Tänään KFC, huomenna vesimeloneita

Hungry Jacks, McDonald's, KFC. Maassa maan tavalla. Matkalla täytyy syödä paikallista ruokaa ja tänään toteutin kyseistä ideologiaa syömällä aterian Kentucky Fried Chickenissä. Se oli minulle ensimmäinen kerta tuossa pikaruokalassa, enkä ollut täysin vakuuttunut.

Ateriaan kuului ranskalaiset, pari kanankoipea, kanahampurilainen, perunamuusi ja ruskea kastike. En nyt enää muista, mikä aterian nimi oli tarkalleen, mutta se maksoi 12 dollaria. Olo syömisen jälkeen oli kuin olisin syönyt Bambia. Liikaa Bambia.

Pikaruokaloiden ongelma on tämä: jos olet lihava, et voi syödä siellä, sillä silloin sinua säälitään. Jos olet laiha, et voi syödä siellä, koska et pian enää ole laiha. Jokaiseen ateriaan kuuluu siis aimo annos McMorkkista.

KFC:n ranskalaiset olivat paksuja ja sopivasti maustettuja. En lämmennyt dipille, eli perunamuusin ja ruskean kastikkeen teolliselle sekoitukselle, jota tarjottiin aterian kylkiäiseksi. Syömäni hampurilainen oli hivenen kuivakka ja taikinamainen. Kanankoivet olivat rapeita, mutta sisälläni asuva 120-kiloinen ihminen ei pidä ruoista, joiden kanssa täytyy tapella.

Kun KFC ennen pitkää rantautuu Suomeen, voin antaa sille uuden mahdollisuuden, mutta odotukset eivät ole korkealla.

V-alkuisia kirosanoja

Valmistuminen 1 lintukodon jättäminen 2 oikeaan elämään siirtyminen. Opiskelijoiden piirissä erittäin vahva kirosana. Käytä mahdollisuuksien mukaan lievempiä ilmaisuja, kuten jatko-opiskelu tai tutkinnon täydentäminen. Eikö sinun pitänyt valmistua viime vuonna? p.o. Millä aineilla täydennät opintojasi?

Vaihto-opiskelu 1 kasvun paikka 2 aika, joka saa miettimään, mitä elämältä haluaa. Ensimmäisten vuoden opiskelijat käyttävät tätä ekspletiiviä huolettomasti. Vanhempien opiskelijoiden kuullen sen käyttäminen saattaa aiheuttaa pahaa nostalgiaa. Haluan vaihtoon USA:aan. p.o. Oma maa mansikka.

Välivuosi 1 suure, joka voi tarkoittaa mitä tahansa vuoden tai eliniän väliltä. Ajattelin pitää välivuoden. p.o. Valmistun heti vaihto-opiskelun jälkeen. v.p.o Täydennän opintojani, omaa maa mansikka.

Ei ole vaihto ihmistä varten

Neljä kuukautta takana. Kaksi kuukautta edessä.

Kaksitoista viikkoa takana. Kaksi edessä. Sitten koittaa vapaus, jota olen odottanut. Nyt huomaan pelkääväni sitä. Loman alkaminen tarkoittaa sitä, että kaverit lähtevät eri suuntiin. Tai lopulta suurin osa varmaan suuntaa takaisin Saksaan.

En ole vielä varma, mitä teen lomalla. Ystäväni Simonin kanssa suuntaamme luultavasti Uuteen-Seelantiin, mutta ajankohdasta tai matkakohteista ei vielä ole tietoa. Newcastlessa viihdyn kaikella todennäköisyydellä marraskuun loppuun, eli vielä kuukauden päivät.

Miten aika voikin kulua niin nopeaa? Kuusi kuukautta ulkomailla ei todellakaan ole aika eikä mikään. Nähtäväksi jää, minkälaiseksi paluu Suomeen osoittautuu. Minun pitäisi kuvitella lumesta notkuvia oksia, hohtavia hiihtolatuja, raikasta kylmyyttä ja tuttuja kasvoja. Sen sijaan mielessä kummittelee Suomen talven pimeys, kylmyys, lumeton lenkkipolku ja suomea puhuvat ystävät, jotka eivät millään voi vetää vertoja kauniisti englantia murtavat saksalaisille, joiden puheen pehmeään poljentoon olen tuudittunut.

Ehkä kotiinpaluu tuntuu valoisammalta, kun lähdön hetki koittaa. Kun olen muutaman viikon matkustellut ilman kiintopistettä, paluu kotiin – siihen oikeaan – tuntunee hyvältä.

Voisitteko välittää tämän opiskelijoillenne

Erinäiset tahot ovat ottaneet Vastapäivään-blogiin yhteyttä ja pyytäneet apua viestinsä levittämissä. Julkaisemme tässä muutaman kirjeen. Vastaukset voi lähettää suoraan allekirjoittaneelle.

”Hei,

liikuntakeskus Omnisport järjestää asiakkailleen tutustumisillan 17.11.2010. Tarvisimme tilaisuuteen lääketieteen opiskelijaa (mielellään vähintään neljännen vuoden), jolta asiakkaat voisivat kysyä omista vammoistaan. Etsimme reipasta ja oma-aloitteista lääkärinalkua, joka ei pelkää haasteita.

Tämä on hieno tilaisuus opiskelijoille päästä tekemään töitä käytännössä. Kirjoitamme mielellämme todistuksen tilaisuuteen osallistumisesta. Valitettavasti emme voi maksaa palkkaa, mutta tilaisuudessa on ilmainen kahvitarjoilu ;)”

Tässä toinen viesti, joka toivottavasti tavoittaa oikeat ihmiset.

”Hei,

olemme muutaman kymmenen hengen perheyritys Loviisasta. Tuotantolinjalla sattuneen vahingon takia meidät on haastettu oikeuteen. Tiedättekö ketään opiskelijaa, joka haluaisi auttaa meitä selvittämään vastuullisuutemme?

Oikeustieteellisessä opiskelevalle ihmiselle tämä on oiva tilaisuus näyttää kyntensä tosielämän tilanteissa. Toivomme, että voit osallistua viikonlopun mittaiseen hätäpalaveriin Loviisassa. Tuothan omat ruokasi, kiitos.

Eihän sitä koskaan tiedä, mutta saattaa olla, että osallistumisesta saa pienen palkkion ;)”

Road tripin viimeiset päivät

Saavuimme Melbourneen väsyneinä, rähjääntyineinä ja kiitollisina siitä, että enää ei tarvinnut ajaa satoja kilometrejä päivässä. Olimme varanneet hostellin kolmeksi yöksi, jotte meillä olisi aikaa tutustua Melbourneen.

Hostellissa tutustuimme saksalaiseen tyttöön, joka oli juuri tullut Euroopasta. Se luultavasti pelasti välimme, sillä saimme raikkaan tuulahduksen joukkoomme eikä meidän tarvinnut katsella pelkkiä samoja naamoja.

Melbourne oli paikkana hallittavankokoinen suurkaupunki. Se vaikutti eläväiseltä ja lähestyttävältä matkakohteelta. Ehkä parasta siellä oli Tim Burton -näyttely, johon jonotimme vähän yli puoli tuntia. Siellä oli Burtonin piirroksia ja elokuvista tuttuja esineitä, kuten päättömän ratsumiehen viitta tai Saksikäsi-Edwardin puku. Näyttely sai minut kunnioittamaan häntä enemmän, vaikka olenkin pitänyt monista hänen elokuvistaan.

Muuten teimme perinteiset turistijutut ja viihdyimme varsin hyvin. Kun kotiinpaluun hetki lähestyi, olimme luultavasti kaikki hyvin tyytyväisiä, että pääsisimme elämään hetken omillamme. Ketään ei ollut kotona, kun itse tulin asunnolleni ja minulla oli kokonaista kaksi kerrosta kokonaan omassa käytössäni. Minusta tuntui kuin olisin päässyt vankilasta enkä osannut suhtautua tilan avaruuteen.

Road trip oli varsin legendaarinen. Vuoden päästä se on ihan uskomattoman legendaarinen. Lopulta sitä voinee kuvata vain sanoilla ”heaps and heaps of sun, fun and driving.”

Kuinka kuulostaa älykkäältä: osa 2, eli temaattisen fokusoinnin importanssi

Opimme sarjamme edellisessä osassa, kuinka tärkeää on valita sanansa oikein, jotta keskustelukumppani varmasti ymmärtää, että olet intellektuaalisesti superiori. Vastapäivään-blogi ylpeänä esittää sarjan toisen osan, jossa pureudutaan aihevalintaan ja käydään läpi perusharjoituksia, joilla voit syventää elokvenssiasi.

Pelkkä abundantti ja akkuraatti verbaalinen selektio ei aina ole adekvaattia. Temaattinen fokusointi on monesti vähintään yhtä tärkeää. Jos et ole vielä suorittanut kurssimme ensimmäistä osaa, älä huoli, sillä vaikka aihealueet liittyvät vahvasti toisiinsa, voit käyttää tämän oppitunnin materiaalia myös ensimmäisestä riippumatta.

Tematiikan perusprinsiipit voi konsentroida seuraavaan triadiin: nostalgia, negaatio ja hostiili asennoituminen. Ergo ennen kaikki oli paremmin, nykyään kaikki on huonosti ja sinä olet aina ollut väärässä muutenkin.

Nyt katsomme, miten näitä voi käyttää mundaanissa diskurssissa. Nyt on prinsipaalikarakteerin, opiskelijamme antagonistin, introduktion hetki: diskurssin vähempilahjainen partisipantti on nimeltään Jouko. Mielikuvaharjoittelulla Joukoa vastaan voit parantaa mahdollisuuksia aktuaalissa interaktiossa.

Ensimmäinen lektio:

Jouko: ”Ostin meinaan aikasta upian uuren kännykän.”
Sinä: ”Nämä kolmannen sukupolven sellulaarifoonit ovat sekundaarisia verrattuna ensimmäisen generaation produkteihin.”

Toinen lektio:

Jouko: ”Kaevoe muute kuapista vanahan luurin niinku sannoit.”
Sinä: ”Kaikkien modernien ja obsoliittien konglomeraattien fundamenttina on voimaantumattomien individuaalin riistäminen.”

Kolmas lektio:

Jouko: ”Notta, liittysin Riinpiissiin ja heivasin luurin mehtään.”
Sinä: ”Deduktiosi on leptosominen.”

Mentaalisella praktiisilla Joukoa vastaan voit saavuttaa tuloksia helposti ja nopeasti. Muista, veritaabelin intelligenssin mitta ei ole ÄO:si vaan se, minkälaisen perseption diskurssin toinen partisipantti sinusta saa. Quod erat demonstrandum.

Jäätelökesä

Kahdestoista päivä
5.10.2010

Aloitin roadtripin toiseksi viimeisen päivän, kuten toivoisin aloittavani jokaisen päivän: kävin juoksemassa. Aurinko lämmitti, linnut lauloivat ja meren kuohunta siivitti askelia. Harmillisesti olen sen verran selkärangaton, että normaalioloissa kysyinen suoritus ei onnistu kuin kerran kuukaudessa.

Torquayn rannat olivat hivenen leväisiä, mutta muuten oikein kauniita, joten ajoimme uskollisen sotaratsumme veden ääreen ja kirmaisimme rannalle. Kävin ensimmäistä kertaa uimassa meressä, joskin itse kutsuisin sitä lähinn selviytymistaisteluksi. Vesi tuntui aluksi kylmältä, mutta siihen tottui ja Nallikarin laineisiin tottuneelle valtameren aallot olivat kuin toiselta puolen maailmaa.

Kun keskipäivän aurinko alkoi porottaa, pakenimme sen vahingollisia säteitä ja ajoimme Geelongiin, aivan Melbournen lähelle. Sieltä löysimme infopisteen kaksi äärimmäisen ystävällistä täti-ihmistä, jotka auttoivat meitä löytämään yöpaikan ja tulostivat meille kartan, jonka avulla pääsisimme takaisin Melbourneen. Geelongissa käyjille tuo infopiste on ehdottomasti vierailun arvoinen.

Päätimme yöpyä viimeisen yömme Geelongissa ihan virrallisella ja virallisella autopaikalla. Camping-alue oli lähellä ostoskeskusta, jossa oli Cold Rock Ice Creamery. Söin siellä ensimmäistä kertaa ja se vaikutti varsin toimivalta konseptilta. Se oli kuin Subway, mutta jäätelön kanssa. Herkuttelun jälkeen kävimme kaupassa, jossa huomasin, että lompakko ei ole enää taskussani. Tiesin, että makuupussini ei ole sitä vienyt, sillä olin maksanut ostokseni vain muutama minuutti sitten.

Nelistin takaisin jäätelökauppaan ja onnekseni löysin lompakon penkiltä, jolle se oli tipahtanut. Katastrofin vältettyäni olin tyytyväinen ja mielessä kangasteli jo hostellin sänky ja kiertolaiselämän loppuminen.

Ei mitään uutta auringon alla

Yhdestoista päivä
4.10.2010

Tämä päivä jää ikuisesti mieleeni siksi, että siinä ei ollut mitään muistamisen arvoista. Tavoitteena oli päästä paikasta A paikkaan B, eli jostakin Broken Hillin lähettyviltä Melbournen lähettyville. Nähtävyydet oli nähty ja nyt oli aika aloittaa lomailu. Sitä varten meidän piti kuitenkin päästä veden äärelle.

Päiväkirjamerkintä kyseiseltä päivältä kertoo oikeastaan kaiken tarpeellisen: ”Tänään olemme vain ajaneet.” Maisemat alkoivat ajaessamme etelään muuttua paljon vihreämmiksi emmekä enää nostaneet kättä vastaantulijoille. Sydämissämme oli tunne siitä, että automatka alkaa olla ohi ja halusimme jo päästä seuraavalle erikoiskokeelle.

Meillä oli kuitenkin vielä auto ja sen mukanaan tuoma vapaus, joten ajoimme Melbournen ohi etelään, pieneen merenrantakylään, jonka nimi oli Torquay. Saavuimme perille vasta pimeän aikaan, joten rannalle emme sinä päivänä ehtineet. Yöpaikan löytäminenkin oli yllättävän vaikeaa: camping-alueet olivat jo kiinni ja kaikkialle oli pystytetty ilmoituksia, että julkisilla paikoilla yöpyminen on sakon uhalla kielletty.

Ilma oli muuttunut harmaaksi etelään tultaessa, ja Torquayssa saimme ensimmäiset kunnon sateet niskaamme. Tihrustimme tuulilasin läpi etsien tilaa tienvarsilta ja muutaman kierroksen jälkeen päätimme pysäköidä erään puiston viereen aivan kylän keskustassa. Juuri siinä kohdalle ei ollut kieltolappua, joten päätimme, että se on paras mihin pystymme.

Australian automatkaajille voinkin antaa seuraavan neuvon: suunnittele yöpymispaikat ajoissa. Jos haluaa jännitystä, campervanin voi myös pysäköidä oikeastaan mihin tahansa. Sakko laittomasta leiriytymistä taisi olla 160 dollaria, mutta joskus elämässä pitää ottaa riskejä. Me selvisimme ilman kohtaamisia lain pitkän kouran kanssa, mutta en osaa sanoa, kuinka yleistä se on. Itse haluaisin tietenkin ajatella, että saksalaisella tehokkuudella ja viekkaudella vältimme sakot ja säästimme aimo kasan rahaa.

Alle viisikymppiset jatkakoon matkaa

Kymmenes päivä
3.10.2010

Broken Hill. Camping-alueen vastaanottovirkailijan mukaan kylässä on paljon nähtävää – vanhuksille. Matkamme viimeinen suunniteltu pysähtymispaikka ei siis luvannut meille nuorille uroille kovin paljon tekemistä. Vaihtoehtoina oli kymmenittäin kukkatauluja esitteleviä taidegallerioita tai kaupungista ulospäin suuntaava maantie. Olimme kuitenkin tulleet niin pitkän matkan, että emme voineet tehdä kumpaakaan.

Ajelimme ympäriinsä päämäärättömästi ja löysimme Broken Hillin suurimman yleisönähtävyyden: paikallisen taitelijan tekemän puistonpenkin, joka oli kaksi kertaa normaalia suurempi. Ehkä etsimme väärästä paikasta. Tai ehkä olimme saapunut paikalle liian aikaisin. 40 vuotta liian aikaisin.

Broken Hillistä lähdimme hitaasti kohti etelää. Mildurassa söimme paikallisessa ravintolassa mahamme täyteen. Ruokalistaltani löytyi BigMac, Quarter Pounder, isot ja pienet ranskalaiset ja kaksi juomaa. McValue-ateria oli McErinomainen, joskin jälkeenpäin tuntui, että illalla pitäisi pysäköidä McWC:n lähelle.

Sitä emme kuitenkaan tehneet, sillä löysimme tähänastisista yöpaikoista parhaimman. King's Billabong Reserve oli joukko joenviertä risteileviä sorateitä. Harhailimme syvemmälle puistoon, kunnes löysimme paikan, johon jäimme yöksi. Korkeiden puiden alla, veden virratessa vieressä vedimme esiin retkituolit ja nostimme maljan sille, että emme joutuneet hautaamaan ketään erämaahan.

Pimeän tulessa keräsimme oksia ja sytytimme nuotion. Tuijotimme tulehen kauan, sillä nuotion savu piti verenimijät loitolla. Kun tuli hiipui, hiivimme vaunulle ja löimme hetken korttia. Jokainen ilta seurasi tuttua kaavaa: yksi peli koputuspokeria, yksi erä ristiseiskaa ja muutama koira.

Yö oli öistämme huonoin. Sääsket piinasivat meitä, vaikka yritimme listiä niitä ennen nukkumaanmenoa. Yläpedissä nukkunut Tim onneksi veti saksalaisella kehollaan suurimman osan inisijöistä puoleensa. Haluaisin sanoa, että seuraavana aamuna heräsimme levänneinä, mutta valehtelisin.

Orroroo, South Australia – The unfriendliest place in Australia

Yhdeksäs päivä
2.10.2010

Kuten oluesta pitävä ystäväni Simon sanoisi, kaikki kaupungit ovat samanlaisia, maisemia näkee tietokoneen ruudulta ja kaikki on parempaa Saksassa. Onneksi emme kuitenkaan olleet Saksassa, maisemia näki auton ikkunasta ja kylät erosivat toisestaan kuin paukkumaissin jyvät. Toiset olivat mustia ja palaneita, toiset taas ihan tavallisia.

Olimme ajaneet päivän Flinders Rangella, joka ei pystynyt täysin voittamaan matkaväsymystämme. Jos olisimme aloittaneet matkamme sieltä, olisimme vielä jaksaneet viehättyä vihreistä vuorista ja vaihtelevista maisemista. Jylhän erämaan jälkeen kansallispuisto tuntui hiukan tylsältä. Näimme kuitenkin villejä emuja tien poskessa ja kokeilimme kiesimme off-road-ominaisuuksia.

Infopisteen mies, joka oli varmasti sukua Paul Hoganille, neuvoi meille näköalareitin ja käski tarkistamaan tien kunnon netistä. Emme tietenkään tarkistaneet sitä, vaan lähdimme ajamaan huonoa soratietä noin 20 kilometriä tunnissa. Autovuokraamossa meitä oli kielletty ajamasta päällystämättömillä teillä, mutta erämaan kutsu oli liian vahva korvissamme.

Olimme ajaneet puoleen väliin asti, kun vesi katkaisi tien. Katsoimme, kuinka vastaantuleva maasturi kahlasi veden yli suuremmitta ongelmitta, mutta demokraattisesti päätimme kääntyä takaisin, sillä emme halunneet jäädä jumiin, emmekä tienneet muuttuuko tie yhtään paremmaksi.

Lähdimme Flinders Rangelta kohti Broken Hilliä ja matkalla kohtasimme persoonallisia pikkukyliä. Mieleenpainuvin oli Orroroo, tuo Australian pikimusta paukkumaissi, virallisesti Australian epäystävällisin kylä (Vastapäivään-blogi onnittelee tunnustuksesta). Yksi asia täytyy tässä vaiheessa tehdä selväksi: Australia on hyvin ystävällinen maa ja matkallamme meitä kohdeltiin ymmärtäväisesti ja hyväntuulisesti. Kaikkialla paitsi Orroroossa.

Saavuimme kylään juuri ennen neljää ja bensatankkimme oli varsin tyhjä. Tim kävi kysymässä hotellin edessä istuvilta ihmisiltä, mistä saisimme menovettä, ja sai osakseen kylmäkiskoista kohtelua. Saimme kuitenkin numeron, johon soittamalla eräs mies tulisi aukaisemaan bensapumpun, jos maksaisimme avausmaksun. Eihän siinä muu auttanut, joten myönnyimme. Kiva käydä, kivempi lähteä, sanoisin.

Saavuimme Broken Hilliin pimeän laskeuduttua ja etsimme camping-alueen, johon jäimme yöksi. Seuraavana päivänä vuorossa oli nähtävyyksiä, pastaa, tonnikalaa ja tomaattikastiketta – ja tietenkin maailmankuulua saksalaista huumoria.

Tom of Coober Pedy

Kahdeksas päivä
1.10.2010

Jossakin vaiheessa toivoin, että matka ei koskaan loppuisi. Edessä oli loputon tie, hienot maisemat, eikä kiirettä mihinkään. Sitten alkoi tuntua, että onneksi tämä matka loppuu joskus. Edessä oli loputon tie, maisemiin turtui ja kiirettömyys alkoi vaikuttaa päämäärättömyydeltä. Kahdeksantena päivänä matkaväsymys ei kuitenkaan vielä painanut liikaa jäsenissä.

Heräsimme aamulla tutustumaan Coober Pedyyn, joka on tunnettu opaaleistaan. Kaikkialla kylän ympärillä oli aktiivista kaivostoimintaa, pientä ja isompaa. Löysimme toimivan opaalikaivoksen, Tom's Working Minen, infopisteen tiedoista ja ajoimme paikalle. Vastaanotossa meitä tervehti saksalaisella aksentilla englantia puhuva nainen, joka kertoi että opastettu kierros oli alkanut kaksikymmentä minuuttia sitten. Seuraava oli vasta iltapäivällä, joten raaputimme päitämme yhdessä, kunnes nainen sanoi, että voimme liittyä kierrokselle, jota on vielä tunti jäljellä.

Nainen antoi meille kypärät ja johdatti meidät syvemmälle maan alle. Skottiaksentilla puhuva, keskivartalolihavuudesta kärsivä mies selitti juuri kuuntelijoille, millaista hissiä kaivoksissa käytetään. Pian kävi ilmi, että paikan nimen olisi pitänyt olla Tom's Stand-up Mine.

Kaivoskierros oli varsin mielenkiintoinen, opas oli hauska, silloin kuin ymmärsin häntä ja vastaanoton saksalaisnainen oli selvästi Bavariasta. Odotin koko ajan, että hän alkaisi yhtäkkiä jodlaamaan. Kaivoksen kaupasta mukaan tarttui muutama tuliainen ja lähdimme ajamaan taas etelään. Olimme kuulleet eräältä karavaanaripariskunnalta että Flinders Ranges olisi hyvä matkakohde, joten sinne suuntasimme.

Ajoimme samaa tietä takaisin erämaasta, sillä isoja teitä siellä ei ole kuin yksi. Välissä luin autosta löytynyttä dekkaria, P. D. Jamesin The Lighthousea, ja välissä katsoin Timin iPhonesta How I met Your Motheria. Ensin mainittu ei ollut järin järisyttävä kokemus, mutta HIMYM vaikutti hyvältä sarjalta.

Pimeän tullen saavuimme Pt Augustaan ja ostosten yhteydessä kysyimme ilmaista yöpymispaikkaa. Myyjä oli oikein ystävällinen ja ohjasi meidät rekkakuskien pysähdyspaikalle. Parkkeerasimme auton puiden lomaan alueen laitaan ja toivoimme, että kukaan ei aja pimeässä meihin pahki. Jos en väärin muista, nautimme lautaselliset herkullista tonnikalapastaa ja valmistauduimme henkisesti seuraavaan päivään.

Kenguru jaettuna kahdella ja muita erämään nähtävyyksiä

Seitsemäs päivä
30.9.2010

Alice Springsissä tapahtuu. Paikallislehti Centralian Advocaten lööpeistä paljastuu tämän erämaan kukan todellinen luonto: ”Man Punches Horse in Brawl” ja ”Horny Ghost Haunts House”. En lukenut itse juttuja, mutta haluaisin tietää, mitä Ismo Leikola tekee Alice Springsissä.

Alice Springs oli pieni kaupunki pienten vuorien välissä. Se ei ollut yhtä pölyinen kuin Coober Pedy, mutta silti siinä oli kuivakkaa erämaan charmia. Kiertelimme turistikaupat läpi ja yritimme löytää tuliaisia, mutta suurin osa tavaroista oli niin muovisia, että ne eivät houkutelleet ostamaan.

Tapamme mukaan etsimme kaupungin info-pisteen ja kysyimme, mitä nähtävää lähettyvillä on. Ystävällinen mies ohjasi meidät parinkymmenen kilometrin päähän kaupungista, sillä siellä oli muutamia hienoja luonnonmuodostelmia. Ajoimme ensimmäiselle, Simpson's Gapille, ja se oli ehkä kolmen parhaan nähtävyyden joukossa matkamme aikana.

Vuoret kohtasivat autiomaan kuumuudessa ja niiden välissä oli muutaman metrin rako, jota pitkin kulki seisova virta. Aurinko paistoi ja ihailimme maisemia hetkisen. Edessämme oli vielä pitkä matka takaisin Coober Pedyyn, joten käännyimme Simpson's Gapin jälkeen takaisin. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että meidän olisi kannattanut käyttää Alice Springsissä enemmän aikaa.

Olimme tähän asti välttäneet pimeässä ajamista, mutta Coober Pedyyn oli niin pitkä matka, että meidän piti ajaa pari-kolme tuntia pilkkopimeässä. Emme osuneet mihinkään ja näimme jopa yhden elävän kengurun tienposkessa. Muut näkemämme kengurut olivat jo heittäneet hyvästit maalliselle elolleen. Eräs epäonninen luontokappale oli oikeastaan kaksi epäonnista luontokappaletta, sillä outbackin road train oli halkaissut sen kahteen osaan.

Tunnelma saksalaisten välillä oli kiristynyt ja Coober Pedyn camping-alueella he tarvitsivat lyhyen asumuseron toisistaan. Otin kameran ja kännykän laturit, ja menimme Timin kanssa kokkaamaan alueen keittiölle. Kun palasimme takaisin ja söimme mahat täyteen, ilmapiiri oli taas hetkisen raikkaampi.

Alice Springsin jälkeen suurin osa nähtävyyksistä oli jo nähty ja edessä oli vain pitkä laskeutuminen takaisin Melbourneen. Seuraavina päivinä tapasimme kuitenkin muun muassa Australian epäystävällisimmän ja ystävällisimmän kylän.

Tanssi, tanssi, tähtönen

Kuudes päivä
29.9.2010

Heräsimme 4.30, jotta varmasti näkisimme auringonnousun. Liityimme pitkään jonoon, joka odotti puiston porttien edessä. Ajoimme näköalapaikalle ja sulauduimme monipäiseen joukkoon, joka seisoi kamerat tanassa punaisen kiven edessä.

Aurinko nousi ja sen säteet valaisivat Ulurun hiljalleen. Maisema oli hieno, mutta luulen, että kunnon punainen auringonlasku saisi kiven todella hehkumaan. Kun spektaakkeli oli ohi, ajoimme lähemmäs kiveä ja pysäköimme auton. Kiven ympärysmitta on noin kymmenen kilometriä ja oppaassa luki, että sen kiertämiseen kannattaa varata kolme tuntia.

Kylmä erämaan aamu muuttui kuumaksi erämään päiväksi, kun lähdimme kulkemaan Ulurun ympäri. Yllättäen aivan kiven vierestä löytyi vettä, luolamaalauksia ja muita näkemisen arvoisia paikkoja. Tim ja Michael kapusivat kiven päälle hiukan, minä tyydyin ihailemaan sitä alempaa.

Kaiken kaikkiaan Uluru oli näkemisen arvoinen ja olen iloinen, että matka suuntautui sinne. Ainoa harmittava asia oli, että kamerastani loppui akku enkä saanut otettua kaikkia kuvia, jotka halusin. Sillä eihän matkakohteita muisteta pään sisällä, vaan koneen näytöllä.

Ulurun jälkeen tarkastimme Kata-Tjutan, ison kiven lähellä olevan kivimuodostelman, joka ei ollut aivan yhtä vaikuttava kuin itse Ayer's Rock. Paikan päällä meni iltapäivään asti, minkä jälkeen suuntasimme kohti Alice Springsiä.

Noin 80 kilometriä ennen kaupunkia löysimme pysäköintipaikan, jossa sanottiin, että 24 tunnin pysähtyminen sallittu. Emme olleet halunneet nukkua tien vieressä outbackissä, mutta paikka tuntui tarpeeksi turvalliselta, joten jäimme sinne. Seuranamme meillä oli kaksi autokuntaa: vanhempi ja nuorempi pariskunta.

Kaivoimme retkituolit esiin ja levitimme ne auton taakse. Aurinko laski ja luonnon äänet muuttuivat. Läheisestä pusikosta kuului jonkin koirankokoisen eläimen liikehdintää. Tähdet ilmaantuivat hitaasti ja istuimme ulkona tuijottaen kirkasta tähtitaivasta.

Laskin vähintään kolme tähdenlentoa, puolenkymmentä satelliittia ja tasan kaksi tähteä, jotka tuntuivat tanssivan paikallaan. Kun katsoin taivasta tarpeeksi kauan, pystyin kuvittelemaan tähtitaivaan kolmiuloitteiseksi. Minä olin yksi taivaankappaleista ja kelluin mittaamattomassa avaruudessa.

Kun palasin takaisin maan pinnalle, aloimme valmistautua Alice Springsin valloittamiseen nukkumalla kunnon yöunet.

Matemaattisia ongelmia

Viides päivä
28.9.2010

Jossakin vaiheessa Coober Pedyn ja Ulurun välillä tie muuttui punaiseksi. Asfaltti toisti ympäröivän hiekan punaisuutta. Muuten maasto outbackissa oli yllättävän vehreää ja ajoittain maisema näytti suomalaiselta suolta – jossa ei ole lainkaan vettä.

Matkaa Ulurulle oli yöpymispaikalta 680 kilometriä ja lähdimme ajamaan noin kymmenen aikaan. Tarkoituksena oli nähdä punainen kivi auringonlaskun ja -nousun aikaan. Luottavaisina tankkasimme tankin täyteen 145 senttiä litralta maksavaa bensaa ja lähdimme nielemään asfalttia tasaiseen 85 kilometrin tuntivauhtiin. Jos olisimme olleet tarkkaavaisina yläasteen matematiikan tunneilla, olisimme voineet laskea, että sillä vauhdilla olemme perillä kuuden aikaan.

Ajoin parisataa kilometriä ja toistelin itselleni vieläkin ”aja vasemmalla”. Välillä väittelimme siitä, voiko autonikkunan läpi ruskettua. Minä olin sitä mieltä, että ei voi, mutta saksalaiset olivat kerrankin samaa mieltä jostakin ja eri mieltä kanssani. Lopullisia tuloksia emme saaneet, mutta Tim väitti kiven kovaan, että hänen oikea kätensä on ruskeampi kuin vasen.

Pelasimme automatkapelejä, kuten 'arvaa vastaantulevan auton väri' tai 'ärsyynny pikkuasioista, joita matkakumppanisi tekevät'. Olin jälkimmäisessä paljon huonompi kuin saksalaiset. Ensin mainittu kesti muutaman auton verran, mutta toinen osoittautui paljon suositummaksi.

80 kilometriä ennen Ulurua pysähdyimme tankkaamaan auton. Huoltoasema oli yksityinen ja sen kupeessa oli ilmainen yöpymispaikka. Bensa maksoi 190 senttiä/litra. Kun odottelimme tankin täyttymistä, camping-alueen suunnasta lähestyi nuori mies sandaaleissa ja shortseissa. ”Tuletteko Ulurun suunnasta? Oletteko nähneet vihreää pakua?” hän kysyi murtaen englantia. Vastasimme kieltävästi molempiin kysymyksiin, ja mies poistui paikalta.

Emme nähneet vihreää pakua, kun jatkoimme matkaamme ja minusta tuntuu, että kysymys oli salakieltä. Oikea vastaus olisi saattanut jotakin tähän tyyliin: ”Emme, mutta lumi sulaa räystäillä Moskovassa.”

Aurinko alkoi laskea ja matkaa oli vielä tunteroisen verran. Olin lukenut selviytymisoppaasta, että jäljellä olevan auringonvalon voi laskea ojentamalla kätensä kohti aurinkoa ja laskemalla sormet, jotka ovat auringon ja horisontin välissä. Minulla on varsin pienet kädet, mutta sain silti tulokseksi puoli tuntia, vaikka kuinka yritin kurottaa.

Ajoimme kilpaa auringon kanssa ja arvuuttelimme jokaisesta taivaanrannasta ilmestyvästä vuoresta, onko se Uluru. Ensimmäinen ei ollut, mutta toinen oli. Se piirtyi tummana hahmona keltaisena hohkaavaa taivasta vasten. Hetken näytti siltä, että ehtisimme näkemään, miten punaiset säteet saavat kiven hehkumaan. Vaunumme ei kuitenkaan ollut valoa nopeampi ja saavuimme luonnonpuiston reunalle, kun valtava jono autoja alkoi ajaa pois puistosta.

Emme olisi millään ehtineet paikalle, sillä sisäänkäynti sulkeutuu 17.30. Yllättäen alueelle pitää myös maksaa kahdenkymmenen dollarin sisäänpääsymaksu. Tai ehkä se ei ole niin yllättävää, kun ottaa huomioon ihmismassat, jotka valuvat katsomaan maailman suurinta monoliittia, joka ei ole oikeasti monoliitti.

Jäimme yöksi Ulurun viereiselle camping-alueelle ja valmistauduimme heräämään neljältä, jotta ehtisimme näkemään edes nousevan auringon valaiseman Ayer's Rockin.

Kohtaamisia

Neljäs päivä
27.9.2010

Kun elää kahden saksalaisen kanssa 24 tuntia päivässä noin kahden ja puolen neliömetrin kokoisella alueella, ongelmia ilmenee ennen pitkää. Minä tulin varsin hyvin toimeen molempien kanssa, mutta Tim ja Michael alkoivat sanailla ajoittain näihin neljännen päivän aikoihin. Pienet asiat alkoivat hiertää, mutta yleistunnelma oli silti vielä hyvä.

Olimme ohittaneet Pt Augustan, viimeisen kunnon kaupungin, ja olimme tehneet tarvittavat ostokset. Meillä oli tonnikalaa, pastaa ja pastakastiketta noin neljän päivän tarpeiksi. Ostimme myös banaaneja ja omenoita, koska emme tajunneet, ettei osavaltioiden rajojen yli saisi viedä hedelmiä. Northern Territory läheni kilometri kilometriltä, ja maisema alkoi muuttua.

Tasangoilla näkyi valtavia pöytävuoria, ja puusto oli kitukasvuista. Auringon kuumuus alkoi tuntua autossa. Taivaanranta väreili. Autoja tuli vastaan tasaisin väliajoin, joten vaikka auto hajoaisi emme jäisi erämaan vangeiksi.

Tie mutkitteli kumpujen välissä, mutta välillä edessä avautui kilometreittäin suoraa tietä. Vastaantulevilla autoilla kesti niin kauan kivuta horisontin kangastuksista, että kohdalle tullessaan kuskit nostivat kättä kuin vanhat ystävät.

Päivän määränpää oli Coober Pedy, opaalikaivoksistaan tunnettu pölyinen pikkukaupunki. Ajoimme kaupunkiin ja kävimme kysymässä paljonko maksaa yö maanalaisessa hostellissa. Pinnan alle louhitut majatalot ovat toinen Coober Pedyn nähtävyyksistä. Pidimme kukkaronnyörit tiukalla ja päätimme viettää yön camping-alueella. Palatessamme kulkisimme kuitenkin samaa tietä, joten voisimme kirjautua hostelliin silloin.

Coober Pedyssä sain ensimmäisen todellisen kosketuksen aboriginaaleihin. Jostain syystä olin kuvitellut, että he elävät yhä samanlaista elämää kuin vuosisatoja sitten. Lähellä hostellia istui suuri joukko aboriginaaleja, jotka keskustelivat kovaan ääneen keskenään. Vanha mies huomasi meidän astuvan autosta ja viittoi minut luokseen. Hän kysyi käheällä äänellä, olemmeko Adelaidesta. Samalla hän nosti kätensä kuin kätelläkseen minua. Tartuin käteen ja hän piti siitä tiukasti kiinni ja jatkoi puhumista.

Odotin, että hän kertoo minulle jotakin syvällistä äiti maasta, mutta pian kävi selväksi, että hän tahtoi rahaa. Olin jättänyt lompakon autoon, mutta löysin taskun pohjalta dollarin, jonka annoin miehelle. Luultavasti se aiheutti meille molemmille enemmän mielipahaa kuin -hyvää.

Camping-alueella maksoimme 20 senttiä kolmen minuutin suihkusta. Saimme myös täytettyä vaunumme vesisäiliön, joten olimme valmiit suuntaamaan kohti punaista keskustaa.

Kun majatalossa ei ole tilaa

Kolmas päivä
26.9.2010

Aamulla heräsimme linnunlauluun ja pakkasimme auton ajokuntoon. Adelaide oli muutaman kymmenen kilometrin päässä, joten pääsimme kaupungin ytimeen varsin nopeasti. Tim oli luottokuskimme kaupungeissa, joten hän sai kunnian ajaa.

Ajoimme ensin camping-alueelle, mutta sen hinnat olivat liian korkeita. Vastaanoton nainen neuvoi, että linja-autoasemalla voi käydä ilmaiseksi suihkussa, joten suuntasimme sinne. Ensimmäinen suihku matkan aikana tuntui hyvältä, vaikka intialainen siivoojatar huuteli minulle oven takana jotakin mistä en saanut selvää.

Päivä oli sunnuntai, joten Adelaide oli aamulla hiljainen. Kaupunki itse vaikutti varsin pieneltä, mutta sympaattiselta. Museot olivat ilmaisia, joten kävimme katsomassa taidetta ja aboriginaaliesineitä. Kaupungissa myös kulki ilmainen bussi, jota odotimme kaksi kertaa väärällä pysäkillä. Kaksi kertaa se myös ajoi ohi pysähtymättä.

Torilta löysimme kaikenlaista suuhunpantavaa. Uppopaistettu kiehkuraperuna ja hollantilainen poffertjes-herkku saivat tuurata kunnon ruokaa. Kiertelyn jälkeen levähdimme hetken joenrannassa. Istuimme penkillä, kun lastenkärryjä työntävä nainen sanoi meille: ”Tough night, guys?” Australialaiset...

Ennen lähtöä kävimme paikallisessa pubissa syömässä pihvit ja perunamuussit, joiden voimalla jaksoimme kävellä takaisin autolle. Tim kieltäytyi ajamasta kaupungista ulos, joten heitimme Michaelin kanssa kolikkoa siitä, kuka saa kunnian johdattaa meidät ulos Adelaidesta. Minuunhan se arpa tietenkin lankesi ja hyppäsin kuskinpukille. Pimeä oli jo laskeutunut ja sunnuntai-ilta oli rauhallinen, mutta kokemus ei silti ollut mitenkään miellyttävä. Jälkeenpäin selvisi, että Tim ei halunnut ajaa, koska hän ajatteli, että kuski maksaa tekemänsä vahingot.

Seuraavana päivänä päätimme, että jaamme kulut kolmeen pekkaan riippumatta siitä, kuka ajaa. Hyvä niin, sillä Tim oli jo ajanut Melbournesta ulos ja Michael vetosi siihen, että hänellä ei varsinaisesti ollut lupaa kuljettaa autoa, sillä viralliset kuskit olivat minä ja Tim. Ajatus vieraassa suurkaupungissa ajamisesta ei ollut miellyttävä, joten onneksi saimme väärinkäsityksen korjattua.

Sunnuntai-iltana edessä oli vielä pakollinen yöpaikan etsiminen. Yhden camping-alueen olimme jo hylänneet ja muut olisivat varmasti samaa hintaluokkaa, joten päätimme etsiä jonkun varjoisan nurkan, johon parkkeerata. Ajoimme ulos Adelaidesta Virginia-nimiseen pikkukylään, jonka sivuteitä aloimme koluta.

Hyvän paikan löytäminen ei ole helppoa. Yksityisalueelle ei saisi mennä, mutta julkisilla paikoilla on vähän turvaton olo. Lopulta satuimme suurelle kentälle, joka oli vähän matkan päässä kylän keskustasta. Lähemmässä tarkastelussa kenttä osoittautui läheisen katolisen kirkon parkkipaikaksi.

Ajoimme auton puiden siimekseen mahdollisimman kauas kirkosta ja Tim lähti tiedustelemaan maastoa. Hän kiersi rakennuksen ja palasi takaisin ilmoittamaan, että pappi luultavasti asuu suuren varastorakennuksen takana. Ilta oli jo pitkällä ja meitä väsytti, joten päätimme jäädä sinne. Olimme jo syöneet, joten levitimme vain vuoteet ja aloimme nukkua.

Yöllä nukuin levottomasti. Kerran heräsin kellon ääneen. Minulla kesti hetken tajuta, mikä ääni oli. Se oli se kilkatus, joka lähtee rautatieristeyksestä, joka sulkeutuu junan lähestyessä. Sitten kuulin junan äänen, joka tuntui tulevan vain lähemmäksi. Juuri kun ajattelin, että kohta sen on pakko osua meihin, se jyrisi ohi. Olimme tietämättämme pysäköineet aivan rautatien viereen.

Adelaide oli viimeinen iso kaupunki ennen erämaata ja seuraavaksi vuorossa olivat pitkät pätkät maantietä meidän ja punaisen keskustan välillä.

Katastrofi liippaa läheltä

Toinen päivä
25.9.2010

Aurinko ei vielä ollut noussut kun heräsimme. Ilma oli sateinen ja harmaa, mutta kirkastui nopeasti. Hyppäsin ensimmäistä kertaa kuskin paikalle ja lähdimme etenemään kohti 12 apostolia. Vaihteiden vaihtaminen vasemmalla kädellä oli vaivalloista ja aina kääntyessäni laitoin vahingossa tuulilasinpyyhkijät päälle. Ajaessani toistin myös itselleni ”aja vasemmalla, aja vasemmalla”.

Great Ocean Roadin suurin nähtävyys oli kahdentoista kivipaasin rykelmä, joka yhdessä uhmasi kuohuvaa merta. Itse asiassa osa paaseista oli jo romahtanut, joten kaikki apostolit eivät olleet enää koolla. Auringonnousun aikaan valo tuli kaikkialta ja ei mistään mikä teki maisemasta vieläkin paremman. Kivipaadet ja vääjäämättömästi niihin lyövät aallot olivat matkan parasta antia.

Pysähtelimme tien varrella ja kävimme katsastamassa erilaiset kivimuodostelmat. London Bridge, Grotto ja Arch olivat hienoja, mutta 12 apostolia veivät silti voiton. Martyyrien lahdella pysäköin auton enkä laittanut sitä lukkoon, sillä ajattelin, ettemme mene kauas autosta. Pysähdyspaikalta pääsi kuitenkin alas rannalle ja kastelin jalkani hyisessä meressä. Kun palasimme, parkkipaikalla olleet keski-ikäiset naiset olivat jatkaneet matkaansa ja mekin lähdimme ajamaan.

Kun pysähdyimme tankkaamaan, Tim huomasi lompakkonsa kadonneen. Kävimme huoltoasemalla tavarat pikaisesti läpi, mutta sitä ei löytynyt. Ajoimme vähän matkaa, kunnes löysimme parkkipaikan pellon vierestä ja pysähdyimme lounaalle. Michael kokkasi matkaruokaamme, pastaa ja tomaattikastiketta, ja me mietimme Timin kanssa, mitä kannattaisi tehdä. Lompakossa oli korttien lisäksi 500 dollaria käteistä, joten tapaus todella varjosti tunnelmaa.

Päätimme jatkaa eteenpäin kohti Adelaidea ja yöpymispaikalla tarkistaa vaunun lattiasta kattoon. Oli jo pimeä, kun seurasimme tienviittoja Gold Creek Digginsille, joka näytti sopivan rauhalliselta paikalta yöpymiseen. Yön viettäminen paikalla oli kielletty, mutta pysäköimme autoimme ja valmistauduimme taas aikaiseen lähtöön.

Vaunussa kävimme tavarat läpi vielä kerran ja aloin jo uskoa siihen, että parkkipaikan keski-ikäiset naiset olivat käyttäneet tilanteen hyväksi ja varastaneet Timin lompakon. Sitten tarkistin makuupussit, ja sieltähän se löytyi. Tunnelma keveni ja tapauksesta tuli kestovitsi.

Seuraavana päivänä oli luvassa Adelaide, tuo Australian valkoinen kaupunki.

Road Trip: Melbourne – Great Ocean Road

Punainen kivi on valloitettu ja Vastapäivään-blogi palaa tuttuun päiväjärjestykseen. Road tripin kunniaksi seuraavien päivien kirjoitukset kertaavat mitä kaikkea tapahtui tien päällä.

Ensimmäinen päivä.
24.9.2010

Nukuin puolitoista tuntia ennen kuin meidän piti lähteä Newcastlen lentoasemalle. Reput oli pakattu ja mieli oli reipas. Jännitti niin, ettei väsymys edes tuntunut niin pahalta. Jostakin syystä tuntui, että road tripille lähteminen oli jännittävämpää kuin vaihtoon lähteminen.

Taksi vei meidät lentokentälle puoli viiden aikaan yöllä ja odottelimme ulkona aseman avautumista. Ilma oli kylmä ja kuu möllötti taivaalla. Nyt se tosiaan alkaisi: matka, josta olimme puhuneet jo pari kuukautta mutta jonka en odottanut koskaan tulevan todeksi.

Lennolla huonosti nukuttu yö ja ruokahaluttomuus kostautuivat enkä kyennyt nukkumaan. Perillä Melbournessa satoi vettä ja siellä oli vielä kylmempi kuin Newcastlessa. Kuin porvarit ikään hyppäsimme taksin kyytiin ja ajoimme Traveller's Autobarnille, josta saisimme vaunumme. Olimme perillä ennen kuin paikka aukesi, joten kävelimme hiukan kaupungissa. Ensivaikutelma Melbournesta oli ihan positiivinen, vaikka ilma olikin huono.

Viimein saimme high-top campervanimme, joka vaikutti ihan kelpo kulkupeliltä. Etupenkillä oli tilaa kahdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle, joten edessä olevat 6000 kilometriä hirvittivät hitusen. Sopu antoi sijaa ja Tim hyppäsi kuskinpukille ja johdatti meidät ulos suurkaupungista. Lähdimme ajamaan kohti Geelongia ja jos oikein muistan kävimme kaupassa ensimmäisen kerran niillä main. Ostimme kasan tonnikalaa, puolenkymmentä pussia pastaa ja halvinta mahdollista tomaattikastiketta. Mukaan tarttui myös pari banaania ja omenaa.

Emme ensimmäisenä päivänä ajaneet kuin kolmisensataa kilometriä. Suuntana oli Great Ocean Road, maisemareitti Melbournesta lounaaseen. Taivas oli pilvien peittämä, ja lämpötila oli noin 18 astetta. Pysähtelimme välillä jos näimme jotakin mielenkiintoista. Great Ocean Road oli varsin vaikuttava, sillä toisella puolella oli valtameri ja toisella korkeat kalliot. Tie mutkitteli vihreyden keskellä, ja löysimme erään pysähdyspaikan läheltä kauniin vesiputouksen.

Päivä kului, bensaa kului ja ennen pitkää meidän piti löytää yöpymispaikka. Emme olleet suunnitelleet, missä vietämme yömme, joten pysähdyimme kymmenisen kilometriä ennen kahtatoista apostolia, Great Ocean Roadin tunnetuimpia kivipaasia. Näimme camping-alueen tienviitan ja päätimme katsastaa paikan. Alue oli oikeastaan vain iso pelto ja yö virrattomalla paikalla maksaisi 20 dollaria. Alueen hoitaja kertoi, että tie kulkee luonnonpuiston läpi, joten yöpyminen muualla kuin camping-alueilla on kiellettyä ja puistonvartijat tekevät tarkistuksia.

Hetken neuvottelun jälkeen päätimme säästää parikymmentä dollaria ja etsiä oman yöpaikkamme. Tuntui tyhmältä maksaa paikasta, johon pysäköidä vaunumme, josta jo maksoimme 85 dollaria päivältä. Lähdimme siis ajamaan, kun aurinko alkoi jo laskea. Löysimme suojaisan info-paikan ja pysäköimme auton puiden lomaan. Kello taisi olla noin kuusi tai seitsemän, kun aloimme valmistautua yöpuulle.

Aurinko laski, tuli pimeä. Levitimme sängyt ja edellisyönä nukutut pari tuntia varmistivat, että uni tuli nopeasti. Laitoimme kellon soimaan viideltä aamulla, sillä halusimme käyttää kaikki auringonvalon tunnit matkantekoon. Yöllä heräilin välillä autojen ääniin, mutta muuten vaunu oli oikein kotoisa.

Kellon soidessa heräsin nopeasti ja virkistyneenä. Seuraavaksi vuorossa oli apostolit, mutta se onkin jo toinen tarina.