Australialaisten yliopiston arvostelusysteemi eroaa varsin paljon suomalaisesta. Ensinnäkin kurssin osasten painotus on tarkkaan määritelty: lukukauden aikana tehdään monia töitä, jotka ovat tyypillisesti 10–20 %:n arvoisia. Lisäksi otetaan huomioon testit, esitelmät, esseet ja nettikeskustelut. Näistä saadut pisteet lasketaan yhteen ja siten saadaan kurssin loppuarvosana. Arvosteluasteikko on High Distinction (100–85), Distinction (84–75), Credit (74–65) ja Pass (64–50).
Työt itsessään arvioidaan ennalta ilmoitetuin perustein. Esimerkiksi graafisen suunnittelun kurssin työssäni arvioitiin muun muassa suunnittelua, konseptin kehittämistä ja teknistä taitoa. Kriteereille oli annettu pisteet yhdestä kymmeneen. Lisäksi palautelapussa oli lyhyt kirjallinen palaute.
Palautteen tarkkuus teki työn takaisin saamisesta paljon miellyttävämpää kuin pelkkä arvosanan saaminen. Siitä näki, mihin alueisiin pitää vielä panostaa ja mikä oli mennyt hyvin.
Tenttikäytännöstä en vielä osaa sanoa paljoa, sillä takana on vasta yksi latinan välitesti. Siinä riitti kuitenkin pureskeltavaa: tunneilla oli käyty läpi noin kuutisen sivua latinankielistä tekstiä, josta testiin tulisi pätkä käännettäväksi. Odotin noin kymmentä riviä, mutta tekstiä olikin kaksi sivua. Kun aikaa oli vain tunti, sain paahtaa kuin ylioppilaskokeissa aikanaan.
Testi oli vain 5 %:n arvoinen ja muut opiskelijat olivat lukeneet latinaa vain puolitoista vuotta, joten koe tuntui vähän turhan rajulta. Toisaalta teksti oli kyllä jo aiemmin käännetty, mutta jotta omaan englanninkieliseen käännökseen olisi voinut panostaa, teksti olisi voinut olla lyhempi. Kukin taplaa tyylillään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Newcastle. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Newcastle. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
torstai 2. syyskuuta 2010
Hopeinen pilvireunus
Vieraiden kyytiin ei pidä lähteä, opetti äiti, kun olin pieni. Ei edes silloin, kun kaikki junat kaupungista yliopistolle on peruttu, kello on puoli yksi yöllä ja viimeiset bussit ovat jo menneet. Ei vaikka kyydin tarjoaja on nainen ja itsellä on matkakumppanina toinen mies. Tai ehkä silloin, mutta kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin hyppää auton kyytiin.
Yö oli varsin lämmin ja istuimme Michaelin kanssa penkillä hotellin edessä. Meidät oli ohjannut siihen hivenen rähjäisen näköinen mies, joka vilautti keskustelun aluksi jotakin, joka näytti etäisesti virkamerkiltä. Hän kertoi olevansa vapaalla oleva juna-aseman työntekijä. Korvaavan kuljetuksen piti tulla hakemaan matkustajat pysäkiltä ja viedä Maitlandiin, josta pääsisimme ennen pitkää kotiasemalle. Bussia ei näkynyt.
Tien toiselle puolelle pysähtyi kiiltävä, uusi auto, jonka ikkunasta nuorehko nainen huusi meille jotakin. Minne olette menossa, hän kysyi. Kun kerroin määränpäämme, hän kehotti meitä nousemaan kyytiin. Tarkistin nopeasti, että autossa ei ole muita ja ajattelin, että meillä kahdestaan Michaelin kanssa ei pitäisi olla hätää.
Nousimme kyytiin. Autossa tuntui pistävän imelä haju. Apukuskin ja ajajan välillä paloi suitsuke ja takapeilistä roikkui ilmanraikastin. Heti ensimmäiseksi nainen sanoi meille, että jos poliisit kysyvät, tunnemme hänet ja hän on tullut viemään meitä kotiin. Ehdin kuvitella mielessäni kaikki mahdolliset rikokset, joissa voisimme nyt olla osallisina.
Takana ajava poliisiauto ohitti meidät pysähtymättä. Nainen lähti ajamaan jutellen koko ajan vuolaasti. Hän kertoi, että hänellä on tapana auttaa ihmisiä. Se on hyväksi hänen karmalleen kuulemma. Naisen puhe oli katkonaista ja hän näytti hikoilevan.
Hän toivoi, että suitsukkeet eivät häirinneet meitä. Ihan tavallisia suitsukkeita, hän sanoi. Nainen pyöritteli rattia ja kyseli parasta reittiä yliopistolle, mutta emme osanneet neuvoa, koska emme kulje täällä autolla. Ajaessaan hän kertoi ihmisistä, jotka oli pelastanut. Pari päivää sitten hän oli heittänyt kotiin pari tyttöä, joiden drinkkejä oli terästetty vähän väärillä aineilla. Lisää hyvää karmaa, selvästi.
Kun nainen alkoi kaivaa isoa käsilaukkuaan, kuvittelin, että hän kaivaa aseen esille. Hän sanoi etsivänsä vesipulloa, mutta minulla oli epäilykseni. Onneksi olin väärässä. Nainen tuskitteli laukkunsa kanssa samalla, kun auto heittelehti kaistan laidalta toiselle. Viimein hän luovutti.
Lähestyimme yliopistoa ja kysyin, miksi hän tekee tällaista. Hän toisti haluavansa auttaa ihmisiä. Jotkut kuulemma maksavat kyydistä jotakin. Myöntelin. Jotkut puolestaan eivät halua pilata hyvää karmaa maallisella rahalla. Siksi kiittelin häntä vuolaasti, kun hän viimein jätti meidät kampukselle.
Pääsimme siis ehjänä perille. Lauhkea samarialainen käänsi autonsa ja lähti etsimään uusia avuntarvitsijoita Newcastlen yöhön.
Yö oli varsin lämmin ja istuimme Michaelin kanssa penkillä hotellin edessä. Meidät oli ohjannut siihen hivenen rähjäisen näköinen mies, joka vilautti keskustelun aluksi jotakin, joka näytti etäisesti virkamerkiltä. Hän kertoi olevansa vapaalla oleva juna-aseman työntekijä. Korvaavan kuljetuksen piti tulla hakemaan matkustajat pysäkiltä ja viedä Maitlandiin, josta pääsisimme ennen pitkää kotiasemalle. Bussia ei näkynyt.
Tien toiselle puolelle pysähtyi kiiltävä, uusi auto, jonka ikkunasta nuorehko nainen huusi meille jotakin. Minne olette menossa, hän kysyi. Kun kerroin määränpäämme, hän kehotti meitä nousemaan kyytiin. Tarkistin nopeasti, että autossa ei ole muita ja ajattelin, että meillä kahdestaan Michaelin kanssa ei pitäisi olla hätää.
Nousimme kyytiin. Autossa tuntui pistävän imelä haju. Apukuskin ja ajajan välillä paloi suitsuke ja takapeilistä roikkui ilmanraikastin. Heti ensimmäiseksi nainen sanoi meille, että jos poliisit kysyvät, tunnemme hänet ja hän on tullut viemään meitä kotiin. Ehdin kuvitella mielessäni kaikki mahdolliset rikokset, joissa voisimme nyt olla osallisina.
Takana ajava poliisiauto ohitti meidät pysähtymättä. Nainen lähti ajamaan jutellen koko ajan vuolaasti. Hän kertoi, että hänellä on tapana auttaa ihmisiä. Se on hyväksi hänen karmalleen kuulemma. Naisen puhe oli katkonaista ja hän näytti hikoilevan.
Hän toivoi, että suitsukkeet eivät häirinneet meitä. Ihan tavallisia suitsukkeita, hän sanoi. Nainen pyöritteli rattia ja kyseli parasta reittiä yliopistolle, mutta emme osanneet neuvoa, koska emme kulje täällä autolla. Ajaessaan hän kertoi ihmisistä, jotka oli pelastanut. Pari päivää sitten hän oli heittänyt kotiin pari tyttöä, joiden drinkkejä oli terästetty vähän väärillä aineilla. Lisää hyvää karmaa, selvästi.
Kun nainen alkoi kaivaa isoa käsilaukkuaan, kuvittelin, että hän kaivaa aseen esille. Hän sanoi etsivänsä vesipulloa, mutta minulla oli epäilykseni. Onneksi olin väärässä. Nainen tuskitteli laukkunsa kanssa samalla, kun auto heittelehti kaistan laidalta toiselle. Viimein hän luovutti.
Lähestyimme yliopistoa ja kysyin, miksi hän tekee tällaista. Hän toisti haluavansa auttaa ihmisiä. Jotkut kuulemma maksavat kyydistä jotakin. Myöntelin. Jotkut puolestaan eivät halua pilata hyvää karmaa maallisella rahalla. Siksi kiittelin häntä vuolaasti, kun hän viimein jätti meidät kampukselle.
Pääsimme siis ehjänä perille. Lauhkea samarialainen käänsi autonsa ja lähti etsimään uusia avuntarvitsijoita Newcastlen yöhön.
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Kajakilla Dora Creekillä
Tänään ”I got my ass wet”, kuten englanniksi saatettaisiin ilmaista. Onneksi muu osa kehosta pysyi kuivana, kun suuntasimme Timin ja Alexin kanssa läheiselle Dora Creekille melomaan.
Lähdimme aikaisin aamulla ja Australian alkava kevät siunasi meitä tyynellä ja aurinkoisella päivällä. Vähän alle tunnin junamatkan päässä oleva Dora Creek on pieni kyläpahanen, jonka paras osa on rautatie, joka vie poispäin Newcastlesta. Siellä Paul Hoganin oloinen aussimies antoi meille kolme kajakkia, pelastusliivit ja ohjeet olla kaatumatta.
Kajakki oli aika jännittävä laite, ainakin tällaiselle uimataidollisesti rajoittuneelle. Näennäisestä kiikkeryydestään huolimatta kajakki kuitenkin pysyi hyvin pystyssä, joskaan aaltoja ei ollut melkein laisinkaan. Alukset oli vuokrattu neljäksi tunniksi, mutta mies antoi meille tunnin lisäaikaa, joten lähdimme jokea pitkin kohti merta.
Tekniikka oli alussa vähän hakusessa, ja Tim kokeneempana melojana viiletti kaukana edessä. Ilma oli kuitenkin mitä mainioin, joten nautin säästä, enkä yrittänyt repiä liikoja. Melasta tippuva vesi kerääntyi pian pieneksi lammikoksi kajakkiin ja alkoi kastella housuja. Puolessa välissä matkaa puolet takamuksesta oli litimärkä, lopussa takapuoli kokonaan. Aurinko lämmitti veden päällä, mutta kun nousimme tauolle, tuuli viilensi tehokkaasti ja vilu alkoi hiipiä jäseniin.
Lotrasin aurinkorasvaa heti alusta alkaen, joten säästyin pahemmitta palovammoitta, mutta Tim – jonka moraalinen selkäranka estää häntä laittamasta kasvoihinsa jotakin jos hän ei ole kovalla maalla – sai kivat supersankarirusketusrajat aurinkolaseista.
Neljän tunnin melonta maksoi 40 dollaria, mikä on ihan kelpo hinta kivasta kokemuksesta. Kuten Tim asian ilmaisi, reissu oli parasta mitä Newcastlessa oli tapahtunut tähän mennessä. Eikä sekään tapahtunut Newcastlessa.
Aurinko kuitenkin alkaa lämmittää, päivä pitenee ja Australia alkaa näyttää kauniimpia kasvojaan. Mikäs täällä on ollessa, sanoi entinen mieskin, kun kissalla pöytää pyyhki.
Lähdimme aikaisin aamulla ja Australian alkava kevät siunasi meitä tyynellä ja aurinkoisella päivällä. Vähän alle tunnin junamatkan päässä oleva Dora Creek on pieni kyläpahanen, jonka paras osa on rautatie, joka vie poispäin Newcastlesta. Siellä Paul Hoganin oloinen aussimies antoi meille kolme kajakkia, pelastusliivit ja ohjeet olla kaatumatta.
Kajakki oli aika jännittävä laite, ainakin tällaiselle uimataidollisesti rajoittuneelle. Näennäisestä kiikkeryydestään huolimatta kajakki kuitenkin pysyi hyvin pystyssä, joskaan aaltoja ei ollut melkein laisinkaan. Alukset oli vuokrattu neljäksi tunniksi, mutta mies antoi meille tunnin lisäaikaa, joten lähdimme jokea pitkin kohti merta.
Tekniikka oli alussa vähän hakusessa, ja Tim kokeneempana melojana viiletti kaukana edessä. Ilma oli kuitenkin mitä mainioin, joten nautin säästä, enkä yrittänyt repiä liikoja. Melasta tippuva vesi kerääntyi pian pieneksi lammikoksi kajakkiin ja alkoi kastella housuja. Puolessa välissä matkaa puolet takamuksesta oli litimärkä, lopussa takapuoli kokonaan. Aurinko lämmitti veden päällä, mutta kun nousimme tauolle, tuuli viilensi tehokkaasti ja vilu alkoi hiipiä jäseniin.
Lotrasin aurinkorasvaa heti alusta alkaen, joten säästyin pahemmitta palovammoitta, mutta Tim – jonka moraalinen selkäranka estää häntä laittamasta kasvoihinsa jotakin jos hän ei ole kovalla maalla – sai kivat supersankarirusketusrajat aurinkolaseista.
Neljän tunnin melonta maksoi 40 dollaria, mikä on ihan kelpo hinta kivasta kokemuksesta. Kuten Tim asian ilmaisi, reissu oli parasta mitä Newcastlessa oli tapahtunut tähän mennessä. Eikä sekään tapahtunut Newcastlessa.
Aurinko kuitenkin alkaa lämmittää, päivä pitenee ja Australia alkaa näyttää kauniimpia kasvojaan. Mikäs täällä on ollessa, sanoi entinen mieskin, kun kissalla pöytää pyyhki.
lauantai 21. elokuuta 2010
Zen ja polkupyörän korjaaminen
Perjantai-ilta. Kuvittele olevasi Jari Litmanen. Olet menossa junalla kaupunkiin Warabrookin pysäkiltä. Ennen kuin astut laiturille vievälle sillalle huomaat pyörän. Koska urasi on jo ohi, tarvitset lisätienestiä ja varastamalla pyörän saatat saada siitä ainakin kaksikymmentä dollaria.
Katsot ympärillesi. Ketään ei ole näkyvissä. Vihellellen Maamme-laulua siirryt pyörän viereen. Takarengas on lukittu lukolla, mutta sen voit leikata kotona. Nostat pyörän olallesi, mutta se ei hievahdakaan. Hyväuskoinen, mutta samalla epäileväinen pyöränomistaja on lukinnut pyörän ketjulla kiinni pyörätelineeseen.
Näet keltaista. Pyöreä vanne näyttää jalkapallolta ja tykität kierteisen rankkarin yläkulmaan. Yleisö hurraa. Potkaiset toisenkin kerran. Pallo ei liiku, sillä se on köytetty pyörätelineeseen kiinni. Vanhat taistelumuistot valtaavat mielesi ja potkaiset myös etupalloa. Se sentään antaa periksi vähän enemmän.
Perjantain ja lauantain välinen yö. Kuvittele olevasi hyväuskoinen, mutta samalla epäilevä pyöränomistaja. Olet tulossa junalla kaupungista Warabrookin pysäkille. Kun astut laiturille vievältä sillalta huomaat pyörän. Koska opiskelusi ovat vasta alkaneet, tarvitset rahaa, etkä haluaisi kuluttaa niitä pyörän korjaamiseen.
Katsot ympärillesi. Ketään ei ole näkyvissä. Korvistasi purkautuva höyry kuulostaa Maamme-laululta. Siirryt pyörän viereen. Takarengas on lukittu lukolla, mutta sen voit avata avaimella. Nostat pyörän pystyyn. Jari Litmanen on harjoitellut muulinpotkujaan renkaisiisi.
Näet punaista. Vanne näyttää perunalastulta. Yleisö urahtaa. Onneksi pyörä oli köytetty pyörätelineeseen, muuten elähtänyt jalkapallolegenda olisi myynyt sen parilla kympillä.
Lauantai. Kuvittele olevasi kelvottoman pyörän omistaja. Yrität vääntää vanteita suoriksi hyppimällä niiden päällä, vääntämällä niitä ja etsimällä netistä hakusanoilla ”lusikka” ja ”Uri Geller”.
Viimein luovutat ja päätä lähteä Robert Streetillä asuvan pyörämiehen luokse. John hakee sinut kotoasi ja autolla suuntaatte Hamiltoniin. Eturengas on takapenkillä. Pyörämies laittaa vanteen maagiseen telineeseen ja suoristaa sen. Hän myös auttaa sinua paikkaamaan sisäkumissa olevan reiän. Hän ei halua maksua.
Palaat takaisin kotiin ja kiinnität eturenkaan. Pyörällä pystyy taas ajamaan. Revit paidan päältäsi, juokset kulmalipulle ja tuuletat villisti. Yleisössä istuva Jari Litmanen laskee pettyneenä katseensa maahan. Ensimmäinen erä: 1-0.
Katsot ympärillesi. Ketään ei ole näkyvissä. Vihellellen Maamme-laulua siirryt pyörän viereen. Takarengas on lukittu lukolla, mutta sen voit leikata kotona. Nostat pyörän olallesi, mutta se ei hievahdakaan. Hyväuskoinen, mutta samalla epäileväinen pyöränomistaja on lukinnut pyörän ketjulla kiinni pyörätelineeseen.
Näet keltaista. Pyöreä vanne näyttää jalkapallolta ja tykität kierteisen rankkarin yläkulmaan. Yleisö hurraa. Potkaiset toisenkin kerran. Pallo ei liiku, sillä se on köytetty pyörätelineeseen kiinni. Vanhat taistelumuistot valtaavat mielesi ja potkaiset myös etupalloa. Se sentään antaa periksi vähän enemmän.
Perjantain ja lauantain välinen yö. Kuvittele olevasi hyväuskoinen, mutta samalla epäilevä pyöränomistaja. Olet tulossa junalla kaupungista Warabrookin pysäkille. Kun astut laiturille vievältä sillalta huomaat pyörän. Koska opiskelusi ovat vasta alkaneet, tarvitset rahaa, etkä haluaisi kuluttaa niitä pyörän korjaamiseen.
Katsot ympärillesi. Ketään ei ole näkyvissä. Korvistasi purkautuva höyry kuulostaa Maamme-laululta. Siirryt pyörän viereen. Takarengas on lukittu lukolla, mutta sen voit avata avaimella. Nostat pyörän pystyyn. Jari Litmanen on harjoitellut muulinpotkujaan renkaisiisi.
Näet punaista. Vanne näyttää perunalastulta. Yleisö urahtaa. Onneksi pyörä oli köytetty pyörätelineeseen, muuten elähtänyt jalkapallolegenda olisi myynyt sen parilla kympillä.
Lauantai. Kuvittele olevasi kelvottoman pyörän omistaja. Yrität vääntää vanteita suoriksi hyppimällä niiden päällä, vääntämällä niitä ja etsimällä netistä hakusanoilla ”lusikka” ja ”Uri Geller”.
Viimein luovutat ja päätä lähteä Robert Streetillä asuvan pyörämiehen luokse. John hakee sinut kotoasi ja autolla suuntaatte Hamiltoniin. Eturengas on takapenkillä. Pyörämies laittaa vanteen maagiseen telineeseen ja suoristaa sen. Hän myös auttaa sinua paikkaamaan sisäkumissa olevan reiän. Hän ei halua maksua.
Palaat takaisin kotiin ja kiinnität eturenkaan. Pyörällä pystyy taas ajamaan. Revit paidan päältäsi, juokset kulmalipulle ja tuuletat villisti. Yleisössä istuva Jari Litmanen laskee pettyneenä katseensa maahan. Ensimmäinen erä: 1-0.
perjantai 13. elokuuta 2010
Elämän valoisa puoli
Kun kirjoitin sähköpostia takaisin Suomeen, tajusin, että olen nähnyt monia asioita negatiivisessa valossa. Siksi kirjoitankin nyt vaihtoajan hyvistä puolista.
Asun mahtavassa talossa mukavien ihmisten kanssa. Syön ateriani ulkona ja katselen maisemia. Kun kesä tulee, siitä tulee vielä nautittavampaa. Olen oman itseni herra: syön mitä haluan, milloin haluan. Teen mitä haluan, milloin haluan.
Olen tutustunut muutamaan hyvään tyyppiin, joiden kanssa luultavasti matkustelen lomilla ja lukukauden jälkeen. Elämä muutenkin on varsin stressitöntä. Minun ei tarvitse ajatella kotimaan kouluasioita. Elän päivän kerrallaan.
Kurssit ovat niin helppoja, ettei minun tarvitse nähdä niitä varten liikaa vaivaa. Näen, miten eri yliopistot toimivat ja opin arvostamaan enemmän suomalaista yliopistokulttuuria. Näen myös miten eri kulttuurit toimivat ja opin arvostamaan niitä ja omaani.
Olen menossa kohti kesää. Joka päivä lämpimät ilmat ovat lähempänä. Aurinko paistaa hiukan pitempään.
Ehkä olen kulttuurishokin taittokohdassa, jossa kriittisyys antaa tilaa hurmiolle. Ehkä annan elämän valoisalle puolelle tilaisuuden.
Asun mahtavassa talossa mukavien ihmisten kanssa. Syön ateriani ulkona ja katselen maisemia. Kun kesä tulee, siitä tulee vielä nautittavampaa. Olen oman itseni herra: syön mitä haluan, milloin haluan. Teen mitä haluan, milloin haluan.
Olen tutustunut muutamaan hyvään tyyppiin, joiden kanssa luultavasti matkustelen lomilla ja lukukauden jälkeen. Elämä muutenkin on varsin stressitöntä. Minun ei tarvitse ajatella kotimaan kouluasioita. Elän päivän kerrallaan.
Kurssit ovat niin helppoja, ettei minun tarvitse nähdä niitä varten liikaa vaivaa. Näen, miten eri yliopistot toimivat ja opin arvostamaan enemmän suomalaista yliopistokulttuuria. Näen myös miten eri kulttuurit toimivat ja opin arvostamaan niitä ja omaani.
Olen menossa kohti kesää. Joka päivä lämpimät ilmat ovat lähempänä. Aurinko paistaa hiukan pitempään.
Ehkä olen kulttuurishokin taittokohdassa, jossa kriittisyys antaa tilaa hurmiolle. Ehkä annan elämän valoisalle puolelle tilaisuuden.
tiistai 10. elokuuta 2010
Onko elämää Sydneyn jälkeen
Yhdet yöunet myöhemmin matkan väsymys ja riemu ovat menneen talven lumia. Newcastle kuitenkin toivotti minut takaisin lämpimällä ilmalla ja kilokaupalla auringonsäteitä. En tiedä, miten selviän kesästä tai edes keväästä, kun kauppareissulla hiki valui kuin keskikesällä Suomessa. Toisaalta mäillä (mäkkiillä, kuten sanoisin jos olisin kotona) saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä.
Tein tänään ruokaa, jota joudun syömään seuraavat pari päivää. Siinä oli riisiä, jauhelihaa, tomaattia ja porkkanaa, jotka erikseen tai taitavan kokin hyppysissä antaisivat kunnon aterian. Voisin kirjoittaa uusavuttoman reseptikirjan. Sen sijaan, että se olisi tarkoitettu uusavuttomille, sen olisi kirjoittanut sellainen.
Erääseen kouluprojektiin tarvitsen valokuvan. Paikallisessa tavaratalossa onkin kätevä palvelu, joissa kuvat voi ladata CD:ltä, muistitikulta tai -kortilta ja tulostaa parissa kymmenessä minuutissa tiskiltä. Yhden normaalikokoisen valokuvan hinnaksi tulee 15 senttiä, eli noin 10 kotimaista senttiä, mikä tuntuu häviävän pieneltä. Laatu näyttää olevan hyvä ja palvelu toimii. Lukuun ottamatta sitä, että kone tilttasi kaksi kertaa, koska se ei suostunut lukemaan muistitikkuani.
Siitä johtuukin mieleeni asia, jota mietin pari päivää sitten: onko verbi tiltata perua niistä ajoista, kun flipperit antoivat virheilmoituksen, kun joku kallisti niitä ja yritti siten vaikuttaa pallon liikkeisiin? Näytöllä näkyvä TILT! ei siis viittaakaan siihen, että koneeseen tuli vika, vaan että joku kallisti sitä. Ajan saatossa kallistaminen jäi pois ja jäljellä on vain nykyäänkin kovin käyttökelpoinen verbi tiltata.
Tein tänään ruokaa, jota joudun syömään seuraavat pari päivää. Siinä oli riisiä, jauhelihaa, tomaattia ja porkkanaa, jotka erikseen tai taitavan kokin hyppysissä antaisivat kunnon aterian. Voisin kirjoittaa uusavuttoman reseptikirjan. Sen sijaan, että se olisi tarkoitettu uusavuttomille, sen olisi kirjoittanut sellainen.
Erääseen kouluprojektiin tarvitsen valokuvan. Paikallisessa tavaratalossa onkin kätevä palvelu, joissa kuvat voi ladata CD:ltä, muistitikulta tai -kortilta ja tulostaa parissa kymmenessä minuutissa tiskiltä. Yhden normaalikokoisen valokuvan hinnaksi tulee 15 senttiä, eli noin 10 kotimaista senttiä, mikä tuntuu häviävän pieneltä. Laatu näyttää olevan hyvä ja palvelu toimii. Lukuun ottamatta sitä, että kone tilttasi kaksi kertaa, koska se ei suostunut lukemaan muistitikkuani.
Siitä johtuukin mieleeni asia, jota mietin pari päivää sitten: onko verbi tiltata perua niistä ajoista, kun flipperit antoivat virheilmoituksen, kun joku kallisti niitä ja yritti siten vaikuttaa pallon liikkeisiin? Näytöllä näkyvä TILT! ei siis viittaakaan siihen, että koneeseen tuli vika, vaan että joku kallisti sitä. Ajan saatossa kallistaminen jäi pois ja jäljellä on vain nykyäänkin kovin käyttökelpoinen verbi tiltata.
perjantai 6. elokuuta 2010
Autonomy Day
Bileet, jotka loppuvat kuudelta. Kuulostaa tylsältä. Suuri osa opiskelijoista on kuitenkin eri mieltä.
Tänään Newcastlen yliopisto juhli Autonomy Dayta, mutta en ole varma, minkälaisesta autonomiasta on kyse. Menoa se ei kuitenkaan haitannut, sillä juhliminen aloitettiin opiskelija-asuntoloissa jo kolmelta. Yöllä.
Itse nukuin pitempään ja päädyin yliopistolle yhdentoista aikaan. Kampuksen baariin oli sadan metrin jono, enkä halunnut jonottaa yksin, joten menin kirjastoon odottelemaan tuttujen ilmaantumista. Simon, International Housen asukki, oli jo sisällä, mutta John ja Tim olivat vasta tulossa.
Päivän ohjelmaan kuuluu ilmeisesti rankkaa juomista ja naamiaisasuihin pukeutumista. Kävellessäni kampuksella näin, kuinka Buzz Lightyeariksi pukeutunutta miestä nostettiin pyörätuoliin, koska hän oli väsähtänyt kesken juhlimisen. Hän oli selvästikin lähtenyt kohti ääretöntä, mutta ei aivan päässyt sen yli.
Kampukselle oli myös pystytetty pomppulinnoja, liikutettavia vessoja ja muita härveleitä. Puolet kaupungin poliisivoimista oli tullut avittamaan kampuksen vartijoita, ja he kävelivät juhlijoiden joukossa aseet koteloissaan.
Päivänvalo paljasti juhlivien ihmisten seisovat silmät ja nykivät tanssiliikkeet, jotka on tarkoitettu vain yökerhojen hämyisiin nurkkiin. Kello kahdelta meno oli kuin normaalisti kaksitoista tuntia myöhemmin.
Päädyimme Timin ja Michaelin, molemmat ovat saksalaisia, kanssa käymään täällä minun asunnollani ja näytin heille paikkoja. Istuimme vilpolassa ja nautimme maisemista. Sain vähintään puolet vuokrasta takaisin henkisenä pääomana, niin otettuja he tuntuivat olevan asumuksestani. Alan tottua liikaa siihen, että syön aamiaista hienon maiseman edessä lämpenevässä Australian talvessa.
Kuten kaikkien bileiden, myös Autonomy Dayn täytyy loppua joskus. Joskus tarkoitti tänään noin puoli viittä, jolloin suurin osa ihmisistä oli jo jatkanut matkaansa. Osa nukkumaan, osa heräilemään, osa jatkamaan juhlintaa.
Tänään Newcastlen yliopisto juhli Autonomy Dayta, mutta en ole varma, minkälaisesta autonomiasta on kyse. Menoa se ei kuitenkaan haitannut, sillä juhliminen aloitettiin opiskelija-asuntoloissa jo kolmelta. Yöllä.
Itse nukuin pitempään ja päädyin yliopistolle yhdentoista aikaan. Kampuksen baariin oli sadan metrin jono, enkä halunnut jonottaa yksin, joten menin kirjastoon odottelemaan tuttujen ilmaantumista. Simon, International Housen asukki, oli jo sisällä, mutta John ja Tim olivat vasta tulossa.
Päivän ohjelmaan kuuluu ilmeisesti rankkaa juomista ja naamiaisasuihin pukeutumista. Kävellessäni kampuksella näin, kuinka Buzz Lightyeariksi pukeutunutta miestä nostettiin pyörätuoliin, koska hän oli väsähtänyt kesken juhlimisen. Hän oli selvästikin lähtenyt kohti ääretöntä, mutta ei aivan päässyt sen yli.
Kampukselle oli myös pystytetty pomppulinnoja, liikutettavia vessoja ja muita härveleitä. Puolet kaupungin poliisivoimista oli tullut avittamaan kampuksen vartijoita, ja he kävelivät juhlijoiden joukossa aseet koteloissaan.
Päivänvalo paljasti juhlivien ihmisten seisovat silmät ja nykivät tanssiliikkeet, jotka on tarkoitettu vain yökerhojen hämyisiin nurkkiin. Kello kahdelta meno oli kuin normaalisti kaksitoista tuntia myöhemmin.
Päädyimme Timin ja Michaelin, molemmat ovat saksalaisia, kanssa käymään täällä minun asunnollani ja näytin heille paikkoja. Istuimme vilpolassa ja nautimme maisemista. Sain vähintään puolet vuokrasta takaisin henkisenä pääomana, niin otettuja he tuntuivat olevan asumuksestani. Alan tottua liikaa siihen, että syön aamiaista hienon maiseman edessä lämpenevässä Australian talvessa.
Kuten kaikkien bileiden, myös Autonomy Dayn täytyy loppua joskus. Joskus tarkoitti tänään noin puoli viittä, jolloin suurin osa ihmisistä oli jo jatkanut matkaansa. Osa nukkumaan, osa heräilemään, osa jatkamaan juhlintaa.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Oudot kestiystävät
Viime viikolla osallistuin kahteen illanviettoon, jotka ovat olleet varmasti kummallisimmat tapaamiset elämäni aikana. Molemmissa olen nähnyt vilaukselta kahden hyvin erilaisen ihmisryhmän eloa täällä Newcastlessa.
Ensimmäinen tapaaminen ei itse asiassa ollut varsinaisesti Newcastlessa vaan pienessä kylässä täällä lähellä. Ystäväni ystävä kutsui minut viettämään iltaa, juomaan pari olutta ja pelaamaan biljardia paikalliseen baariin. Hän jopa haki minut kotoani, mikä oli hyvin kiltisti tehty, sillä en olisi millään löytänyt itse perille.
Tiesin jo etukäteen, että tämä kaveri oli tiukasti mukana kirkon toiminnassa ja valmis levittämään Jumalan sanaa, mutta sitä en arvannut, millainen tapaaminen lopulta oli. Baarin katetulla takapihalla istui pöydän ääressä neljä ihmistä, jotka näyttivät ihan tavallisilta pikkukylän nuorilta aikuisilta. Pöydällä näkyivät vielä äskettäin nautitun grilliaterian jäljet – ja kasa nuorille tarkoitettuja Uusia Testamentteja.
Minulla on epäluuloni uskontoja ja uskovaisia kohtaan, mutta minua ei häiritse, jos joku tunnistaa kutsumuksen itsessään. Seurue näytti iloiselta, eikä kukaan yrittänyt tuputtaa uskoaan minulle ainakaan suoraan. Käsittelyssä oli tällä kertaa Ilmestyskirja, josta jokainen luki vuorollaan kappaleen ja josta keskusteltiin jälkeenpäin.
Nuoret ihmiset ovat nuoria ihmisiä, vaikka uskoisivat mihin jumalaan. Keskustelu ei ollut kuivakan uskonnollista, vaan testamentissa mainitut kullalla päällystetyt kadut kirvoittivat suunnitelmia siitä, miten niitä pitkin voisi liukua vaikka naamallaan sen jälkeen, kun lopulta pääsee taivaaseen. Taivaassa kun ei tunneta kipua, kuten he järkeilivät. Samalla logiikalla jotkut ajattelivat hypätä täyttä vauhtia seinään, jotta voisivat turvallisesti kokea, miltä se tuntuu.
Keskustelu liikkui korkean ja matalan, hartaan ja riemukkaan välillä, mutta kaiken aikaa ryhmän jäsenten kasvoilla loisti tyytyväinen hymy, sillä he tiesivät, että Jumala pitää heistä huolta. Katselin heitä melkein kateellisena, sillä heidän huolensa ja murheensa näyttivät kevyiltä kantaa. Ehkä jopa liian kevyiltä.
Automatkalla takaisin aloin syystä tai toisesta puhua siitä, miten nykyiset lintumme ovat etäistä sukua dinosauruksille. Kun sanat olivat lähteneet suustani, aloin miettiä, uskovatko he evoluutioon tai dinosauruksiin tai fossiileihin. Aikaisemmissa keskusteluissa oli väläytelty sitä, että Jumala oli luonut maailman tuhansia vuosia aikaisemmin, enkä nähnyt, miten dinosaurukset saatiin sovitettua tähän maailmankuvaan. Vaikenin asiasta muutaman sanan jälkeen.
Toinen tapaaminen oli luonteeltaan paljon maallisempi. Eräs opettajani kutsui minut päivälliselle luokseen ja saavuttuani paikalle minut esiteltiin roolihahmoille, jotka tuntuivat olevan suoraan komediasarjasta. Oli viinan karhentamia kurkkuja, seksuaalivähemmistöjä, etnisiä vähemmistöjä, katkeruutta, englantilainen akateemikko, junankuljettaja – ja minä.
Ilta alkoi tyylikkäästi alkupalojen ja valkoviinin parissa, mutta pian keskustelu kääntyi yhteisiin tuttaviin, joiden elämä tuntui olevan niin kummallista, että heidän täytyi olla osaksi keskittyjä. Sain kuulla, miten heidän yhteinen tuttavansa varasti muiden tarinoita ja sijoitti niitä omaan elämäänsä. Hän oli muun muassa suorittanut kuvitteellisen tohtorintutkinnon, elänyt Aasiassa ja tehnyt niin monta eri asiaa, etteivät ne mahtuneet yhteen elinaikaan.
Muiden keskusteluissa esiintyneiden nimen eteen laitettiin useimmiten etuliite ”Hullu”, kuten nimessä ”Hullu-Riitta”, ja jos he eivät olleet viettäneet aikaa parantolassa, he olivat tarinoiden perusteella hyvää vauhtia menossa sinne. Nyökkäilin kohteliaasti, mutta harmikseni en tuntenut muita hulluja kuin ne, jotka istuivat kanssani samassa huoneessa.
Joskus sitä miettii, kun kävelee katua pitkin ja näkee valon ikkunassa, että mitä tapahtuu ikkunalasin toisella puolella. Täällä viikolla sain nähdä sen, mutta en koskaan olisi osannut arvata, millaista jäniksenkolon tuolla puolen oikeasti on.
Ensimmäinen tapaaminen ei itse asiassa ollut varsinaisesti Newcastlessa vaan pienessä kylässä täällä lähellä. Ystäväni ystävä kutsui minut viettämään iltaa, juomaan pari olutta ja pelaamaan biljardia paikalliseen baariin. Hän jopa haki minut kotoani, mikä oli hyvin kiltisti tehty, sillä en olisi millään löytänyt itse perille.
Tiesin jo etukäteen, että tämä kaveri oli tiukasti mukana kirkon toiminnassa ja valmis levittämään Jumalan sanaa, mutta sitä en arvannut, millainen tapaaminen lopulta oli. Baarin katetulla takapihalla istui pöydän ääressä neljä ihmistä, jotka näyttivät ihan tavallisilta pikkukylän nuorilta aikuisilta. Pöydällä näkyivät vielä äskettäin nautitun grilliaterian jäljet – ja kasa nuorille tarkoitettuja Uusia Testamentteja.
Minulla on epäluuloni uskontoja ja uskovaisia kohtaan, mutta minua ei häiritse, jos joku tunnistaa kutsumuksen itsessään. Seurue näytti iloiselta, eikä kukaan yrittänyt tuputtaa uskoaan minulle ainakaan suoraan. Käsittelyssä oli tällä kertaa Ilmestyskirja, josta jokainen luki vuorollaan kappaleen ja josta keskusteltiin jälkeenpäin.
Nuoret ihmiset ovat nuoria ihmisiä, vaikka uskoisivat mihin jumalaan. Keskustelu ei ollut kuivakan uskonnollista, vaan testamentissa mainitut kullalla päällystetyt kadut kirvoittivat suunnitelmia siitä, miten niitä pitkin voisi liukua vaikka naamallaan sen jälkeen, kun lopulta pääsee taivaaseen. Taivaassa kun ei tunneta kipua, kuten he järkeilivät. Samalla logiikalla jotkut ajattelivat hypätä täyttä vauhtia seinään, jotta voisivat turvallisesti kokea, miltä se tuntuu.
Keskustelu liikkui korkean ja matalan, hartaan ja riemukkaan välillä, mutta kaiken aikaa ryhmän jäsenten kasvoilla loisti tyytyväinen hymy, sillä he tiesivät, että Jumala pitää heistä huolta. Katselin heitä melkein kateellisena, sillä heidän huolensa ja murheensa näyttivät kevyiltä kantaa. Ehkä jopa liian kevyiltä.
Automatkalla takaisin aloin syystä tai toisesta puhua siitä, miten nykyiset lintumme ovat etäistä sukua dinosauruksille. Kun sanat olivat lähteneet suustani, aloin miettiä, uskovatko he evoluutioon tai dinosauruksiin tai fossiileihin. Aikaisemmissa keskusteluissa oli väläytelty sitä, että Jumala oli luonut maailman tuhansia vuosia aikaisemmin, enkä nähnyt, miten dinosaurukset saatiin sovitettua tähän maailmankuvaan. Vaikenin asiasta muutaman sanan jälkeen.
Toinen tapaaminen oli luonteeltaan paljon maallisempi. Eräs opettajani kutsui minut päivälliselle luokseen ja saavuttuani paikalle minut esiteltiin roolihahmoille, jotka tuntuivat olevan suoraan komediasarjasta. Oli viinan karhentamia kurkkuja, seksuaalivähemmistöjä, etnisiä vähemmistöjä, katkeruutta, englantilainen akateemikko, junankuljettaja – ja minä.
Ilta alkoi tyylikkäästi alkupalojen ja valkoviinin parissa, mutta pian keskustelu kääntyi yhteisiin tuttaviin, joiden elämä tuntui olevan niin kummallista, että heidän täytyi olla osaksi keskittyjä. Sain kuulla, miten heidän yhteinen tuttavansa varasti muiden tarinoita ja sijoitti niitä omaan elämäänsä. Hän oli muun muassa suorittanut kuvitteellisen tohtorintutkinnon, elänyt Aasiassa ja tehnyt niin monta eri asiaa, etteivät ne mahtuneet yhteen elinaikaan.
Muiden keskusteluissa esiintyneiden nimen eteen laitettiin useimmiten etuliite ”Hullu”, kuten nimessä ”Hullu-Riitta”, ja jos he eivät olleet viettäneet aikaa parantolassa, he olivat tarinoiden perusteella hyvää vauhtia menossa sinne. Nyökkäilin kohteliaasti, mutta harmikseni en tuntenut muita hulluja kuin ne, jotka istuivat kanssani samassa huoneessa.
Joskus sitä miettii, kun kävelee katua pitkin ja näkee valon ikkunassa, että mitä tapahtuu ikkunalasin toisella puolella. Täällä viikolla sain nähdä sen, mutta en koskaan olisi osannut arvata, millaista jäniksenkolon tuolla puolen oikeasti on.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Australian hintataso
Kaiken, mitä tiedän, olen oppinut Aku Ankasta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, joten tämä kirjoitus käsittelee vaihtoehtoisesti rahaa, hynää, kahisevaa, vihreää, mammonaa, riihikuivaa, kylmää käteistä, kuumaa korttirahaa, hilloa, fyrkkaa, ropoja, mania tai tuohta.
Seuraavassa joidenkin palveluiden ja tavaroiden hintoja Newcastlessa, Australiassa heinäkuussa 2010.
Omena: 1,92 dollaria/kg 1,35 €/kg
Perunat: 1,1 dollaria/kg 0,76 €/kg
Banaani: 1,9 dollaria/kg 1,32 €/kg
Kurkku: 1,98 dollaria/kpl 1,36 €/kpl
Moniviljaleipä: 3,6 dollaria /kg 2,5 €/kg
Olut: 3,7 dollaria/litra 2,5 €/l
Pepsi (tölkissä): 1,6 dollaria /litra 1,1 €/l
Rasvaton maito: 1.59/litra 1,1 €/l
Suola: 1,6 dollaria/kilo 1,1 €/kg
Vehnäjauhot: 0,95 dollaria/kilo 0,65 €/kg
Margariini: 11,2 dollaria/kilo 7,9 €/kg
Jauheliha: 8,9 dollaria/kilo 6,1 €/kg
Tonnikala (80 g): 1,79 dollaria/purkki 1,2 €/purkki
Mars-patukka: 1,5 dollaria/kpl 1 €/kpl
AAA-paristot (8 kpl): 12,84 dollaria 8,8 €
Pyörän sisäkumi: 4,92 dollaria 3,4 €
Bussimatka kaupungin sisällä: 3,3 dollaria 2,3 €
alennettu: 1,6 dollaria 1,1 €
Junamatka kaupungin sisällä: 3,2 dollaria 2,3 €
alennettu: 1,6 dollaria 1,1 €
Juna Newcastlesta Sydney'in: 6,9 dollaria 4,75 €
alennettu: 3,9 dollaria 2,7 €
Seuraavassa joidenkin palveluiden ja tavaroiden hintoja Newcastlessa, Australiassa heinäkuussa 2010.
Omena: 1,92 dollaria/kg 1,35 €/kg
Perunat: 1,1 dollaria/kg 0,76 €/kg
Banaani: 1,9 dollaria/kg 1,32 €/kg
Kurkku: 1,98 dollaria/kpl 1,36 €/kpl
Moniviljaleipä: 3,6 dollaria /kg 2,5 €/kg
Olut: 3,7 dollaria/litra 2,5 €/l
Pepsi (tölkissä): 1,6 dollaria /litra 1,1 €/l
Rasvaton maito: 1.59/litra 1,1 €/l
Suola: 1,6 dollaria/kilo 1,1 €/kg
Vehnäjauhot: 0,95 dollaria/kilo 0,65 €/kg
Margariini: 11,2 dollaria/kilo 7,9 €/kg
Jauheliha: 8,9 dollaria/kilo 6,1 €/kg
Tonnikala (80 g): 1,79 dollaria/purkki 1,2 €/purkki
Mars-patukka: 1,5 dollaria/kpl 1 €/kpl
AAA-paristot (8 kpl): 12,84 dollaria 8,8 €
Pyörän sisäkumi: 4,92 dollaria 3,4 €
Bussimatka kaupungin sisällä: 3,3 dollaria 2,3 €
alennettu: 1,6 dollaria 1,1 €
Junamatka kaupungin sisällä: 3,2 dollaria 2,3 €
alennettu: 1,6 dollaria 1,1 €
Juna Newcastlesta Sydney'in: 6,9 dollaria 4,75 €
alennettu: 3,9 dollaria 2,7 €
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Delta-jengi Down Under
Tiistain Amazing Race osoittautuikin jännittävän seikkailun sijaan lähinnä yliopistoesittelyksi, jonka rasteilla kierrettiin yliopiston kirjastot, toimistot, atk-tilat ja muut opiskelijoille tärkeät rakennukset. Häpeän myöntää, että Lizards ei lukuisista saksalaisjäsenistään huolimatta kyennyt hyvään suoritukseen. Tulosluettelossa oli viimeisessä kolmanneksessa, mistä syytän huonoa valmistautumista ja loukkaantumisia harjoittelukaudella.
Jos itse Amazing Race oli oikeastaan Amazing Bore, illan vaihtaribileet olivatkin sitten jotain ihan muuta. Ne olivat nimittäin kohtalaisen keskinkertaiset – jopa siihen pisteeseen asti, ettei kukaan muistane niistä mitään. Eikä tämä johdu nautituista alkoholiannoksista, vaan siitä, ettei niissä ollut mitään muistettavaa.
Todellinen opiskelijaelämä tuli tutuksi vasta, kun John kutsuttiin kontaktiensa kautta Edwards Hallin opiskelija-asuntolaan. Saksalaisen vahvistuksen, Simonin, kanssa lyöttäydyimme mukaan. Kyseessä oli siis tavallinen tiistai-ilta, mutta käytävät olivat täynnä yliopistonuoria, suurin osa alle kaksikymppisiä, jotka nauttivat vapaudestaan. Käytävävahdit yrittivät estää opiskelijoita pelaamasta juomapelejä, sillä kortit ja juominen olivat sallittuja, mutta vain toisistaan riippumattomina. Käytävävahdit myös hajottivat väkijoukkoja, jotka seisoskelivat käytävällä, koska se on ilmeisesti paloturvallisuuden kannalta vaarallista.
Lopulta vahdit ilmoittivat, että vartijat ovat tulossa hajottamaan Edwards Hallin bileet ja opiskelijoita kehotettiin siirtymään alakertaan. Siellä kaikuivat amerikkalaisissa college-elokuvista tutut ”chug, chug” -huudot. Luulen, että kampuksen ulkopuolinen asunto on ihan sopiva minulle.
Tänään oli varsinainen kaikille opiskelijoille suunnattu orientaatio. Kuuntelimme aamulla pari tuntia propagandaa Newcastlen yliopistosta, minkä jälkeen keskustelimme oppimaan oppimisesta, ryhmätyöskentelystä ja muista yliopistoelämässä tarvittavista taidoista. Onneksi sanottu tuntui tutulta– ja tylsältä – muuten alkaisin epäillä ovatko Oulun yliopistossa vietetyt vuodet menneet ihan ohi korvien.
Tästä viikosta on päällimmäisenä jäänyt mieleen se, että australialainen käsitys aterioiden sisällöstä ei vastaa välttämättä suomalaista. Aamiainen voi olla mehua ja muffinssi tai pannukakku kermavaahdolla ja siirapilla, lounas on poikkeuksetta valkoista leipää ja paikallista makkaraa, illallinen on samaten valkoista leipää ja makkaraa. Välipalaksi voi jokainen halutessaan ostaa sämpylän, johon voi laittaa vaikka herkullisia sipsejä karkkiautomaatista. Ehkäpä sitä täällä päin kutsutaan välipala-automaatiksi.
Nyt voin henkäistä hetken, pestä pyykkiä kylmällä vedellä, säilyttää perunoita huoneenlämmössä ja nauttia tuuletusta huoneesta (minulla on jatkuva ilmastointi kiitos yksinkertaisten lasien).
p.s. Ei kannata uskoa jos aiemmin tuntematon henkilö ehdottaa oikoreittiä tuntemattomalla alueella. Oikoreitti saattaa paljastua puolen tunnin lenkiksi mäkisessä maastossa, minkä jälkeen palataan aloituspaikkaan. Ja saksalaistenhan piti olla hyviä kartanluvussa.
Jos itse Amazing Race oli oikeastaan Amazing Bore, illan vaihtaribileet olivatkin sitten jotain ihan muuta. Ne olivat nimittäin kohtalaisen keskinkertaiset – jopa siihen pisteeseen asti, ettei kukaan muistane niistä mitään. Eikä tämä johdu nautituista alkoholiannoksista, vaan siitä, ettei niissä ollut mitään muistettavaa.
Todellinen opiskelijaelämä tuli tutuksi vasta, kun John kutsuttiin kontaktiensa kautta Edwards Hallin opiskelija-asuntolaan. Saksalaisen vahvistuksen, Simonin, kanssa lyöttäydyimme mukaan. Kyseessä oli siis tavallinen tiistai-ilta, mutta käytävät olivat täynnä yliopistonuoria, suurin osa alle kaksikymppisiä, jotka nauttivat vapaudestaan. Käytävävahdit yrittivät estää opiskelijoita pelaamasta juomapelejä, sillä kortit ja juominen olivat sallittuja, mutta vain toisistaan riippumattomina. Käytävävahdit myös hajottivat väkijoukkoja, jotka seisoskelivat käytävällä, koska se on ilmeisesti paloturvallisuuden kannalta vaarallista.
Lopulta vahdit ilmoittivat, että vartijat ovat tulossa hajottamaan Edwards Hallin bileet ja opiskelijoita kehotettiin siirtymään alakertaan. Siellä kaikuivat amerikkalaisissa college-elokuvista tutut ”chug, chug” -huudot. Luulen, että kampuksen ulkopuolinen asunto on ihan sopiva minulle.
Tänään oli varsinainen kaikille opiskelijoille suunnattu orientaatio. Kuuntelimme aamulla pari tuntia propagandaa Newcastlen yliopistosta, minkä jälkeen keskustelimme oppimaan oppimisesta, ryhmätyöskentelystä ja muista yliopistoelämässä tarvittavista taidoista. Onneksi sanottu tuntui tutulta– ja tylsältä – muuten alkaisin epäillä ovatko Oulun yliopistossa vietetyt vuodet menneet ihan ohi korvien.
Tästä viikosta on päällimmäisenä jäänyt mieleen se, että australialainen käsitys aterioiden sisällöstä ei vastaa välttämättä suomalaista. Aamiainen voi olla mehua ja muffinssi tai pannukakku kermavaahdolla ja siirapilla, lounas on poikkeuksetta valkoista leipää ja paikallista makkaraa, illallinen on samaten valkoista leipää ja makkaraa. Välipalaksi voi jokainen halutessaan ostaa sämpylän, johon voi laittaa vaikka herkullisia sipsejä karkkiautomaatista. Ehkäpä sitä täällä päin kutsutaan välipala-automaatiksi.
Nyt voin henkäistä hetken, pestä pyykkiä kylmällä vedellä, säilyttää perunoita huoneenlämmössä ja nauttia tuuletusta huoneesta (minulla on jatkuva ilmastointi kiitos yksinkertaisten lasien).
p.s. Ei kannata uskoa jos aiemmin tuntematon henkilö ehdottaa oikoreittiä tuntemattomalla alueella. Oikoreitti saattaa paljastua puolen tunnin lenkiksi mäkisessä maastossa, minkä jälkeen palataan aloituspaikkaan. Ja saksalaistenhan piti olla hyviä kartanluvussa.
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Makuelämyksiä
Taipein lentokenttäbussissa tapaamani saksalaisvaihtari mainitsi, että melkein kaikki tulevat sairaaksi Australiaan saapumisensa jälkeen. Ajattelin tuolloin, että olen liian kova pala purtavaksi paikallisille basilleille, mutta nyt näyttää, että ne ovat ottamassa niskalenkin nielussani. Nenä vuotaa, kurkku on kipeä ja otsaa kuumottaa. Yhden lääketieteen latinan kurssin suorittaneena voin diagnosoida sen, mikä minua vaivaa: perusflunssa.
Vielä en ole ihan varma, johtuuko vuotava nokka talon kylmyydestä vai onko se hivenen pitemmän taudin alkusoitto. Otsan kuumotus johtuu kuitenkin siitä, että käteni on niin kylmä, että lämmin otsa tuntuu tulikuumalta. Parempi kuitenkin lienee hoitaa tämä alta pois ennen opintojen alkamista. Ohjelmassa on siis viikonlopun mittainen pikaflunssa.
Kävin tänään kaupungilla ja otin muutamia kuvia. Hyppäsin bussiin ihan talon vierestä, mutta linja 104 kiemurteli koko kaupungin läpi niin, että matkassa meni melkein tunti. Jostakin syytä linja-auto oli täynnä vanhoja ihmisiä, mutta en ole varma johtuiko se linjasta vai vuorokaudenajasta. Minun täytyy tehdä lisää tutkimusta, että voin vastata varmemmin. Takaisin tullessa linja 226 oli täynnä teinejä, joten päädyin matkustamaan suunnilleen keski-ikäisten ihmisten kanssa.
Testasin myös ensi kertaa pikku-Amerikan pyhätön, McDonald'sin. Big Mac -ateria maksoi 6,95 dollaria, eli vähän alle viisi euroa. Purilainen maistui samalta kuin kotona, vaikkakin se oli hivenen ryhdikkäämpi. Nyt olen siis kokeillut mäkkäriä kolmessa maanosassa ja voiton vie Taipein hinta-laatusuhteeltaan mainioin kokonaisuus. Makumatkailu luultavasti jatkuu ennen pitkää: seuraavaksi listalla on legendaarinen Quarter Pounder.
Pysykää siis kanavalla, niin chez Ahola esittelee eteläisen pallonpuoliskon erityislaatuisimmat ateriat ja kertoo, missä näitä keltaisen ämmän valioruokaloita voi tavata.
Vielä en ole ihan varma, johtuuko vuotava nokka talon kylmyydestä vai onko se hivenen pitemmän taudin alkusoitto. Otsan kuumotus johtuu kuitenkin siitä, että käteni on niin kylmä, että lämmin otsa tuntuu tulikuumalta. Parempi kuitenkin lienee hoitaa tämä alta pois ennen opintojen alkamista. Ohjelmassa on siis viikonlopun mittainen pikaflunssa.
Kävin tänään kaupungilla ja otin muutamia kuvia. Hyppäsin bussiin ihan talon vierestä, mutta linja 104 kiemurteli koko kaupungin läpi niin, että matkassa meni melkein tunti. Jostakin syytä linja-auto oli täynnä vanhoja ihmisiä, mutta en ole varma johtuiko se linjasta vai vuorokaudenajasta. Minun täytyy tehdä lisää tutkimusta, että voin vastata varmemmin. Takaisin tullessa linja 226 oli täynnä teinejä, joten päädyin matkustamaan suunnilleen keski-ikäisten ihmisten kanssa.
Testasin myös ensi kertaa pikku-Amerikan pyhätön, McDonald'sin. Big Mac -ateria maksoi 6,95 dollaria, eli vähän alle viisi euroa. Purilainen maistui samalta kuin kotona, vaikkakin se oli hivenen ryhdikkäämpi. Nyt olen siis kokeillut mäkkäriä kolmessa maanosassa ja voiton vie Taipein hinta-laatusuhteeltaan mainioin kokonaisuus. Makumatkailu luultavasti jatkuu ennen pitkää: seuraavaksi listalla on legendaarinen Quarter Pounder.
Pysykää siis kanavalla, niin chez Ahola esittelee eteläisen pallonpuoliskon erityislaatuisimmat ateriat ja kertoo, missä näitä keltaisen ämmän valioruokaloita voi tavata.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Keskiviikko 14.
On päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Sitten on päiviä, jolloin kaikki menee pieleen. Tänään on yksi ensiksi mainitun kaltaisista päivistä. Heräsin paremmin nukutun yön jälkeen pirteänä, aurinko paistoi ulkona, ja navakka tuuli heilutti pihan puita. Dylan, yksi asuintovereistani, näytti minulle varastosta pyörän, jolla entinen asukki oli ajellut. Takarengas oli irti ja tyhjä, mutta muuten se vaikutti toimivalta. Hetken pähkäilyn jälkeen sain osat sopimaan yhteen ja totesin, että saan sen ajokelpoiseksi ostamalla uuden sisäkumin.
Niinpä juoksin kauppaan, ostin kumin, juoksin takaisin ja sujautin sen paikoilleen. Tähän asti kaikki oli mennyt varsin sulavasti. Menestyksestä rohkaistuneena päätin lähteä testaamaan pyörääni pienellä retkellä kaupunkiin. Siis jos pieneksi luetaan 12 kilometrin yhdensuuntainen matka autotien viertä. Itseluottamusta uhkuen hyppäsin pyöräni selkään. Reitin piti olla varsin yksinkertainen: jos seuraisin isoa tietä, löytäisin keskustan. Yksinkertaiset asiat osoittautuvat monesti kaikista monimutkaisimmiksi.
Talutin pyörää ylämäkeen ja naapurin ukko, kysyi, että eikö niillä yleensä poljeta. Australialaista sivistynyttä huumoria. Talutin silti pyörääni, kunnes pääsin ison tien varteen. Newcastlea ei todellakaan ole suunniteltua pyöräilyä varten, sillä pyörätie on vain valkoisella maalilla autotiestä erotettu kapea kaista. Harvoin on pyöräileminen jännittänyt niin paljon kuin tänään.
Talutin välillä pyörääni, välillä hyppäsin sen selkään. Sitten alkoivat ongelmat. En ollut kiristänyt takapyörän muttereita kunnolla, joten se alkoi vääntyä vinoon ja hangata runkoa vasten. Olin päässyt ehkä puoleen väliin, kun pääsin kääntyä takaisin. Edessä oli kuusi kilometriä mäkiä ja kova vastatuuli. Onneksi aurinko sentään paistoi.
Kävelin ainakin tunnin ja jossakin vaiheessa eksyin. Huomasin olevani asutusalueella eikä minulla parin käännöksen jälkeen ollut tietoakaan, missä suunnassa olin. Kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta, missä läheinen sairaala on, sillä tiesin, että siitä löytäisin tieni takaisin kotiin. Sain suunnan ja katu kadulta palasin takaisin kartalle.
Olin hikinen ja väsynyt, kun pääsin kotiin asti, mutta olin päättänyt, että korjaan pyörän ja käyn Jesmondin kaupunginosasta hakemassa pyöräilykypärän ja valon. Varaston avain ei kuitenkaan ollut jääkaapin ovessa, joten jakoavain oli ulottumattomissani. Tarkistin taskut, sillä luulin, että olin hukannut sen. Kun Dylan tuli kotiin, kävi ilmi, että hän oli unohtanut laittaa sen takaisin oveen. Siinä vaiheessa päätin, että joinakin päivinä on vain parempi jäädä kotiin.
Onneksi päivä alkoi kääntyä paremmaksi, kun aurinko laski. Dylan lähti autolla marketeille ja hyppäsin kyytiin. Vingutin Visaa (Electronia) ja ostin uuden pyyhkeen, kypärän ja valopaketin. Jääkaappiin ostin pari kiloa pottua ja leivitettyjä pihvejä, joiden kilohinta oli alhaisempi kuin jauhelihan. Molemmissa kaupoissa kassat kysyivät minulta jotakin, mitä en ymmärtänyt. Se liittyi ilmeisesti kaupan plussakorttisysteemiin. Selvisin tilanteesta kieltelemällä epämääräisesti.
Takaisin tullessa oli jo pimeää. Tähtiä alkoi ilmestyä ja itse kuu oli kuin taivaalla purjehtiva laiva. Kun vein roskia, jäin hetkeksi ihmettelemään, kuinka kirkkaasti tähdet näkyvät. Kun tulee lämpimämpi, linnoittaudun terassille ihailemaan niitä.
Niinpä juoksin kauppaan, ostin kumin, juoksin takaisin ja sujautin sen paikoilleen. Tähän asti kaikki oli mennyt varsin sulavasti. Menestyksestä rohkaistuneena päätin lähteä testaamaan pyörääni pienellä retkellä kaupunkiin. Siis jos pieneksi luetaan 12 kilometrin yhdensuuntainen matka autotien viertä. Itseluottamusta uhkuen hyppäsin pyöräni selkään. Reitin piti olla varsin yksinkertainen: jos seuraisin isoa tietä, löytäisin keskustan. Yksinkertaiset asiat osoittautuvat monesti kaikista monimutkaisimmiksi.
Talutin pyörää ylämäkeen ja naapurin ukko, kysyi, että eikö niillä yleensä poljeta. Australialaista sivistynyttä huumoria. Talutin silti pyörääni, kunnes pääsin ison tien varteen. Newcastlea ei todellakaan ole suunniteltua pyöräilyä varten, sillä pyörätie on vain valkoisella maalilla autotiestä erotettu kapea kaista. Harvoin on pyöräileminen jännittänyt niin paljon kuin tänään.
Talutin välillä pyörääni, välillä hyppäsin sen selkään. Sitten alkoivat ongelmat. En ollut kiristänyt takapyörän muttereita kunnolla, joten se alkoi vääntyä vinoon ja hangata runkoa vasten. Olin päässyt ehkä puoleen väliin, kun pääsin kääntyä takaisin. Edessä oli kuusi kilometriä mäkiä ja kova vastatuuli. Onneksi aurinko sentään paistoi.
Kävelin ainakin tunnin ja jossakin vaiheessa eksyin. Huomasin olevani asutusalueella eikä minulla parin käännöksen jälkeen ollut tietoakaan, missä suunnassa olin. Kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta, missä läheinen sairaala on, sillä tiesin, että siitä löytäisin tieni takaisin kotiin. Sain suunnan ja katu kadulta palasin takaisin kartalle.
Olin hikinen ja väsynyt, kun pääsin kotiin asti, mutta olin päättänyt, että korjaan pyörän ja käyn Jesmondin kaupunginosasta hakemassa pyöräilykypärän ja valon. Varaston avain ei kuitenkaan ollut jääkaapin ovessa, joten jakoavain oli ulottumattomissani. Tarkistin taskut, sillä luulin, että olin hukannut sen. Kun Dylan tuli kotiin, kävi ilmi, että hän oli unohtanut laittaa sen takaisin oveen. Siinä vaiheessa päätin, että joinakin päivinä on vain parempi jäädä kotiin.
Onneksi päivä alkoi kääntyä paremmaksi, kun aurinko laski. Dylan lähti autolla marketeille ja hyppäsin kyytiin. Vingutin Visaa (Electronia) ja ostin uuden pyyhkeen, kypärän ja valopaketin. Jääkaappiin ostin pari kiloa pottua ja leivitettyjä pihvejä, joiden kilohinta oli alhaisempi kuin jauhelihan. Molemmissa kaupoissa kassat kysyivät minulta jotakin, mitä en ymmärtänyt. Se liittyi ilmeisesti kaupan plussakorttisysteemiin. Selvisin tilanteesta kieltelemällä epämääräisesti.
Takaisin tullessa oli jo pimeää. Tähtiä alkoi ilmestyä ja itse kuu oli kuin taivaalla purjehtiva laiva. Kun vein roskia, jäin hetkeksi ihmettelemään, kuinka kirkkaasti tähdet näkyvät. Kun tulee lämpimämpi, linnoittaudun terassille ihailemaan niitä.
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Rauhaton valtameri
Tänään kävin ensimmäistä kertaa Newcastlen rannalla. En ollut koskaan nähnyt surffaajia oikeassa elämässä, ja pienten mustien pisteiden taistelu aaltoja vastaan näytti hurjalta. Ainakin minusta, joka osaa uida seitsemän metriä tyynessä uima-altaassa. Ilma oli puolipilvinen, mutta talven tuuli ei ollut pureva. Uskaliaimmat hyppivät rannalla bikineissä. Minä olin vetänyt niskaan takin ja paksun pusakan.
Asunnosta ei ole vielä kuulunut, joten minun täytynee jatkaa etsimistä. Maanantaina asuntotoimistosta on kuulemma ilmaisia kyytejä mahdollisiin vuokrahuoneisiin, joten silloin varmaan aloitan taas aktiivisen etsinnän. Tänään olen lähinnä istunut keskustan student hubin atk-luokasta ja nauttinut ilmaisesti netistä. Taipeissa olo oli kuin turistilla, mutta täällä ei tunnu samalta. Ehkä se johtuu siitä, että itse keskustassa ei välttämättä ole samalla tapaa turistikohteita kuin Taiwanissa. Ja myös siitä, että Australia vaikuttaa ainakin aluksi varsin samanlaiselta kuin Suomi. Bussipysäkillä on omat ammattilaisensa, joiden puheesta ei saa selvää, ja teinit ovat äänekkäitä. Australialainen ystävällisyys tulee esille ehkä enemmän palveluammateissa, joiden harjoittajat kyselevät, mistä olen kotoisin ja juttelevat muutenkin vapaammin kuin Suomessa.
Aamulla heräsin siihen, kun oma ammattilaisystäväni hostellista oli avannut ikkunan päästääkseen vähän raikasta kymmenasteista ilmaa sisään. Hän oli noussut yllättävän aikaisin siihen nähden, että hän oli tehnyt koko yön töitä tukkisahalla. Onneksi huomasin, että korvatulpat poistavat tehokkaasti kuorsauksen, ja jäljelle jää vain vieno tärinä kerrossängyn rakenteissa. Kun ikkuna on kiinni, lämpötila huoneessa on reippaasti kylmempi kuin Suomessa, mutta peiton alla lämpötila on ihan riittävä ja oikeastaan aika miellyttävä.
Kävin tänään ensimmäistä kertaa marketissa ja kiertelin hyllyt läpi ja ihmettelin hintoja ja tarjontaa. Lihatiski oli täynnä grillattavaa, ja leipähylly täynnä vaaleaa leipää. Hintataso oli pitkälti sama kuin Suomessa. Taipeihin verrattuna se oli joidenkin tuotteiden osalta korkea: limukkatölkin sai Taipeissa kuudellakymmenellä sentillä, täällä se maksaa euron lisää. Banaanit maksoivat 1,4 euroa kilolta, omenat 2,4 €/kg. Pitänee alkaa ostamaan iso köntti jauhelihaa ja kokata siitä itselleni gourmet'ta.
Asunnosta ei ole vielä kuulunut, joten minun täytynee jatkaa etsimistä. Maanantaina asuntotoimistosta on kuulemma ilmaisia kyytejä mahdollisiin vuokrahuoneisiin, joten silloin varmaan aloitan taas aktiivisen etsinnän. Tänään olen lähinnä istunut keskustan student hubin atk-luokasta ja nauttinut ilmaisesti netistä. Taipeissa olo oli kuin turistilla, mutta täällä ei tunnu samalta. Ehkä se johtuu siitä, että itse keskustassa ei välttämättä ole samalla tapaa turistikohteita kuin Taiwanissa. Ja myös siitä, että Australia vaikuttaa ainakin aluksi varsin samanlaiselta kuin Suomi. Bussipysäkillä on omat ammattilaisensa, joiden puheesta ei saa selvää, ja teinit ovat äänekkäitä. Australialainen ystävällisyys tulee esille ehkä enemmän palveluammateissa, joiden harjoittajat kyselevät, mistä olen kotoisin ja juttelevat muutenkin vapaammin kuin Suomessa.
Aamulla heräsin siihen, kun oma ammattilaisystäväni hostellista oli avannut ikkunan päästääkseen vähän raikasta kymmenasteista ilmaa sisään. Hän oli noussut yllättävän aikaisin siihen nähden, että hän oli tehnyt koko yön töitä tukkisahalla. Onneksi huomasin, että korvatulpat poistavat tehokkaasti kuorsauksen, ja jäljelle jää vain vieno tärinä kerrossängyn rakenteissa. Kun ikkuna on kiinni, lämpötila huoneessa on reippaasti kylmempi kuin Suomessa, mutta peiton alla lämpötila on ihan riittävä ja oikeastaan aika miellyttävä.
Kävin tänään ensimmäistä kertaa marketissa ja kiertelin hyllyt läpi ja ihmettelin hintoja ja tarjontaa. Lihatiski oli täynnä grillattavaa, ja leipähylly täynnä vaaleaa leipää. Hintataso oli pitkälti sama kuin Suomessa. Taipeihin verrattuna se oli joidenkin tuotteiden osalta korkea: limukkatölkin sai Taipeissa kuudellakymmenellä sentillä, täällä se maksaa euron lisää. Banaanit maksoivat 1,4 euroa kilolta, omenat 2,4 €/kg. Pitänee alkaa ostamaan iso köntti jauhelihaa ja kokata siitä itselleni gourmet'ta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)