästä näimme ensimmäiset vilaukset satamasta. Jo viistosti paistava aurinko heijastui kiiltävistä pilvenpiirtäjistä, ja Harbour Bridgen vaikuttava silhuetti paljastui hitaasti kun astelimme satamaan. Aurinko alkoi lämmittää enkä voinut karistaa hymyä huuliltani.
Niemen päässä oli kaikille tuttu Sydneyn oopperatalo. Yllätykseni se koostui useammasta rakennuksesta, jotka olivat kuin kopioita toisistaan. Ylös johtavilla portailla aasialaiset ottivat sata kuvaa minuutissa, eurooppalaiset turistit puolet vähemmän. Jazzahtava livemusiikki kiemurteli vedenrannan ravintoloista. Olin löytänyt palan suurta maailmaa, joka Newcastlessa tuntuu olevan niin kaukana.
Kiersimme rakennuksen ja kävimme sen sisällä, mutta sisätilat eivät olleet yhtä hulppeat kuin laatoilla päällystetty ulkokuori. Pitkän matkan väsyttämänä meillä oli jo nälkä, mutta emme löytäneet mistään pikaruokalaa, joten ostimme pienestä kojusta keksipaketin ja limukkaa. Niiden kanssa istuimme odottamaan auringonlaskua penkeillä, josta näimme koko sataman.
Pilvet punertuivat nopeasti, ja etsimme parasta kuvakulmaa. Ihmisiä näkyi pieninä pisteinä Harbour Bridgen päällä. Kiipeilyreissu maksaa kuulemma parisataa dollaria, mutta näkymät ovat varmasti hienot.
Kun aurinko sukelsi sataman rakennusten taakse, lähdimme kiertämään kohti Harbour Bridgeä. Pienen harhailun jälkeen löysimme perille ja aloimme ylittää pitkää siltaa. Lepakkojen hahmot vilisivät oopperatalon valkoisen pinnan yli, ja silta tärisi autojen ylittäessä sitä. Aina kymmenen metrin välein pysähdyimme ottamaan yökuvia maisemista, mutta luulen, että mikään niistä ei onnistunut.
Kävelimme sillan päästä päähän, minkä jälkeen palasimme keskustaan. George Streetiltä löysimme kaksi hyvin erilaista pyhättöä: McDonald'sin, jossa tyydytimme ruumiimme tarpeet, ja kolmikerroksisen Apple Storen, jonka ikkunan takaa ihailimme teknokratian uskonkappaleita.
Sydneyssä sykkii aasialainen sydän. Suurin osa vastaantulijoista näytti aasialaisilta ja kauppojen kassat olivat pääosin idästä. Keskustan hienommilla alueilla liikennevaloissa odottavien kiiltävien autojen kuskitkin eivät olleet valkoihoisia.
Nähtävyyksien jälkeen aloimme etsiä baaria. Niitä oli kyllä joka kadunkulmassa, mutta päätimme kävellä hostellin suosittelemaan Bar 333:een. Paikka oli hieno, mutta ei baarina mitenkään erikoinen. Juttelin Michaelin kanssa asioista maan ja taivaan välissä, mutta välillä meillä oli kommunikaatio-ongelmia. En saanut selvää hänen saksalaisväritteisestä aksentistaan (”zi put zi cupz in zi 'ole”) ja toisinaan etsimme yhteistä sanastoa hänen iPhonestaan. Matkan aikana pääsimme kuitenkin suomalaiseen yhteisymmärrykseen: olimme suurimman osan ajasta hiljaa.
Ensimmäisestä baarista lähdimme etsimään toista ja tuntien harhailun ja epäröinnin jälkeen päädyimme Scubariin, jota mainostettiin reppumatkaajien tapaamispaikkana. Paikalla oli kuitenkin lähinnä paikallisia miehiä, jotka luultavasti olivat kuulleet saman huhun. Lopulta siis hiivimme takaisin hostellille ehkä yhden aikaan. Ehkä minun täytyy valloittaa Sydneyn yöelämä myöhemmin isommalla joukolla varustettuna.
Hostelli oli varsin viihtyisä ja puhdas, joten aamulla heräsimme voimaantuneina ja valmiina valloittamaan Sydney Aquarium, eli Sydneyn vesimaailma. Maksoimme 25 dollaria sisäänpääsystä ja näimme kiloittain erinäköisiä eväkkäitä. Parasta oli kävellä vedenalaisissa käytävissä ja katsoa, kuinka valtavat paholaisrauskut liitivät hiljaa pään yli. Ja oli siellä julmannäköisiä haitakin. Ja kaksi merilehmää.
Paluumatka meni junassa mukavasti, sillä huutavien lasten äänet peittivät alleen takanamme istuvan teknoystävän kuulokkeista kantautuvan suhinan. Osa Sydneystä oli siis valloitettu, seuraavaksi täytyy tehdä lisää sotasuunnitelmia ja suunnata kiikarit uuteen kohteeseen.
perjantai 6. elokuuta 2010
Autonomy Day
Bileet, jotka loppuvat kuudelta. Kuulostaa tylsältä. Suuri osa opiskelijoista on kuitenkin eri mieltä.
Tänään Newcastlen yliopisto juhli Autonomy Dayta, mutta en ole varma, minkälaisesta autonomiasta on kyse. Menoa se ei kuitenkaan haitannut, sillä juhliminen aloitettiin opiskelija-asuntoloissa jo kolmelta. Yöllä.
Itse nukuin pitempään ja päädyin yliopistolle yhdentoista aikaan. Kampuksen baariin oli sadan metrin jono, enkä halunnut jonottaa yksin, joten menin kirjastoon odottelemaan tuttujen ilmaantumista. Simon, International Housen asukki, oli jo sisällä, mutta John ja Tim olivat vasta tulossa.
Päivän ohjelmaan kuuluu ilmeisesti rankkaa juomista ja naamiaisasuihin pukeutumista. Kävellessäni kampuksella näin, kuinka Buzz Lightyeariksi pukeutunutta miestä nostettiin pyörätuoliin, koska hän oli väsähtänyt kesken juhlimisen. Hän oli selvästikin lähtenyt kohti ääretöntä, mutta ei aivan päässyt sen yli.
Kampukselle oli myös pystytetty pomppulinnoja, liikutettavia vessoja ja muita härveleitä. Puolet kaupungin poliisivoimista oli tullut avittamaan kampuksen vartijoita, ja he kävelivät juhlijoiden joukossa aseet koteloissaan.
Päivänvalo paljasti juhlivien ihmisten seisovat silmät ja nykivät tanssiliikkeet, jotka on tarkoitettu vain yökerhojen hämyisiin nurkkiin. Kello kahdelta meno oli kuin normaalisti kaksitoista tuntia myöhemmin.
Päädyimme Timin ja Michaelin, molemmat ovat saksalaisia, kanssa käymään täällä minun asunnollani ja näytin heille paikkoja. Istuimme vilpolassa ja nautimme maisemista. Sain vähintään puolet vuokrasta takaisin henkisenä pääomana, niin otettuja he tuntuivat olevan asumuksestani. Alan tottua liikaa siihen, että syön aamiaista hienon maiseman edessä lämpenevässä Australian talvessa.
Kuten kaikkien bileiden, myös Autonomy Dayn täytyy loppua joskus. Joskus tarkoitti tänään noin puoli viittä, jolloin suurin osa ihmisistä oli jo jatkanut matkaansa. Osa nukkumaan, osa heräilemään, osa jatkamaan juhlintaa.
Tänään Newcastlen yliopisto juhli Autonomy Dayta, mutta en ole varma, minkälaisesta autonomiasta on kyse. Menoa se ei kuitenkaan haitannut, sillä juhliminen aloitettiin opiskelija-asuntoloissa jo kolmelta. Yöllä.
Itse nukuin pitempään ja päädyin yliopistolle yhdentoista aikaan. Kampuksen baariin oli sadan metrin jono, enkä halunnut jonottaa yksin, joten menin kirjastoon odottelemaan tuttujen ilmaantumista. Simon, International Housen asukki, oli jo sisällä, mutta John ja Tim olivat vasta tulossa.
Päivän ohjelmaan kuuluu ilmeisesti rankkaa juomista ja naamiaisasuihin pukeutumista. Kävellessäni kampuksella näin, kuinka Buzz Lightyeariksi pukeutunutta miestä nostettiin pyörätuoliin, koska hän oli väsähtänyt kesken juhlimisen. Hän oli selvästikin lähtenyt kohti ääretöntä, mutta ei aivan päässyt sen yli.
Kampukselle oli myös pystytetty pomppulinnoja, liikutettavia vessoja ja muita härveleitä. Puolet kaupungin poliisivoimista oli tullut avittamaan kampuksen vartijoita, ja he kävelivät juhlijoiden joukossa aseet koteloissaan.
Päivänvalo paljasti juhlivien ihmisten seisovat silmät ja nykivät tanssiliikkeet, jotka on tarkoitettu vain yökerhojen hämyisiin nurkkiin. Kello kahdelta meno oli kuin normaalisti kaksitoista tuntia myöhemmin.
Päädyimme Timin ja Michaelin, molemmat ovat saksalaisia, kanssa käymään täällä minun asunnollani ja näytin heille paikkoja. Istuimme vilpolassa ja nautimme maisemista. Sain vähintään puolet vuokrasta takaisin henkisenä pääomana, niin otettuja he tuntuivat olevan asumuksestani. Alan tottua liikaa siihen, että syön aamiaista hienon maiseman edessä lämpenevässä Australian talvessa.
Kuten kaikkien bileiden, myös Autonomy Dayn täytyy loppua joskus. Joskus tarkoitti tänään noin puoli viittä, jolloin suurin osa ihmisistä oli jo jatkanut matkaansa. Osa nukkumaan, osa heräilemään, osa jatkamaan juhlintaa.
torstai 5. elokuuta 2010
”Creationism – it makes more sense.”
Kun joku lähestyy sinua baarissa kokislasi kädessä, tämä on varmaa. Hän on Jeesuksen asialla.
Eilen kampuksen baarissa seuraamme lyöttäytyivät mies ja nainen, jotka olivat noin kaksikymppisiä. He esittelivät itsensä ja kyselivät meiltä, mitä teemme täällä Newcastlessa. Keskustelussa kävi ilmi, että he olivat USA:sta ja tulivat tänne kuudeksi viikoksi auttamaan paikallista Student Life -järjestöä. Omien sanojensa mukaan he jalkautuvat paikallisiin baareihin ja tilaisuuksiin tutustuakseen ihmisiin.
Jeesusta ei ollut vielä mainittu kertaakaan, mutta arvasin, että hän oli kaiken takana. Kun poika mainitsi järjestön nimen Yhdysvalloissa – jotakin-jotakin-jotakin of Christ – sain viimein varmistuksen. Poika ei kuitenkaan yrittänyt koko ajan kääntää puhetta uskoon, siihen ainoaan oikeaan tietysti, vaan hän tuntui keskustelevan ihan tutustumisen ilosta. Nostan hattua siitä.
Minua kuitenkin kiinnosti hänen tarinansa ja hänen uskonsa, joten kyselin häneltä, miten hän oli päätynyt tähän tilanteeseen sekä vaikeita kysymyksiä uskonnoista yleensä. Hän kertoi tarinansa, joka monesti tuntuu toistavan samaa kaavaa: hän oli elänyt college-vuosinaan perinteistä opiskelijaelämää alkoholin ja juhlimisen läpitunkemana, kunnes eräänä iltana hän saavutti pohjan ja löysi Jumalan.
Aikaisemmista kokemuksista johtuen minua kiinnosti hänen suhtautumisensa hirmuliskoihin, eli dinosauruksiin. Kun kysyin, kannattiko hän evoluutioteoriaa vai kreationismia, hän sanoi lauseen, jonka voisin painaa t-paitaan: ”Creationism – it just makes more sense.”
Evoluution parissa kasvaneelle on helppoa naurahtaa ivallisesti näille tietämättömille moukille, jotka sulkevat silmänsä tieteellisiltä tosiseikoilta. Toisaalta koulussa opetetut teoriat ovat omalla tavallaan uskonkappaleita myös tieteellisesti suuntautuneille ihmisille. Kuka meistä on nähnyt evoluution toiminnassa? Kuka meistä on laskenut maapallon iän itse?
Ehkä merkittävin ero on siinä, että evoluutioteoria on nimensä mukaisesti teoria. Teorian luonteeseen kuuluu, että sitä muokataan sitä mukaa, kun uutta tietoa tulee. Kreationismi ei kuitenkaan ole kaikille teoria, se on totuus. Ihanteellisessa maailmassa uudet havainnot täydentävät ja muokkaavat teoriaa; järkkymättömän totuuden edessä uudet havainnot muokataan totuuteen.
Poika myönsi minulle, että hän ei tiedä kovin montaa faktaa, jotka tukisivat kreationismia jos sitä verrataan evoluutioteoriaan. Sillä ei kuitenkaan ollut hänelle merkitystä. Hän uskoi – oikeastaan hän tiesi –, että Jumala on kaiken takana.
Viime viikolla tapasin uskovaisia, jotka puhuivat Taivaasta rauhaisa hymy huulillaan. He olivat omiensa keskuudessa. Tämä poika puhui uskostaan varovaisesti. Hymy muuttui välillä irvistykseksi, kun hän mietti kysymyksiä, joihin hän ei aiemmin ollut joutunut vastaamaan.
Eilen kampuksen baarissa seuraamme lyöttäytyivät mies ja nainen, jotka olivat noin kaksikymppisiä. He esittelivät itsensä ja kyselivät meiltä, mitä teemme täällä Newcastlessa. Keskustelussa kävi ilmi, että he olivat USA:sta ja tulivat tänne kuudeksi viikoksi auttamaan paikallista Student Life -järjestöä. Omien sanojensa mukaan he jalkautuvat paikallisiin baareihin ja tilaisuuksiin tutustuakseen ihmisiin.
Jeesusta ei ollut vielä mainittu kertaakaan, mutta arvasin, että hän oli kaiken takana. Kun poika mainitsi järjestön nimen Yhdysvalloissa – jotakin-jotakin-jotakin of Christ – sain viimein varmistuksen. Poika ei kuitenkaan yrittänyt koko ajan kääntää puhetta uskoon, siihen ainoaan oikeaan tietysti, vaan hän tuntui keskustelevan ihan tutustumisen ilosta. Nostan hattua siitä.
Minua kuitenkin kiinnosti hänen tarinansa ja hänen uskonsa, joten kyselin häneltä, miten hän oli päätynyt tähän tilanteeseen sekä vaikeita kysymyksiä uskonnoista yleensä. Hän kertoi tarinansa, joka monesti tuntuu toistavan samaa kaavaa: hän oli elänyt college-vuosinaan perinteistä opiskelijaelämää alkoholin ja juhlimisen läpitunkemana, kunnes eräänä iltana hän saavutti pohjan ja löysi Jumalan.
Aikaisemmista kokemuksista johtuen minua kiinnosti hänen suhtautumisensa hirmuliskoihin, eli dinosauruksiin. Kun kysyin, kannattiko hän evoluutioteoriaa vai kreationismia, hän sanoi lauseen, jonka voisin painaa t-paitaan: ”Creationism – it just makes more sense.”
Evoluution parissa kasvaneelle on helppoa naurahtaa ivallisesti näille tietämättömille moukille, jotka sulkevat silmänsä tieteellisiltä tosiseikoilta. Toisaalta koulussa opetetut teoriat ovat omalla tavallaan uskonkappaleita myös tieteellisesti suuntautuneille ihmisille. Kuka meistä on nähnyt evoluution toiminnassa? Kuka meistä on laskenut maapallon iän itse?
Ehkä merkittävin ero on siinä, että evoluutioteoria on nimensä mukaisesti teoria. Teorian luonteeseen kuuluu, että sitä muokataan sitä mukaa, kun uutta tietoa tulee. Kreationismi ei kuitenkaan ole kaikille teoria, se on totuus. Ihanteellisessa maailmassa uudet havainnot täydentävät ja muokkaavat teoriaa; järkkymättömän totuuden edessä uudet havainnot muokataan totuuteen.
Poika myönsi minulle, että hän ei tiedä kovin montaa faktaa, jotka tukisivat kreationismia jos sitä verrataan evoluutioteoriaan. Sillä ei kuitenkaan ollut hänelle merkitystä. Hän uskoi – oikeastaan hän tiesi –, että Jumala on kaiken takana.
Viime viikolla tapasin uskovaisia, jotka puhuivat Taivaasta rauhaisa hymy huulillaan. He olivat omiensa keskuudessa. Tämä poika puhui uskostaan varovaisesti. Hymy muuttui välillä irvistykseksi, kun hän mietti kysymyksiä, joihin hän ei aiemmin ollut joutunut vastaamaan.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Crikey!
Harmikseni en ole vielä kuullut kenenkään sanovan noin. Muutamia selvästi australianenglannille ominaisia piirteitä olen silti huomannut. Yleisesti ottaen monet naiset kuulostavat siltä kuin heillä olisi nuha. He puhuvat siis korkealla nasaaliäänellä. Monet miehet puolestaan kuulostavat kuin heillä olisi kipeä kurkku. He tavoittelevat ilmeisesti seksikkään käheää ääntä. Molemmat saattavat toki johtua siitä, että talviflunssa jyllää opiskelijoiden keskuudessa.
Vastapäivään-blogin keittiöntuolilingvisti esittelee nyt kolme aussienglannista tuttua piirrettä.
1. Heaps
Tämä sana alkaa kärsiä pahasta inflaatiosta. Sitä käytetään samassa paikassa kuin vaikka loads of tai a lot of. Commonwealth Bank esimerkiksi mainostaa, että sillä on Heaps Free Student Options. Kaupasta voi myös ostaa heaps of stuff. Ilmaisua kuulee kadulla ja yliopistossa, mutta sen suosio alkanee kääntyä vähentyä nyt kun kaupalliset tahot ovat kaapanneet sen.
2. Lyhentäminen
University on uni. Jesmondin asuinalue on Jesso. Adjektiivi derelict muuttuu derroksi. Australialaisilla on niin paljon asiaa ja niin vähän aikaa, että sanoja täytyy lyhentää.
3. Aksentti
Kaikki rakastavat australialaista aksenttia. Se ei ole samaan tapaan pompöösi kuin englantilainen teekuppiaksentti eikä korvia raastava kuin amerikkalainen mongerrus. Kun australialainen puhuu, rivien välistä paistaa ”no worries” -asenne.
Ehkä liioittelin, mutta australianenglannin ääntämys kuulostanee silti suomalaisten korvissa sopivan erilaiselta. Siihen ei liity samanlaisia negatiivisia olettamuksia kuin edellä mainittuihin variantteihin.
p.s.
Jos et kaupan kassalla ymmärrä, mitä kassaneiti yrittää kysyä, on parasta vastata ei, jos ei toisenkaan kerran jälkeen saa selvää. Ainakin turvallisempaa. Samaa pätee baarissa tavattuihin ihmisiin.
Vastapäivään-blogin keittiöntuolilingvisti esittelee nyt kolme aussienglannista tuttua piirrettä.
1. Heaps
Tämä sana alkaa kärsiä pahasta inflaatiosta. Sitä käytetään samassa paikassa kuin vaikka loads of tai a lot of. Commonwealth Bank esimerkiksi mainostaa, että sillä on Heaps Free Student Options. Kaupasta voi myös ostaa heaps of stuff. Ilmaisua kuulee kadulla ja yliopistossa, mutta sen suosio alkanee kääntyä vähentyä nyt kun kaupalliset tahot ovat kaapanneet sen.
2. Lyhentäminen
University on uni. Jesmondin asuinalue on Jesso. Adjektiivi derelict muuttuu derroksi. Australialaisilla on niin paljon asiaa ja niin vähän aikaa, että sanoja täytyy lyhentää.
3. Aksentti
Kaikki rakastavat australialaista aksenttia. Se ei ole samaan tapaan pompöösi kuin englantilainen teekuppiaksentti eikä korvia raastava kuin amerikkalainen mongerrus. Kun australialainen puhuu, rivien välistä paistaa ”no worries” -asenne.
Ehkä liioittelin, mutta australianenglannin ääntämys kuulostanee silti suomalaisten korvissa sopivan erilaiselta. Siihen ei liity samanlaisia negatiivisia olettamuksia kuin edellä mainittuihin variantteihin.
p.s.
Jos et kaupan kassalla ymmärrä, mitä kassaneiti yrittää kysyä, on parasta vastata ei, jos ei toisenkaan kerran jälkeen saa selvää. Ainakin turvallisempaa. Samaa pätee baarissa tavattuihin ihmisiin.
tiistai 3. elokuuta 2010
Suuria luuloja
Jos joku ostaa kalliin kannettavan, hän varmaan pitää sitä hyvänä ostoksena. Se saattaa toki olla hyvä, mutta tuntemukseen vaikuttaa myös se, että siitä on maksanut niin paljon. Se, joka maksaa paljon 15,4-tuumaisesta paperipainosta, on tietysti hölmö, eikä kukaan meistä halua ajatella olevansa hölmö. Niinpä tietokoneen täytyy olla hyvä.
Jos joku pitää kurssia yliopistotasolla, hän varmaan pitää sitä haastavana ja kovaa työtä vaativana. Se saattaa toki olla näitä asioita, mutta luultavasti hän ei vain halua pitää itseään hölmönä, joka kertoilee itsestäänselvyyksiä.
Ensimmäisen viikon luentojen jälkeen minusta tuntui, että kurssit ovat todella vaikeita ja niillä oletetaan laajaa tietoutta. Vaihdoin yhden graafisen suunnittelun kurssin kokonaan, sillä sen opettaja maalaili piruja seinälle ohjelmalla, josta minulla ei voinut olla käsitystäkään. Nähtyäni astetta helpomman ohjelman kurssisuunnitelman minusta alkoi tuntua, että vaihto oli aiheellinen. Ensimmäisen vuoden kurssi lupasi opettaa ne taidot, jotka jokaisen graafisen suunnittelijan tulee osata.
Toinen viikko alkoi, ja sen mukana pienryhmät. Journalismikurssin pienryhmä vaikutti mielenkiintoiselta, sillä ihmisillä tuntui olevan mielipiteitä, joita he avoimesti jakoivat. Graafisen suunnittelun peruskurssilla sen sijaan kävimme läpi, mikä on prosessori, mitä on RAM ja muita osia, jotka ovat tuttuja kaikille likinäköisille.
Pienryhmässä aloitimme Adobe Illustratorin opettelun perusteista. Kas tässä on nuoli, paina tuosta niin siitä tulee viiva. En väitä olevani mikään velho ohjelman käytössä, mutta peruskurssilla tosiaan lähdetään perusteista. Tiedä häntä, mikä olisi ollut oikea valinta: roikkua mukana vaikeammalla kurssilla opettajan säälivien silmien alla (tuo raukka on ulkomailta) vai tylsistyä helpolla kurssilla. Onneksi kursseista voi tehdä itselle niin vaikeita kuin itse haluaa näkemällä vaivaa kurssitöiden parissa.
Näin tänään monia mielenkiintoisia ihmisiä. Toisessa pienryhmässä oli rasvatukkainen tyttö, joka näytti tietävän asioista, sitten oli valerusketuksella itsensä kuorruttanut tyttö, joka ei näyttänyt tietävän kauheasti. Graafisessa suunnittelussa oli yksi aasialaisparka, joka ei tuntunut ymmärtävän opettajan ohjeista mitään ja piirteli omikseen.
Näköjään sijoitan monet tapaamani ihmiset lokerikkoon, josta heille tuntuu löytyvän aina sopiva kolo. Yleistäminen on vaarallista, mutta jollakin tapaa maailmaan pitää saada järjestystä. Niin kauan kun en tiedä kenestäkään muuta kuin hänen ulkoisen olemuksensa, hän saa asua roolihahmonsa nahoissa. Ehkä joskus hän murtautuu roolistaan ja astuu uuteen rooliin. Ehkä tekorusketus kieliikin Australiassa avoimesta mielestä. Tiedolle avoimesta mielestä.
Jos joku pitää kurssia yliopistotasolla, hän varmaan pitää sitä haastavana ja kovaa työtä vaativana. Se saattaa toki olla näitä asioita, mutta luultavasti hän ei vain halua pitää itseään hölmönä, joka kertoilee itsestäänselvyyksiä.
Ensimmäisen viikon luentojen jälkeen minusta tuntui, että kurssit ovat todella vaikeita ja niillä oletetaan laajaa tietoutta. Vaihdoin yhden graafisen suunnittelun kurssin kokonaan, sillä sen opettaja maalaili piruja seinälle ohjelmalla, josta minulla ei voinut olla käsitystäkään. Nähtyäni astetta helpomman ohjelman kurssisuunnitelman minusta alkoi tuntua, että vaihto oli aiheellinen. Ensimmäisen vuoden kurssi lupasi opettaa ne taidot, jotka jokaisen graafisen suunnittelijan tulee osata.
Toinen viikko alkoi, ja sen mukana pienryhmät. Journalismikurssin pienryhmä vaikutti mielenkiintoiselta, sillä ihmisillä tuntui olevan mielipiteitä, joita he avoimesti jakoivat. Graafisen suunnittelun peruskurssilla sen sijaan kävimme läpi, mikä on prosessori, mitä on RAM ja muita osia, jotka ovat tuttuja kaikille likinäköisille.
Pienryhmässä aloitimme Adobe Illustratorin opettelun perusteista. Kas tässä on nuoli, paina tuosta niin siitä tulee viiva. En väitä olevani mikään velho ohjelman käytössä, mutta peruskurssilla tosiaan lähdetään perusteista. Tiedä häntä, mikä olisi ollut oikea valinta: roikkua mukana vaikeammalla kurssilla opettajan säälivien silmien alla (tuo raukka on ulkomailta) vai tylsistyä helpolla kurssilla. Onneksi kursseista voi tehdä itselle niin vaikeita kuin itse haluaa näkemällä vaivaa kurssitöiden parissa.
Näin tänään monia mielenkiintoisia ihmisiä. Toisessa pienryhmässä oli rasvatukkainen tyttö, joka näytti tietävän asioista, sitten oli valerusketuksella itsensä kuorruttanut tyttö, joka ei näyttänyt tietävän kauheasti. Graafisessa suunnittelussa oli yksi aasialaisparka, joka ei tuntunut ymmärtävän opettajan ohjeista mitään ja piirteli omikseen.
Näköjään sijoitan monet tapaamani ihmiset lokerikkoon, josta heille tuntuu löytyvän aina sopiva kolo. Yleistäminen on vaarallista, mutta jollakin tapaa maailmaan pitää saada järjestystä. Niin kauan kun en tiedä kenestäkään muuta kuin hänen ulkoisen olemuksensa, hän saa asua roolihahmonsa nahoissa. Ehkä joskus hän murtautuu roolistaan ja astuu uuteen rooliin. Ehkä tekorusketus kieliikin Australiassa avoimesta mielestä. Tiedolle avoimesta mielestä.
maanantai 2. elokuuta 2010
Lisää turriystäviä
Taisin joskus mainita pelostani, että joku yö astun torakan päälle pimeässä kylpyhuoneessa ja se rasahtaa ikävästi märäksi läntiksi. Onneksi en astunut sen päälle.
Aamulla minua odotti kylpyhuoneessa uusi lemmikki. Se näytti Abigailin isoveljeltä, joten ristin sen Conradiksi. Conradissa oli paljon samaa kuin siskossaan: se makasi selällään ja heilutteli pikkuisia käpäliään kuin sanoen ”älä astu minun päälleni, ystävä hyvä”. Sen silmissä oli kuitenkin ilkeä kimallus – aivan toisin kuin Abigailin lempeissä silmissä.
Abigail asustelee vieläkin vessan lattialle, mutta minusta tuntuu, että minun täytyy irtisanoa hänen vuokrasopimuksensa. Sovimme, että taloon ei kutsuta lisää vieraita, mutta ilmeisesti sana ei mennyt perille. Hän saa siis päätyä samaan paikkaan kuin sukulaisensa, eli viemäriverkostoon.
Kun tapasin Conradin, en ollut varma, mitä tekisin. Se oli selvästi elossa, joten ensimmäiseksi minun piti tietenkin päättää sen päivät inhimillisesti. Inhimillisesti minun kannaltani tietenkin. En löytänyt kenkää, jolla liiskata se, joten tartuin limukkatölkkiin ja litistin sen hengiltä. Ääni, joka lähtee torakan kuoresta, kun sen on tölkin reunan ja kovan paikan välissä, ei välttämättä ole ääni, jonka haluan kuulla ennen aamiaista.
Ehkä minun pitäisi syödä seuraava torakka, joka ilmestyy mailleni. Näyttäisin sille, kuka täällä määrää, ja torakan tappaminen jollakin muulla välineellä kuin omilla hampaillaan tuntuisi sen jälkeen varmasti paljon helpommalta.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Oudot kestiystävät
Viime viikolla osallistuin kahteen illanviettoon, jotka ovat olleet varmasti kummallisimmat tapaamiset elämäni aikana. Molemmissa olen nähnyt vilaukselta kahden hyvin erilaisen ihmisryhmän eloa täällä Newcastlessa.
Ensimmäinen tapaaminen ei itse asiassa ollut varsinaisesti Newcastlessa vaan pienessä kylässä täällä lähellä. Ystäväni ystävä kutsui minut viettämään iltaa, juomaan pari olutta ja pelaamaan biljardia paikalliseen baariin. Hän jopa haki minut kotoani, mikä oli hyvin kiltisti tehty, sillä en olisi millään löytänyt itse perille.
Tiesin jo etukäteen, että tämä kaveri oli tiukasti mukana kirkon toiminnassa ja valmis levittämään Jumalan sanaa, mutta sitä en arvannut, millainen tapaaminen lopulta oli. Baarin katetulla takapihalla istui pöydän ääressä neljä ihmistä, jotka näyttivät ihan tavallisilta pikkukylän nuorilta aikuisilta. Pöydällä näkyivät vielä äskettäin nautitun grilliaterian jäljet – ja kasa nuorille tarkoitettuja Uusia Testamentteja.
Minulla on epäluuloni uskontoja ja uskovaisia kohtaan, mutta minua ei häiritse, jos joku tunnistaa kutsumuksen itsessään. Seurue näytti iloiselta, eikä kukaan yrittänyt tuputtaa uskoaan minulle ainakaan suoraan. Käsittelyssä oli tällä kertaa Ilmestyskirja, josta jokainen luki vuorollaan kappaleen ja josta keskusteltiin jälkeenpäin.
Nuoret ihmiset ovat nuoria ihmisiä, vaikka uskoisivat mihin jumalaan. Keskustelu ei ollut kuivakan uskonnollista, vaan testamentissa mainitut kullalla päällystetyt kadut kirvoittivat suunnitelmia siitä, miten niitä pitkin voisi liukua vaikka naamallaan sen jälkeen, kun lopulta pääsee taivaaseen. Taivaassa kun ei tunneta kipua, kuten he järkeilivät. Samalla logiikalla jotkut ajattelivat hypätä täyttä vauhtia seinään, jotta voisivat turvallisesti kokea, miltä se tuntuu.
Keskustelu liikkui korkean ja matalan, hartaan ja riemukkaan välillä, mutta kaiken aikaa ryhmän jäsenten kasvoilla loisti tyytyväinen hymy, sillä he tiesivät, että Jumala pitää heistä huolta. Katselin heitä melkein kateellisena, sillä heidän huolensa ja murheensa näyttivät kevyiltä kantaa. Ehkä jopa liian kevyiltä.
Automatkalla takaisin aloin syystä tai toisesta puhua siitä, miten nykyiset lintumme ovat etäistä sukua dinosauruksille. Kun sanat olivat lähteneet suustani, aloin miettiä, uskovatko he evoluutioon tai dinosauruksiin tai fossiileihin. Aikaisemmissa keskusteluissa oli väläytelty sitä, että Jumala oli luonut maailman tuhansia vuosia aikaisemmin, enkä nähnyt, miten dinosaurukset saatiin sovitettua tähän maailmankuvaan. Vaikenin asiasta muutaman sanan jälkeen.
Toinen tapaaminen oli luonteeltaan paljon maallisempi. Eräs opettajani kutsui minut päivälliselle luokseen ja saavuttuani paikalle minut esiteltiin roolihahmoille, jotka tuntuivat olevan suoraan komediasarjasta. Oli viinan karhentamia kurkkuja, seksuaalivähemmistöjä, etnisiä vähemmistöjä, katkeruutta, englantilainen akateemikko, junankuljettaja – ja minä.
Ilta alkoi tyylikkäästi alkupalojen ja valkoviinin parissa, mutta pian keskustelu kääntyi yhteisiin tuttaviin, joiden elämä tuntui olevan niin kummallista, että heidän täytyi olla osaksi keskittyjä. Sain kuulla, miten heidän yhteinen tuttavansa varasti muiden tarinoita ja sijoitti niitä omaan elämäänsä. Hän oli muun muassa suorittanut kuvitteellisen tohtorintutkinnon, elänyt Aasiassa ja tehnyt niin monta eri asiaa, etteivät ne mahtuneet yhteen elinaikaan.
Muiden keskusteluissa esiintyneiden nimen eteen laitettiin useimmiten etuliite ”Hullu”, kuten nimessä ”Hullu-Riitta”, ja jos he eivät olleet viettäneet aikaa parantolassa, he olivat tarinoiden perusteella hyvää vauhtia menossa sinne. Nyökkäilin kohteliaasti, mutta harmikseni en tuntenut muita hulluja kuin ne, jotka istuivat kanssani samassa huoneessa.
Joskus sitä miettii, kun kävelee katua pitkin ja näkee valon ikkunassa, että mitä tapahtuu ikkunalasin toisella puolella. Täällä viikolla sain nähdä sen, mutta en koskaan olisi osannut arvata, millaista jäniksenkolon tuolla puolen oikeasti on.
Ensimmäinen tapaaminen ei itse asiassa ollut varsinaisesti Newcastlessa vaan pienessä kylässä täällä lähellä. Ystäväni ystävä kutsui minut viettämään iltaa, juomaan pari olutta ja pelaamaan biljardia paikalliseen baariin. Hän jopa haki minut kotoani, mikä oli hyvin kiltisti tehty, sillä en olisi millään löytänyt itse perille.
Tiesin jo etukäteen, että tämä kaveri oli tiukasti mukana kirkon toiminnassa ja valmis levittämään Jumalan sanaa, mutta sitä en arvannut, millainen tapaaminen lopulta oli. Baarin katetulla takapihalla istui pöydän ääressä neljä ihmistä, jotka näyttivät ihan tavallisilta pikkukylän nuorilta aikuisilta. Pöydällä näkyivät vielä äskettäin nautitun grilliaterian jäljet – ja kasa nuorille tarkoitettuja Uusia Testamentteja.
Minulla on epäluuloni uskontoja ja uskovaisia kohtaan, mutta minua ei häiritse, jos joku tunnistaa kutsumuksen itsessään. Seurue näytti iloiselta, eikä kukaan yrittänyt tuputtaa uskoaan minulle ainakaan suoraan. Käsittelyssä oli tällä kertaa Ilmestyskirja, josta jokainen luki vuorollaan kappaleen ja josta keskusteltiin jälkeenpäin.
Nuoret ihmiset ovat nuoria ihmisiä, vaikka uskoisivat mihin jumalaan. Keskustelu ei ollut kuivakan uskonnollista, vaan testamentissa mainitut kullalla päällystetyt kadut kirvoittivat suunnitelmia siitä, miten niitä pitkin voisi liukua vaikka naamallaan sen jälkeen, kun lopulta pääsee taivaaseen. Taivaassa kun ei tunneta kipua, kuten he järkeilivät. Samalla logiikalla jotkut ajattelivat hypätä täyttä vauhtia seinään, jotta voisivat turvallisesti kokea, miltä se tuntuu.
Keskustelu liikkui korkean ja matalan, hartaan ja riemukkaan välillä, mutta kaiken aikaa ryhmän jäsenten kasvoilla loisti tyytyväinen hymy, sillä he tiesivät, että Jumala pitää heistä huolta. Katselin heitä melkein kateellisena, sillä heidän huolensa ja murheensa näyttivät kevyiltä kantaa. Ehkä jopa liian kevyiltä.
Automatkalla takaisin aloin syystä tai toisesta puhua siitä, miten nykyiset lintumme ovat etäistä sukua dinosauruksille. Kun sanat olivat lähteneet suustani, aloin miettiä, uskovatko he evoluutioon tai dinosauruksiin tai fossiileihin. Aikaisemmissa keskusteluissa oli väläytelty sitä, että Jumala oli luonut maailman tuhansia vuosia aikaisemmin, enkä nähnyt, miten dinosaurukset saatiin sovitettua tähän maailmankuvaan. Vaikenin asiasta muutaman sanan jälkeen.
Toinen tapaaminen oli luonteeltaan paljon maallisempi. Eräs opettajani kutsui minut päivälliselle luokseen ja saavuttuani paikalle minut esiteltiin roolihahmoille, jotka tuntuivat olevan suoraan komediasarjasta. Oli viinan karhentamia kurkkuja, seksuaalivähemmistöjä, etnisiä vähemmistöjä, katkeruutta, englantilainen akateemikko, junankuljettaja – ja minä.
Ilta alkoi tyylikkäästi alkupalojen ja valkoviinin parissa, mutta pian keskustelu kääntyi yhteisiin tuttaviin, joiden elämä tuntui olevan niin kummallista, että heidän täytyi olla osaksi keskittyjä. Sain kuulla, miten heidän yhteinen tuttavansa varasti muiden tarinoita ja sijoitti niitä omaan elämäänsä. Hän oli muun muassa suorittanut kuvitteellisen tohtorintutkinnon, elänyt Aasiassa ja tehnyt niin monta eri asiaa, etteivät ne mahtuneet yhteen elinaikaan.
Muiden keskusteluissa esiintyneiden nimen eteen laitettiin useimmiten etuliite ”Hullu”, kuten nimessä ”Hullu-Riitta”, ja jos he eivät olleet viettäneet aikaa parantolassa, he olivat tarinoiden perusteella hyvää vauhtia menossa sinne. Nyökkäilin kohteliaasti, mutta harmikseni en tuntenut muita hulluja kuin ne, jotka istuivat kanssani samassa huoneessa.
Joskus sitä miettii, kun kävelee katua pitkin ja näkee valon ikkunassa, että mitä tapahtuu ikkunalasin toisella puolella. Täällä viikolla sain nähdä sen, mutta en koskaan olisi osannut arvata, millaista jäniksenkolon tuolla puolen oikeasti on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)