Runo punaiselle kivelle

Vesa Keskinen paljasti romanttisen luonteensa ja piilevät runoilijanlahjansa herkässä runossa rakastetulleen. Vastapäivään-blogi ei halua jäädä pekkaa pahemmaksi, joten se julkaisee tässä ensimmäisen punaiselle kivelle osoitetun runon, jonka kirjoittaja suostui antamaan julkistettavaksi.

– Kirjoitan vain englanniksi, sanoo Ahola. Syyksi hän mainitsee sen, että Ayer's Rock ei ymmärrä suomea.

– Lisäksi kaikki kuulostaa paremmalta englanniksi. Ainakin melkein kaikki, hän jatkaa.

Red rock.

I am coming. We are coming. I hope you are there.

Red rock, timberwood. Uncanny surprise, lest the world would sleep in silence.

Connect with eternal wind that is blowing like hell. In addition, the sky is crying.

Furthermore, my sacred red rock, I will not step on you.

Red rock, red rock, timberwood, Lo, for the sky is red too.

Halt! Time to swing the hammer of time.

Red rock.

Timberwood.

Missing my red rock!

Englantia taitamattomalle yleisölle Vastapäivään tarjoaa suomenkielisen käännöksen.

Punakivi.

Tulen. Tulemme. Ehkä olet siellä.

Punakivi, puu. Korkkaamaton yllätys, jos maailma nukkuisi hiljaisuudessa.

Yhdistä ikuiseen tuuleen, joka tuulee kuin helvetti. Lisäksi maailma itkee.

Eikä siinä vielä kaikki, punakivi en porkkaa sua.

Punakivi, punakivi, puu. Ala, taivaskin on punainen.

Seis! Aika heiluttaa ajan vasaraa.

Punakivi.

Puu.

Menen ohi punakivestä.

Vastapäivään-blogi palaa kahden viikon tauon jälkeen.

Aika kultaa muistot, vuodet menneen hopeaa

Muistatko, kun yläasteella Pertti (nimi muutettu) ajoi Koskelan ostarilla hyppyristä ja kaatui rähmälleen asfaltille? Martti (nimi muutettu) osti Pertille kaupasta tikkarin, koska polveen oli tullut pikkuinen naarmu.

Muistatko, kun oltiin armeijassa? Talvella oli kylmää ja lunta oli ainakin metri. Meidän piti hypätä telakuorma-auton etuvaunusta, kun se kaarsi metsään turvaan. Teka pysähtyi muutamaksi sekunniksi metsän reunaan, ja minun ja Heikin (nimi muutettu) tehtävä oli rämpiä ahtaasta tekasta mahdollisimman nopeasti pihalle.

Muistatko, kun läimäytin oven kiinni ja teka lähti liikkeelle, eikä kukaan huomannut ajoissa, että Heikin taisteluvyön nauha oli jäänyt oven väliin? Katsoin, kuinka liikkuva teka kiskaisi Heikin telojensa alle ja huusin kuin sotaelokuvissa: ”Lääkintämies!” Heikin tuskaisa huuto oli myös Oscarin arvoinen, kun hän ilmaantui lumen ja telojen välistä. Kuin ihmeen kaupalla mustelmat olivat pahimmat vammat, mitä onnettomuudesta koitui.

Entä se kun lapsena juostiin meiltä naapuritalolle, koska Valtteri (nimi muutettu) oli saanut Sega Saturnin? Meillä oli vain Super Nintendo, joten uusi konsoli oli koko naapuruston lasten ihmetyksen aihe. Lapsia virtasi taloon sisään ja me tulimme viimeisinä. Ovella seisova isoäiti pudisteli päätään ja sulki oven juuri nenämme edestä ja sanoi, ettei sisälle mahdu enää ketään.

Muistatko lukion? Pölyltä tuoksuvan keramiikkaluolan... luokan, jossa opimme latinan deklinaatiot ja konjugaatiot ja katselimme latinamummun matkakuvia. Kirjaston, jossa opimme, miten tuppea pelataan. Entä päivän, kun ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat viimein ja istuimme ruokalassa ja tuijotimme pieniä paperinsuikaleita?

Entä sen, kun pysähdyimme tienristeykseen keskellä yötä ja mietimme, mitä jos karhut hyppelisivät puusta toiseen kuin oravat? Tai kun menimme teille kotiin ja pikkuveljesi katsoi ikkunasta, että tuolla sisko seisoo jonkun tytön kanssa, koska minulla oli vielä pitkät hiukset.

Minä muistan.

Sunnuntai

Viimeiset prosentit täyttyvät hitaasti, kun lataan koulutyötäni nettiin. Haastatteluista ja kuvista koostuva slide show on viimein tehty. Se oli tähänastisista töistä raskain ja isotöisin, mutta samalla varsin palkitseva.

Työn valmistuminen tarkoittaa sitä, että ensi viikolla ei ole enää palautettavia koulutöitä. Se taas tarkoittaa sitä, että voin alkaa valmistautua road tripille. Perjaintaiaamuna aikaisin suuntaamme taksilla Newcastlen lentokentälle. Tässä on siis vielä muutama yö kerätä jännitystä.

Ajattelin ottaa vanhan päiväkirjani mukaan matkalle, jotta voin kirjoitella asiat ylös. Minulla on niin huono muisti, että jos minulla ei olisi blogiani ja valokuva-arkistoani, unohtaisin varmaan vuoden päästä, että kävin täällä ollenkaan.

p.s. Teknologia harvemmin toimii niin kuin sen pitäisi. Yritys ja erehdys on tapa, jolla lopulta saanen slide show'n nettiin asti. Minun yritykseni ja jonkun muun erehdys.

Vastapäivään-blogin juhlaeditio

Tämä on Vastapäivään-blogin sadas kirjoitus. Sen kunniaksi blogi listaa tällä hetkellä tärkeitä numeroita.

7.Seitsemän yötä eeppisen road tripin alkuun. Matka kahden saksalaisen kanssa kohti Australian sydäntä starttaa perjantaina 24. syyskuuta.

82. Kahdeksankymmentäkaksi päivää sitten matkani alkoi Helsinki-Vantaan lentoasemalta.

2. Kaksi takavuosien suosikkianimaatiota yhdistämällä saa todenmukaisen kuvauksen lämpimien maiden hyönteiselämästä: A Bug's Life kertoi mönkijöistä ja Toy Story leluista, jotka heräävät henkiin yöllä, kun kukaan ei näe.

3. Kolme kuukautta ja risat on minulla aikaa nauttia olosta eteläisellä pallonpuoliskolla.

1. Yhden kerran olen imuroinut. En halua erottua liikaa joukosta, sillä kämppikset eivät ole imuroineet kertaakaan.

0. Kertaakaan en ole toivonut olevani mieluummin kotona.

5. Vähintään viisi kertaa päivässä olen kuitenkin muistanut kotopuolen ihmisiä.

Pala sinistä Suomea

Se matkasi yli valtamerten, vieraiden maiden ja vesien yli. Matka oli pitkä, ja perille päästyään se oli väsynyt. Viisitoista arkipäivää sillä kesti löytää tiensä, mutta lopulta se päätyi oikeisiin käsiin. Tai parempiin suihin, jos tarkemmin sanotaan.

Fazerin sininen suklaalevy. 200 grammaa Suomea sinisessä paketissa. Kotimaan maku vieraalla maalla oli entistä suloisempi. Mutta voi, puolet siitä on jo syöty ja nyt kadun, että toimin niin ajattelemattomasti.

Myönnettäköön, että tarjosin sitä asuintovereilleni, joten kaikkea en itse ahminut. Se ei muuta sitä tosiseikkaa, että ainoastaan puolet on jäljellä. En voi enää ottaa yhtään suupalaa, jottei tasapaino järky puuttuvan puolelle.

Olen 10 000 kilometriä pitkän tunnelin päässä ja ainoa putki kotoa tänne kulkee postin kautta. En ole kapinoinut tai vaatinut mahdottomia, enkä ole vanki kuin Chilen epäonniset kaivostyöläiset. Silti kirje kotoa ja maukkaat tuliaiset lämmittävät mieltä.

Syön palan kerran viikossa. Levy riittää siis kuudeksitoista viikoksi vielä. Viisitoista viikkoa olen vielä täällä ja niistä ainakin kaksi menee täysin matkaillessa. Jonakin kauniina viikkona voin siis syödä kaksi palaa.

Non scholae sed vitae

Australialaisten yliopiston arvostelusysteemi eroaa varsin paljon suomalaisesta. Ensinnäkin kurssin osasten painotus on tarkkaan määritelty: lukukauden aikana tehdään monia töitä, jotka ovat tyypillisesti 10–20 %:n arvoisia. Lisäksi otetaan huomioon testit, esitelmät, esseet ja nettikeskustelut. Näistä saadut pisteet lasketaan yhteen ja siten saadaan kurssin loppuarvosana. Arvosteluasteikko on High Distinction (100–85), Distinction (84–75), Credit (74–65) ja Pass (64–50).

Työt itsessään arvioidaan ennalta ilmoitetuin perustein. Esimerkiksi graafisen suunnittelun kurssin työssäni arvioitiin muun muassa suunnittelua, konseptin kehittämistä ja teknistä taitoa. Kriteereille oli annettu pisteet yhdestä kymmeneen. Lisäksi palautelapussa oli lyhyt kirjallinen palaute.

Palautteen tarkkuus teki työn takaisin saamisesta paljon miellyttävämpää kuin pelkkä arvosanan saaminen. Siitä näki, mihin alueisiin pitää vielä panostaa ja mikä oli mennyt hyvin.

Tenttikäytännöstä en vielä osaa sanoa paljoa, sillä takana on vasta yksi latinan välitesti. Siinä riitti kuitenkin pureskeltavaa: tunneilla oli käyty läpi noin kuutisen sivua latinankielistä tekstiä, josta testiin tulisi pätkä käännettäväksi. Odotin noin kymmentä riviä, mutta tekstiä olikin kaksi sivua. Kun aikaa oli vain tunti, sain paahtaa kuin ylioppilaskokeissa aikanaan.

Testi oli vain 5 %:n arvoinen ja muut opiskelijat olivat lukeneet latinaa vain puolitoista vuotta, joten koe tuntui vähän turhan rajulta. Toisaalta teksti oli kyllä jo aiemmin käännetty, mutta jotta omaan englanninkieliseen käännökseen olisi voinut panostaa, teksti olisi voinut olla lyhempi. Kukin taplaa tyylillään.

10 typerää asiaa, joilla naiset yrittävät tehdä vaikutuksen

Iltalehti listasi vastikään Askmenin listaamat kymmenen asiaa, joilla miehet saattavat yrittää tehdä vaikutuksen haluamaansa naiseen. Vastapäivään listaa nyt Askmenin ja Iltalehden innoittamat kymmenen tyhmää tekoa, joilla naiset saattavat tehdä itsestään pellen unelmiensa miehen edessä.

1.Kännit

Martineista uskallusta hakeva nainen saattaa loppuillasta halailla unelmiensa miehen sijaan vessanpönttöä.

2.Turha coolius

Porukan seinäruusu ei välttämättä ole klubien adonisten mieleen, mutta mikään ei ole pahempaa kuin niskojaan nakkeleva Neiti Groove.

3.Liian pieni toppi

Okei, sinulla on rinnat, mitä sitten? Jos haluat esitellä poveasi liian pienessä topissa, näytät pikemminkin halvalta kuin seksikkäältä.

4.Valehtelu

Melkein kaikki valehtelevat joskus, mutta älä valehtele olevasi vapailla markkinoilla. Suhdetta ei sovi perustaa valheelle.

5.Urheiluhullun esittäminen

Jos mies vie sinut jääkiekko-otteluun, älä teeskentele olevasi uudestisyntynyt Hannu Jortikka, jos et tiedä urheilusta mitään. Mies nauttii, kun saa selittää sinulle, mikä on pitkä kiekko ja milloin pelaaja on paitsiossa.

6.Kamalat keitokset

Jos et osaa kokata, älä kutsu miestä illalliselle. Mikään ei tapa romantiikkaa kuin nahistunut kana, jota päiväuniesi kohde nakertaa tyytyväinen hymy huulillaan.

7.Extreme-temppuilu

Jos ajatuksesi täydellisistä deiteistä sisältää kaulaliinan virkkuuta ja ristipistoja, älä vie miestä kalliokiipeilemään tai benji-hyppääämään. Liatut alushousut eivät ole paras tapa aloittaa suhde.

8.Tanssityttöryhmään liittyminen

Tanssitytöillä riittää aina seuraa. Mutta jos olet fyysisesti surkeassa kunnossa ja raahat ystäväsi katsomaan, kun hikoilet itsesi puolikuoliaaksi kurkiasennossa, sinulla tuskin riittää ottajia.

9.Ripsien tuunaaminen

Harva mies kähertyy kuumaksi puolessa minuutissa nähdessään laitetut ripsesi. Itse asiassa hän ei edes huomaa. Ja ei, viivaksi nypityt kulmakarvat eivät toimi kollihaavina.

10.Nimitatuointi

Tämä ei oikeastaan kuulu tähän listaan. Jos joku on hakannut ihoonsa havittelemansa miehen nimen tuntematta tätä, hänellä on pahempia ongelmia kuin itsensä pelleksi tekeminen.

Varo mitä sanot

Facebook ja Twitter saattavat viedä työsi. Nuoruudessa pidetty blogi saattaa tuhota urasi. Varomaton sana saattaa siis maksaa tuhansia euroja. Mieti kahdesti ennen kuin kirjoitat. Haluaisitko, että tuleva pomosi lukee kirjoituksesi? Haluaisitko, että tuleva anoppisi lukee, mitä teit viime perjantaina? Haluaisitko, että kymmenen vuoden päästä vitsinä kirjoittamasi juttu kaivetaan esiin ja sitä käytetään sinua vastaan?

En. Mutta aika hauskaa se olisi. Vastapäivään-blogi kantaa kortensa kekoon ja kerää yhteen muutaman arveluttavan ajatuksen, joita kirjoittaja on viime aikoina ehtinyt esittää. Etsimisen helpottomiseksi lainaukset on sijoitettu avainsanojen alle.

Natsisympatiat:
”Sen [hiustenleikkuun]jälkeen aloin miettiä, mistä kirjoittaisin tänään. Yksi aihe nousi ylitse muiden – isäm maa”

Valehtelu:
”Totuuden ei pidä antaa seistä hyvän tarinan tiellä.”

Naisviha:
”Olen kuvitellut, että ryhmäliikuntatunnit ovat vain naisille, jotka hyppivät puoli tuntia haarahyppyjä ja rohmuavat sen jälkeen puolitoista kiloa vaniljajäätelöä – koska he ansaitsevat sen.”

Ihmisryhmään kohdistuva pilkka:
”Ehkäpä kaikki kielet ovat yhtä kauniita. Paitsi tietenkin saksa.”

”Sitten huomaan, että jotkut marssivat väärässä tahdissa. Selvästikään emme ole Saksassa.”

Eläimiin kohdistuva väkivalta:
”En kuitenkaan ottanut riskejä vaan kaappasin tuuman paksuudelta vessapaperia ja vedin sen [torakan] vessanpytystä alas. Isolla huuhtelulla.”

”En löytänyt kenkää, jolla liiskata se, joten tartuin limukkatölkkiin ja litistin sen [torakan] hengiltä.”

”Ehkä minun pitäisi syödä seuraava torakka, joka ilmestyy mailleni.”

”Tämä juttu kertoo kahdesta asiasta: Googlen hakusanoista ja Matti Vanhasesta. Jutun otsikko [Seksiuros] ei välttämättä sovi molempiin aiheisiin.”

Sydney – encore

Oletko koskaan ollut niin humalassa, että kirjoittaudut hostelliin Sydneyssä perjantaina ja heräät lauantaiaamuna kello 6.50 kahdeksan hengen huoneessa, nouset sängystä, kävelet sen päähän ja virtsaat omien tavaroidesi ja tyynysi päälle? Hyvä. En minäkään.

Michael ja minä suuntasimme perjantaina takaisin Australian tunnetuimpaan kaupunkiin kokemaan sen, mikä viime kerralla jäi väliin. Ohjelmassa oli ainakin Bondi Beach, Sydney Tower ja Taronga Zoo.

Bondi Beach oli mukavannäköinen, mutta muuten ei mitenkään erikoinen ranta. Kun saavuimme, aurinko lämmitti kivasti, mutta pian se meni pilveen. Rankkasade yllätti, kun odotimme bussia takaisin kaupunkiin, joten nopeasti muuttuvat kevätilmat eivät olleet paras ajankohta biitsielämään.

Perjantai-illan kiertelimme baareissa Newtownin alueella ja kuulimme aivan liian monta kantritulkintaa karaokebaarissa. Todellinen hupi alkoi kuitenkin vasta lauantaiaamuna. Kaikki alkoi noin kuuden aikaan, kun kuulin, kuinka joku kamppaili henkensä edestä.

Huoneen toisella puolella olevasta alapunkasta kuului hikan, kuorsauksen, kakomisen ja mongolialaisen kurkkulaulannan yhdistelmä, joka esti minua nukkumasta. Olen kuullut pahaa kuorsausta, mutta tämä oli jotakin ylimaallista. Mies aloitti hikkamaisella äännähdyksellä, sitten tuntui tukehtuvan sylkeensä, vetäisi röhkäisten henkeä ja lopuksi matki sukupuuttoon kuolevaa eksoottista lintua. Pahinta tässä oli se, että äänteet eivät tulleet tasaisesti, vaan hän osasi aina yllättää minut enkä voinut totuttautua niihin.

Kello 6.50 korina loppui, mies nousi ja alkoi lorottaa huoneen kulmassa. Michael kuunteli touhua vähän aikaa unenpöpperöissä ja tuiskaisi miehelle jotakin saksaksi, kun tajusi, mitä tämä teki. Rakkauden kieli tepsi ja mies lopetti. Tyytyväisenä hän kaivautui takaisin punkkaansa.

Kaiken kaikkiaan matka oli toiminnantäyteinen: löysin luottokortin Bondai Beahchilla ja kivan rannan eläintarhan vierestä sekä näin Sydney Towerin ja paljon saksalaisia turisteja. Paluumatkalla juna hajosi ja kaiuttimista kuului ”This train is a failure. I repeat, this train is a failure.” Onneksi samaa ei voi sanoa reissusta ylipäänsä.

Pirunjakkaran mitalla voittoon

Enpä muista, olenko elämässäni varsinaisesti voittanut mitään. Ala-asteen hiihtokilpailuissakin olin aina viimeinen. Opiskeluissa olen pärjännyt ihan hyvin, mutta niissä voittoja on vaikeampi mitata. Niissä ei saa mitaleita, eikä pääse palkintopallille tuulettamaan.

Ala-asteella pääsin kerran yleisurheilukisajoukkueeseen. Ainoa, mitä osasin tehdä edes välttävästi oli turbokeihään heittäminen. Kaikki muut vaihtoehdot oli kuitenkin käytetty, ja minä oli viimeinen oljenkorsi. Olimme neljänsiä, joten mitalit jäivät siltä kerralta saamatta.

Yliopiston hiihtokisoissa olin kerran viidenneksi viimeinen, jos muistan oikein. Samalla olin neljäs, koska osallistujia oli niin vähän. Jälleen kerran jäin podiumin viereen seisomaan.

Siksi Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston Lakeus-kirjoituskilpailun voittaminen tuntuu erityisen hyvältä. Huonot yllätykset tulevat pyytämättä, hyvät odottamatta. Tämä voitto kuuluu jälkimmäiseen, sillä olin ehtinyt jo unohtaa koko kilpailun.

Kirjoitin novellin Pirunjakkara, tanssit, kaiku eikä siinä edes kaikki, kun olin automatkalla Etelä-Suomessa. Istuin auton takapenkillä kannettava sylissäni ja naputtelin kilometrejä menemään. Kilpailun teemasta mieleeni johtuivat laajat perunapellot ja vasta tentitty Kreikan mytologia -opintojakso.

Nyt jos saisin suorituksesta vielä mitalin, niin kuparinen olisi rikottu. Ja kuka sanoi, ettei klassillisesta koulutuksesta ole mitään hyötyä.

Selkouni

Lapset ovat kummallisia. Muistan, kuinka ala-asteikäisenä makasin sängyllä ja tuijotin kattoa. En räpäyttänyt silmiäni enkä siirtänyt katsettani. Huomasin, että jos teen tätä tarpeeksi kauan näkökenttäni reunat alkavat sumentua ja värit muuttuvat negatiiveiksi. Minulla oli päämäärä, johon pyrin lapsekkaalla vakaumuksella.

Yritin hypnotisoida itseäni. Olin löytänyt lähikirjastosta parapsykologian osaston ja kokeilin kaikkia kirjoissa esitettyjä ilmiöitä: itsesuggestiota, asioiden tekemistä mieleni voimalla, ennaltanäkemistä ja selkounia. Hypnoosi on tieteellisesti todistettu tosiseikka, mutta itseäni en koskaan onnistunut hypnotisoimaan. Makasin sängyllä ja toistin itselleni ”vaivut hypnoosiin”. Sanomattakin lienee selvää, että ennaltanäkeminen onnistui vielä huonommin.

Selkounet, lucid-unet tai lusidi unennäkö kiinnostivat minua erityisesti. Mikäpä olisi mahtavampaa kuin toteuttaa unessa kaikki, mikä tosimaailmassa ei ollut mahdollista. Luin kirjoista eri tapoja aloittaa selkounen näkeminen ja kokeilin niitä ennen nukkumaanmenoa. Samaan tapaan kuin itsesuggestiossa hoin itselleni, että olen pian unessa, mutta tällä kertaa muistan, mitä tapahtuu ja pystyn vaikuttamaan siihen.

Erään kerran se tuntui onnistuvan. Olin unessa, mutta tiesin sen olevan unta. En kokeillut lentää tai vaikuttaa unen lakeihin, vaan tein sen, minkä vain lapsi voi tehdä. Tein maagisen eleen – piirsin ympyrän etusormillani – ja eteeni ilmestyi se, minkä olin toivonut luovani: Nintendo 64. Se leijui sormieni edessä ja innostuin siitä, että olin onnistunut. Kaikki ei kuitenkaan ollut mennyt täysin oikein, sillä pelikone oli vain neljäsosan kokoinen verrattuna oikeaan. ”Eihän tuolla voi pelata mitään”, ajattelin ja kokeilin uudestaan. Lopputuloksena oli aina joko epäonnistuminen tai minikokoinen Nintendo.

Tuon yön jälkeen luovutin selkounien suhteen. Minusta tuntuu, että selkounen sijaan se oli kaiken sen keskittymisen tuottama normaaliuni, jossa uneksin näkeväni selkounta. Lopulta sain Nintendon ihan tosimaailmassa. Normaalikokoisen sellaisen.

Isäm maan kutsu

On ihmeellistä, miten hiustyyli vaikuttaa ajatusmaailmaan. Simon kävi kylässä parturinvälineineen ja leikkasi hiukseni lyhyeksi. Sen jälkeen aloin miettiä, mistä kirjoittaisin tänään. Yksi aihe nousi ylitse muiden – isäm maa. Suomi, tuo järvien ja puhtaan vere... veden maa.

Odotan paluuta Suomeen innolla ja kauhulla. Minulla ei ole kiire takaisin, mutta luulen, että kulttuurishokki iskee pahiten kotimaankamaralle astuessani. Näen jo sen sieluni silmin: hengitys huuruaa kylmässä, taksikuski ei sano terve, juna-asemalla saan puukosta ja palatessani huomaan, että Oulun yliopisto on saneerannut koko humanistisen tiedekunnan.

Täällä elän omassa kuplassani. Näytän paikalliselta, mutta olen silti erillinen. Nautin hyvistä asioista ja huonoista pääsen lopulta eroon. Suomessa nautin myönteisestä, mutta negatiivisia puolia en pääse pakoon. Silloin iskenee kaukokaipuu, koska kaksi asiaa on elämässä varmaa: ennen asiat olivat paremmin ja muualla kaikki on parempaa.

Takaisin sinne, missä miehet ei voi laiduntaa

Testasin pari viikkoa sitten Body Attackia ja huomasin, että se ei sovi minulle. Tunnin vetäjä oli aivan liian positiivinen, ja minä haluan tehdä vatsarutistukseni kulmat kurtussa ja vakavana tuijottaen itseäni salin peilistä.

Tänään kävin Body Pumpissa, ja meininki oli aivan toinen. Liikkeet tehtiin painojen kanssa, eikä kurssin osallistujilta odotettu tutkintoa Pietarin balettiakatemiasta. Latasin tankoon painoja sen verran kuin oletin jaksavani nostaa. Sitten tarkistin, paljonko muilla oli, ja lisäsin pari kiekkoa lisää. Tangossa oli siis yhteensä kymmenen kiloa.

Vetäjänainen oli yhtä tärähtänyt kuin edellinenkin, mutta sain tehdä liikkeet vakavana eikä kukaan odottanut minun hakkaavan käsiäni yhteen rytmikkäästi. Hikikin kivasti kirveli silmissä.

Kun lähdin, vilkaisin itseäni peilistä ja tein miehisen vastineen duck face -naamanpukerrukselle: vedin suun tiukaksi viivaksi, vedin kulmat alas ja jännitin hauiksen. Kyllä, Body Pump sopii paremmin laiselleni miehiselle miehelle.

Takaisin Keski-Maahan

Luin Tarun sormusten herrasta monta kertaa kun olin nuori. Sen jälkeen se on hitaasti haalistunut mielestäni, mutta nyt on tullut aika palata alkutekstin äärelle. Kahlattuani läpi eeppisen Ajan Pyörä -fantasiasarjan äänikirjat, sain hankittua englanninkielisen Lord of the Rings -äänikirjan.

Edellisessä kirjasarjassa kesti varmaan yli puoli vuotta aktiivista kuuntelua. Aina kun hyppäsin pyöräni selkään tai kävin lenkillä tai tein mitä tahansa, jossa minun ei pitänyt puhua muiden ihmisten kanssa, kuuntelin kirjaa eteenpäin. Taru sormusten herrasta ei luultavasti vie ihan puoli vuotta, mutta jonkin aikaa siinä kestää.

Olen kuunnellut klassikoita ja omia entisiä suosikkejani. Muistan, kun kuuntelin Life of Pita ja ajoin pyörälläni, kun talven ensimmäiset kunnon lumet olivat sataneet. Muistan tienristeyksen, johon pysähdyin ja mitä, silloin tapahtui kirjassa. Olin kahtaalla yhtä aikaa, ja ne paikat ovat sulautuneet mielessäni yhteen.

Ehkä kuuntelen Sormusten herraa, jos joskus ehdin Uuteen-Seelantiin asti. Voin katsella elokuvista tuttuja maisemia ja kuunnella Frodon matkaa Mordoriin. Mitä luultavimmin pääsen sillä tavalla syvemmälle tarinaan kuin pääsisin jos vierailisin turistirysissä, jossa rahastetaan elokuvan tai kirjan faneja.

Älä luota lehtimieheen

Ihmisten haastattelu on työlästä touhua. He eivät koskaan tunnu sanovan sitä, mitä heidän toivoisi sanovan. Hyvä lehtimies osaa kysyä oikeat kysymykset, mutta huonomman täytyy turvautua luovaan vääristelyyn. Totuuden ei pidä antaa seistä hyvän tarinan tiellä.

Tänään haastattelin muutamaa ihmistä koulutyötäni varten. Aiheenani oli eräässä kaupunginosassa asuva mies, joka korjaa pyöriä takapihallaan. Saavuin paikalla nauhuri kädessäni ja tarinan muotti mielessäni. Minun piti vain saada sopivat kommentit, jotka sovittaisin oikeisiin kohtiin.

Toinen pyöräpajassa työskentelevä mies ilmoitti heti alkuun, että hän ei luota journalisteihin. Hänen mukaansa he vääristelevät ja vääntävät sanoista, mitä haluavat. Kerroin hänelle, että radiohaastattelussa en voi lainata häntä väärin. Hetken miettimisen jälkeen hän suostui haastateltavaksi.

Istuimme talon takapihalle, jossa hän alkoi selostaa mielipiteitään. Annoin nauhurin pyöriä, kun hän kertoi siitä, miten pyöräily on parempi vaihtoehto ympäristölle kuin autoilu. Hän puhui ja puhui, mutta en löytänyt kullanjyvää hänen sanoistaan. Kun kysyin häneltä rahasta, hän vastasi suoraan, että hän saa prosenttiosuuden pajasta myydyistä pyöristä, mutta samalla hän kielsi tekemästä tätä vapaaehtoistyötä rahasta. Ajattelin, että tämä täytyy sisällyttää juttuun jollakin tavalla.

Kun haastattelu oli ohi ja olin nauhoittanut viisitoista minuuttia hänen puhettaan, sammutin nauhurin. Hän toisti olevansa epäileväinen lehtimiehien suhteen ja toivoi, etten vääristelisi hänen sanojaan. Lupasin yrittää välttää sitä.

Nyt minun täytyy kahlata minuutit läpi ja tiivistää kiinnostavimmat kohdat noin kolmeen minuuttiin. Muistan lupaukseni, mutta minun täytyy tehdä jutusta omani. Se, mikä kiinnostaa häntä, ei välttämättä kiinnosta muita. En tiedä, millainen lopputulos tulee olemaan, mutta ehkä hän oli oikeassa epäillessään journalisteja.

Valaiden eutanasiaa

Australian ABC uutisoi tänään, että Länsi-Australian etelärannikolle rantautunut valas täytyy lopettaa. Sairas valas on ABC:n mukaan liian iso ammuttavaksi, joten eutanasia suoritetaan räjähteillä. Valaan pään päälle pinotaan hiekkasäkkejä, ja alue eristetään kilometrin säteellä ennen räjäytystä.

Tämän täytyy olla ensimmäinen kerta, kun kuulen sanat eutanasia ja räjähteet samassa lauseessa. Toisaalta en näin äkkiä keksi parempaa tapaa lopettaa 9,5-metristä valasta. Suoneen pistettäviä aineita tarvittaisiin luultavasti ämpärikaupalla, jos ei jopa tynnyreittäin.

It's better to burn out, than fade away, kuuluu vanha sanonta. Ainakin valas lähtee tästä maailmasta ryminällä, saattaisi joku irvileuka sanoa. He'll go out with a bang, sama koiranleuka saattaisi laukoa englanniksi. Yhtä kaikki lopputulos on silti sama: alueen haita odottaa helppo ja nopea juhlaillallinen.

Hopeinen pilvireunus

Vieraiden kyytiin ei pidä lähteä, opetti äiti, kun olin pieni. Ei edes silloin, kun kaikki junat kaupungista yliopistolle on peruttu, kello on puoli yksi yöllä ja viimeiset bussit ovat jo menneet. Ei vaikka kyydin tarjoaja on nainen ja itsellä on matkakumppanina toinen mies. Tai ehkä silloin, mutta kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin hyppää auton kyytiin.

Yö oli varsin lämmin ja istuimme Michaelin kanssa penkillä hotellin edessä. Meidät oli ohjannut siihen hivenen rähjäisen näköinen mies, joka vilautti keskustelun aluksi jotakin, joka näytti etäisesti virkamerkiltä. Hän kertoi olevansa vapaalla oleva juna-aseman työntekijä. Korvaavan kuljetuksen piti tulla hakemaan matkustajat pysäkiltä ja viedä Maitlandiin, josta pääsisimme ennen pitkää kotiasemalle. Bussia ei näkynyt.

Tien toiselle puolelle pysähtyi kiiltävä, uusi auto, jonka ikkunasta nuorehko nainen huusi meille jotakin. Minne olette menossa, hän kysyi. Kun kerroin määränpäämme, hän kehotti meitä nousemaan kyytiin. Tarkistin nopeasti, että autossa ei ole muita ja ajattelin, että meillä kahdestaan Michaelin kanssa ei pitäisi olla hätää.

Nousimme kyytiin. Autossa tuntui pistävän imelä haju. Apukuskin ja ajajan välillä paloi suitsuke ja takapeilistä roikkui ilmanraikastin. Heti ensimmäiseksi nainen sanoi meille, että jos poliisit kysyvät, tunnemme hänet ja hän on tullut viemään meitä kotiin. Ehdin kuvitella mielessäni kaikki mahdolliset rikokset, joissa voisimme nyt olla osallisina.

Takana ajava poliisiauto ohitti meidät pysähtymättä. Nainen lähti ajamaan jutellen koko ajan vuolaasti. Hän kertoi, että hänellä on tapana auttaa ihmisiä. Se on hyväksi hänen karmalleen kuulemma. Naisen puhe oli katkonaista ja hän näytti hikoilevan.

Hän toivoi, että suitsukkeet eivät häirinneet meitä. Ihan tavallisia suitsukkeita, hän sanoi. Nainen pyöritteli rattia ja kyseli parasta reittiä yliopistolle, mutta emme osanneet neuvoa, koska emme kulje täällä autolla. Ajaessaan hän kertoi ihmisistä, jotka oli pelastanut. Pari päivää sitten hän oli heittänyt kotiin pari tyttöä, joiden drinkkejä oli terästetty vähän väärillä aineilla. Lisää hyvää karmaa, selvästi.

Kun nainen alkoi kaivaa isoa käsilaukkuaan, kuvittelin, että hän kaivaa aseen esille. Hän sanoi etsivänsä vesipulloa, mutta minulla oli epäilykseni. Onneksi olin väärässä. Nainen tuskitteli laukkunsa kanssa samalla, kun auto heittelehti kaistan laidalta toiselle. Viimein hän luovutti.

Lähestyimme yliopistoa ja kysyin, miksi hän tekee tällaista. Hän toisti haluavansa auttaa ihmisiä. Jotkut kuulemma maksavat kyydistä jotakin. Myöntelin. Jotkut puolestaan eivät halua pilata hyvää karmaa maallisella rahalla. Siksi kiittelin häntä vuolaasti, kun hän viimein jätti meidät kampukselle.

Pääsimme siis ehjänä perille. Lauhkea samarialainen käänsi autonsa ja lähti etsimään uusia avuntarvitsijoita Newcastlen yöhön.

Odotettavissa poutaa

Kunnon englantilainen herrasmies puhuu aina säästä. Kunnon suomalainen Australiassa puhuu säästä vain pari kertaa viikossa. Lähestyvä kesä tarjoaa aihetta ihmettelyyn, joten tässä viikon toinen säätiedotus.

Tänään ilma oli pilvinen, mutta toisin kuin sydäntalvella, vilu ei heti yllättänyt. Tuuli kantoi mukanaan kosteaa lämpöä. Sellaista, joka korkeammissa lämpöasteissa alkaa tukahduttaa. Myös illalla tuuli ei ollut hyytävä vaan pikemminkin nihkeä.

Kun ilmat alkavat lämmetä Suomessa, ihmiset nousevat talvehtimiskoloistaan, ja yhtäkkiä heitä on kaikkialla. Saman ilmiön näkee myös täällä kampuksella: puistomainen alue alkaa täyttyä opiskelijoista, jotka nauttivat miellyttävistä ilmoista.

Alan myös viimein tottua pimeyteen, vaikka tuntuu kummalliselta, että pimeässäkin voi olla suhteellisen lämmintä. En ole vielä pysähtynyt kunnolla katsomaan tähtitaivasta, mutta kaipa senkin aika on kohta. Aavikolla tähtitaivas on varmasti hieno näky, kun kaupungin valot eivät ole pilaamassa näkyä. Toivon, että minulla olisi parempi kamera ja kunnon jalusta, mutta toiveilla ei saa tähtiä taivaalta. Muistikortille.