Sydney – encore

Oletko koskaan ollut niin humalassa, että kirjoittaudut hostelliin Sydneyssä perjantaina ja heräät lauantaiaamuna kello 6.50 kahdeksan hengen huoneessa, nouset sängystä, kävelet sen päähän ja virtsaat omien tavaroidesi ja tyynysi päälle? Hyvä. En minäkään.

Michael ja minä suuntasimme perjantaina takaisin Australian tunnetuimpaan kaupunkiin kokemaan sen, mikä viime kerralla jäi väliin. Ohjelmassa oli ainakin Bondi Beach, Sydney Tower ja Taronga Zoo.

Bondi Beach oli mukavannäköinen, mutta muuten ei mitenkään erikoinen ranta. Kun saavuimme, aurinko lämmitti kivasti, mutta pian se meni pilveen. Rankkasade yllätti, kun odotimme bussia takaisin kaupunkiin, joten nopeasti muuttuvat kevätilmat eivät olleet paras ajankohta biitsielämään.

Perjantai-illan kiertelimme baareissa Newtownin alueella ja kuulimme aivan liian monta kantritulkintaa karaokebaarissa. Todellinen hupi alkoi kuitenkin vasta lauantaiaamuna. Kaikki alkoi noin kuuden aikaan, kun kuulin, kuinka joku kamppaili henkensä edestä.

Huoneen toisella puolella olevasta alapunkasta kuului hikan, kuorsauksen, kakomisen ja mongolialaisen kurkkulaulannan yhdistelmä, joka esti minua nukkumasta. Olen kuullut pahaa kuorsausta, mutta tämä oli jotakin ylimaallista. Mies aloitti hikkamaisella äännähdyksellä, sitten tuntui tukehtuvan sylkeensä, vetäisi röhkäisten henkeä ja lopuksi matki sukupuuttoon kuolevaa eksoottista lintua. Pahinta tässä oli se, että äänteet eivät tulleet tasaisesti, vaan hän osasi aina yllättää minut enkä voinut totuttautua niihin.

Kello 6.50 korina loppui, mies nousi ja alkoi lorottaa huoneen kulmassa. Michael kuunteli touhua vähän aikaa unenpöpperöissä ja tuiskaisi miehelle jotakin saksaksi, kun tajusi, mitä tämä teki. Rakkauden kieli tepsi ja mies lopetti. Tyytyväisenä hän kaivautui takaisin punkkaansa.

Kaiken kaikkiaan matka oli toiminnantäyteinen: löysin luottokortin Bondai Beahchilla ja kivan rannan eläintarhan vierestä sekä näin Sydney Towerin ja paljon saksalaisia turisteja. Paluumatkalla juna hajosi ja kaiuttimista kuului ”This train is a failure. I repeat, this train is a failure.” Onneksi samaa ei voi sanoa reissusta ylipäänsä.

Onko elämää Sydneyn jälkeen

Yhdet yöunet myöhemmin matkan väsymys ja riemu ovat menneen talven lumia. Newcastle kuitenkin toivotti minut takaisin lämpimällä ilmalla ja kilokaupalla auringonsäteitä. En tiedä, miten selviän kesästä tai edes keväästä, kun kauppareissulla hiki valui kuin keskikesällä Suomessa. Toisaalta mäillä (mäkkiillä, kuten sanoisin jos olisin kotona) saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä.

Tein tänään ruokaa, jota joudun syömään seuraavat pari päivää. Siinä oli riisiä, jauhelihaa, tomaattia ja porkkanaa, jotka erikseen tai taitavan kokin hyppysissä antaisivat kunnon aterian. Voisin kirjoittaa uusavuttoman reseptikirjan. Sen sijaan, että se olisi tarkoitettu uusavuttomille, sen olisi kirjoittanut sellainen.

Erääseen kouluprojektiin tarvitsen valokuvan. Paikallisessa tavaratalossa onkin kätevä palvelu, joissa kuvat voi ladata CD:ltä, muistitikulta tai -kortilta ja tulostaa parissa kymmenessä minuutissa tiskiltä. Yhden normaalikokoisen valokuvan hinnaksi tulee 15 senttiä, eli noin 10 kotimaista senttiä, mikä tuntuu häviävän pieneltä. Laatu näyttää olevan hyvä ja palvelu toimii. Lukuun ottamatta sitä, että kone tilttasi kaksi kertaa, koska se ei suostunut lukemaan muistitikkuani.

Siitä johtuukin mieleeni asia, jota mietin pari päivää sitten: onko verbi tiltata perua niistä ajoista, kun flipperit antoivat virheilmoituksen, kun joku kallisti niitä ja yritti siten vaikuttaa pallon liikkeisiin? Näytöllä näkyvä TILT! ei siis viittaakaan siihen, että koneeseen tuli vika, vaan että joku kallisti sitä. Ajan saatossa kallistaminen jäi pois ja jäljellä on vain nykyäänkin kovin käyttökelpoinen verbi tiltata.

Sydney – viimeinkin

Launtaina jätin matalan Newcastlen taakseni ja suuntasin Sydneyhin. Matkakumppaneina minulla oli saksalaisveikot Micheal ja Tim, joista jälkimmäisellä oli muuta ohjelmaa Australian sykkivässä keskuksessa. Aurinko paistoi ja minusta tuntui, että nyt pääsen viimein kiinni siihen, mitä haluan Australiassa tehdä.

Kolmen tunnin junamatkan jälkeen astuimme ulos rautatieasemalla, hyvästelimme Timin ja lähdimme etsimään Big Hostellia, jota ruotsalaisvaihtari oli suositellut minulle. Heti ensiaskeleista tunsin, että olen suurkaupungissa. Pilvenpiirtäjien väliin jäi siniset varjot aurinkoisesta ilmasta huolimatta, ja ilma oli kirpeämpää kuin lähtiessä. Minusta tuntui kuin olisin saapunut syksyiseen New Yorkiin.

Löysimme hostellin, joka maksoi 29 dollaria yöltä. Se sijaitsee Elizabeth Streetillä, parin korttelin päässä juna-asemasta. Tavoitteena oli käydä katsomassa oopperatalo ja Harbour Bridge ja sen jälkeen suunnata Sydneyn yöelämään. Jätimme tavarat huoneeseemme, nakkasimme takit niskaan ja kaappasimme kartan kouraan. Ilmainen bussi kiertää Elizabeth ja George Streetillä, mutta päätimme kävellä.

Puolen tunnin päästä näimme ensimmäiset vilaukset satamasta. Jo viistosti paistava aurinko heijastui kiiltävistä pilvenpiirtäjistä, ja Harbour Bridgen vaikuttava silhuetti paljastui hitaasti kun astelimme satamaan. Aurinko alkoi lämmittää enkä voinut karistaa hymyä huuliltani.

Niemen päässä oli kaikille tuttu Sydneyn oopperatalo. Yllätykseni se koostui useammasta rakennuksesta, jotka olivat kuin kopioita toisistaan. Ylös johtavilla portailla aasialaiset ottivat sata kuvaa minuutissa, eurooppalaiset turistit puolet vähemmän. Jazzahtava livemusiikki kiemurteli vedenrannan ravintoloista. Olin löytänyt palan suurta maailmaa, joka Newcastlessa tuntuu olevan niin kaukana.

Kiersimme rakennuksen ja kävimme sen sisällä, mutta sisätilat eivät olleet yhtä hulppeat kuin laatoilla päällystetty ulkokuori. Pitkän matkan väsyttämänä meillä oli jo nälkä, mutta emme löytäneet mistään pikaruokalaa, joten ostimme pienestä kojusta keksipaketin ja limukkaa. Niiden kanssa istuimme odottamaan auringonlaskua penkeillä, josta näimme koko sataman.

Pilvet punertuivat nopeasti, ja etsimme parasta kuvakulmaa. Ihmisiä näkyi pieninä pisteinä Harbour Bridgen päällä. Kiipeilyreissu maksaa kuulemma parisataa dollaria, mutta näkymät ovat varmasti hienot.

Kun aurinko sukelsi sataman rakennusten taakse, lähdimme kiertämään kohti Harbour Bridgeä. Pienen harhailun jälkeen löysimme perille ja aloimme ylittää pitkää siltaa. Lepakkojen hahmot vilisivät oopperatalon valkoisen pinnan yli, ja silta tärisi autojen ylittäessä sitä. Aina kymmenen metrin välein pysähdyimme ottamaan yökuvia maisemista, mutta luulen, että mikään niistä ei onnistunut.

Kävelimme sillan päästä päähän, minkä jälkeen palasimme keskustaan. George Streetiltä löysimme kaksi hyvin erilaista pyhättöä: McDonald'sin, jossa tyydytimme ruumiimme tarpeet, ja kolmikerroksisen Apple Storen, jonka ikkunan takaa ihailimme teknokratian uskonkappaleita.

Sydneyssä sykkii aasialainen sydän. Suurin osa vastaantulijoista näytti aasialaisilta ja kauppojen kassat olivat pääosin idästä. Keskustan hienommilla alueilla liikennevaloissa odottavien kiiltävien autojen kuskitkin eivät olleet valkoihoisia.

Nähtävyyksien jälkeen aloimme etsiä baaria. Niitä oli kyllä joka kadunkulmassa, mutta päätimme kävellä hostellin suosittelemaan Bar 333:een. Paikka oli hieno, mutta ei baarina mitenkään erikoinen. Juttelin Michaelin kanssa asioista maan ja taivaan välissä, mutta välillä meillä oli kommunikaatio-ongelmia. En saanut selvää hänen saksalaisväritteisestä aksentistaan (”zi put zi cupz in zi 'ole”) ja toisinaan etsimme yhteistä sanastoa hänen iPhonestaan. Matkan aikana pääsimme kuitenkin suomalaiseen yhteisymmärrykseen: olimme suurimman osan ajasta hiljaa.

Ensimmäisestä baarista lähdimme etsimään toista ja tuntien harhailun ja epäröinnin jälkeen päädyimme Scubariin, jota mainostettiin reppumatkaajien tapaamispaikkana. Paikalla oli kuitenkin lähinnä paikallisia miehiä, jotka luultavasti olivat kuulleet saman huhun. Lopulta siis hiivimme takaisin hostellille ehkä yhden aikaan. Ehkä minun täytyy valloittaa Sydneyn yöelämä myöhemmin isommalla joukolla varustettuna.

Hostelli oli varsin viihtyisä ja puhdas, joten aamulla heräsimme voimaantuneina ja valmiina valloittamaan Sydney Aquarium, eli Sydneyn vesimaailma. Maksoimme 25 dollaria sisäänpääsystä ja näimme kiloittain erinäköisiä eväkkäitä. Parasta oli kävellä vedenalaisissa käytävissä ja katsoa, kuinka valtavat paholaisrauskut liitivät hiljaa pään yli. Ja oli siellä julmannäköisiä haitakin. Ja kaksi merilehmää.

Paluumatka meni junassa mukavasti, sillä huutavien lasten äänet peittivät alleen takanamme istuvan teknoystävän kuulokkeista kantautuvan suhinan. Osa Sydneystä oli siis valloitettu, seuraavaksi täytyy tehdä lisää sotasuunnitelmia ja suunnata kiikarit uuteen kohteeseen.

Yllättävän kolea Sydney

Lento meni tällä kertaa sujuvammin kuin aikaisemmin. Se johtui osaksi siitä, että olin nukkunut edellisenä yönä paremmin kuin viimeksi ja osaksi siitä, että kone oli uudempi, tilavampi ja siinä oli oma näyttöruutu, josta saattoi katsoa elokuvia. Lentokoneruoka oli vieläkin yhtä vastenmielistä ja se tuli aina silloin kun olin saanut puoleksi unen päästä kiinni.

Taipein lentokentälle lähtevässä bussissa tapasin saksalaisen opiskelijan, joka suorittaa maisterin tutkintoaan Sydneyn yliopistossa. Kyselin häneltä vähän käytännön järjestelyistä, ja hän opasti minua, kun viimein saavuimme Sydneyn lentokentälle. Koneen laskeutuessa näin Sydneyn kuuluisan oopperatalon ja yleisnäkymän kaupungista. Talot näyttivät harmailta tummien pilvien alla ja tihkusade täplitti ikkunan. Lämpötila kaupungissa oli 14 astetta.

Kun astuin ulkoilmaan Sydneyn juna-asemalla, kolea tuuli kotutti paljaita jalkojani. Muut ihmiset olivat talvivaatteissa, minulla oli päälläni shortsit. Oikeastaan ilma oli virkistävä Taipein kuuman painostavuuden jälkeen. Nyt kun istun Newcastleen menevässä junassa, aurinko pilkistää pilven takaa, mutta maisemat ovat radan varrella karuja ja likaisia. Lentokentän vessassa huomasin, että en enää ole siistissä Taipeissa.

Aseman kaupasta ostin elämäni kalleimman Mars-patukan: 2,5 dollaria, eli noin puolitoista euroa. Pitää tarkistaa normaalista marketistä, paljonko ne siellä maksavat. Pikku Amerikka ainakin aluksi vaikuttaa nimensä veroiselta, sillä junakäytävän toisella puolella istuva mies syö evääkseen sämpylää – jossa on sipsejä täytteenä.

Olen tyytyväinen, että matkusteluni taukoaa hetkeksi. Lentokentällä istuminen ja lentomatkustaminen yleensä on väsyttävää ja loppujen lopuksi todella tylsää. Nousut ja laskut eivät jaksa enää kiinnostaa ensimmäisten jälkeen, koneessa ei saa nukuttua ja kuiva ilma kuivattaa ilmatiet. Ongelmansa kullakin. Nyt pitää vain löytää hostelli, heittää tavarat sinne ja alkaa etsimään asuntoa. En vielä ole ihan varma, haluanko asua lähellä rantaa vai lähellä yliopistoa. Monet suosittelevat rantaa, mutta joudun matkaamaan melkein joka päivä yliopistolle, mikä tulee kalliiksi. Harmi, ettei Australiassa harrasteta pyöräilyä samassa mittakaavassa kuin kotona.

Ihmiset näyttävät samanlaisilta kuin kotona – niin hyvässä kuin pahassakin. Murjottavat teinit kulkevat kulmat kurtussa ja housut puolitangossa, murjottavat vanhukset kulkevat selkä kyyryssä ja keppi kainalossa. Juna-asemalla sain sentään kuulla ensimmäisen G'dayn ja se tulikin semmoisella antaumuksella, että aamupalaverissa oli varmaan teroitettu ensivaikutelman tärkeyttä. Kun kuulen ensimmäisen crikeyn piirrän ristin seinään.

Kasvusto ulkona näyttää aika tavalla erilaiselta kuin Suomessa. Nahkealehtiset kasvit ovat vallalla, muutamia palmuja kasvaa siellä täällä, mutta kasvit eivät näytä samalla tapaa villiintyneiltä kuin Taiwanin maaseudulla, missä metsä oli subtrooppista viidakkoa. Suurimmassa osassa puita on lehdet, vaikka eletään sydäntalvea. Ilman puolesta Australian talvi vaikuttaa kuulaalta alkusyksyn päivältä. En tosin tiedä, onko tämänhetkinen ilma poikkeuksellinen vai tavanomainen.

Australialainen aksentti kuulostaa korviin mukavammalta kuin amerikkalainen. Saa nähdä, kuinka lujasti se tarttuu ja minkälainen sekasikiö omasta aksentistani tulee. Ehkä tärkeää on säilyttää monimuotoisuus ja valita jokaiseen tilanteeseen sopiva variantti.