Tanssi, tanssi, tähtönen

Kuudes päivä
29.9.2010

Heräsimme 4.30, jotta varmasti näkisimme auringonnousun. Liityimme pitkään jonoon, joka odotti puiston porttien edessä. Ajoimme näköalapaikalle ja sulauduimme monipäiseen joukkoon, joka seisoi kamerat tanassa punaisen kiven edessä.

Aurinko nousi ja sen säteet valaisivat Ulurun hiljalleen. Maisema oli hieno, mutta luulen, että kunnon punainen auringonlasku saisi kiven todella hehkumaan. Kun spektaakkeli oli ohi, ajoimme lähemmäs kiveä ja pysäköimme auton. Kiven ympärysmitta on noin kymmenen kilometriä ja oppaassa luki, että sen kiertämiseen kannattaa varata kolme tuntia.

Kylmä erämaan aamu muuttui kuumaksi erämään päiväksi, kun lähdimme kulkemaan Ulurun ympäri. Yllättäen aivan kiven vierestä löytyi vettä, luolamaalauksia ja muita näkemisen arvoisia paikkoja. Tim ja Michael kapusivat kiven päälle hiukan, minä tyydyin ihailemaan sitä alempaa.

Kaiken kaikkiaan Uluru oli näkemisen arvoinen ja olen iloinen, että matka suuntautui sinne. Ainoa harmittava asia oli, että kamerastani loppui akku enkä saanut otettua kaikkia kuvia, jotka halusin. Sillä eihän matkakohteita muisteta pään sisällä, vaan koneen näytöllä.

Ulurun jälkeen tarkastimme Kata-Tjutan, ison kiven lähellä olevan kivimuodostelman, joka ei ollut aivan yhtä vaikuttava kuin itse Ayer's Rock. Paikan päällä meni iltapäivään asti, minkä jälkeen suuntasimme kohti Alice Springsiä.

Noin 80 kilometriä ennen kaupunkia löysimme pysäköintipaikan, jossa sanottiin, että 24 tunnin pysähtyminen sallittu. Emme olleet halunneet nukkua tien vieressä outbackissä, mutta paikka tuntui tarpeeksi turvalliselta, joten jäimme sinne. Seuranamme meillä oli kaksi autokuntaa: vanhempi ja nuorempi pariskunta.

Kaivoimme retkituolit esiin ja levitimme ne auton taakse. Aurinko laski ja luonnon äänet muuttuivat. Läheisestä pusikosta kuului jonkin koirankokoisen eläimen liikehdintää. Tähdet ilmaantuivat hitaasti ja istuimme ulkona tuijottaen kirkasta tähtitaivasta.

Laskin vähintään kolme tähdenlentoa, puolenkymmentä satelliittia ja tasan kaksi tähteä, jotka tuntuivat tanssivan paikallaan. Kun katsoin taivasta tarpeeksi kauan, pystyin kuvittelemaan tähtitaivaan kolmiuloitteiseksi. Minä olin yksi taivaankappaleista ja kelluin mittaamattomassa avaruudessa.

Kun palasin takaisin maan pinnalle, aloimme valmistautua Alice Springsin valloittamiseen nukkumalla kunnon yöunet.

Matemaattisia ongelmia

Viides päivä
28.9.2010

Jossakin vaiheessa Coober Pedyn ja Ulurun välillä tie muuttui punaiseksi. Asfaltti toisti ympäröivän hiekan punaisuutta. Muuten maasto outbackissa oli yllättävän vehreää ja ajoittain maisema näytti suomalaiselta suolta – jossa ei ole lainkaan vettä.

Matkaa Ulurulle oli yöpymispaikalta 680 kilometriä ja lähdimme ajamaan noin kymmenen aikaan. Tarkoituksena oli nähdä punainen kivi auringonlaskun ja -nousun aikaan. Luottavaisina tankkasimme tankin täyteen 145 senttiä litralta maksavaa bensaa ja lähdimme nielemään asfalttia tasaiseen 85 kilometrin tuntivauhtiin. Jos olisimme olleet tarkkaavaisina yläasteen matematiikan tunneilla, olisimme voineet laskea, että sillä vauhdilla olemme perillä kuuden aikaan.

Ajoin parisataa kilometriä ja toistelin itselleni vieläkin ”aja vasemmalla”. Välillä väittelimme siitä, voiko autonikkunan läpi ruskettua. Minä olin sitä mieltä, että ei voi, mutta saksalaiset olivat kerrankin samaa mieltä jostakin ja eri mieltä kanssani. Lopullisia tuloksia emme saaneet, mutta Tim väitti kiven kovaan, että hänen oikea kätensä on ruskeampi kuin vasen.

Pelasimme automatkapelejä, kuten 'arvaa vastaantulevan auton väri' tai 'ärsyynny pikkuasioista, joita matkakumppanisi tekevät'. Olin jälkimmäisessä paljon huonompi kuin saksalaiset. Ensin mainittu kesti muutaman auton verran, mutta toinen osoittautui paljon suositummaksi.

80 kilometriä ennen Ulurua pysähdyimme tankkaamaan auton. Huoltoasema oli yksityinen ja sen kupeessa oli ilmainen yöpymispaikka. Bensa maksoi 190 senttiä/litra. Kun odottelimme tankin täyttymistä, camping-alueen suunnasta lähestyi nuori mies sandaaleissa ja shortseissa. ”Tuletteko Ulurun suunnasta? Oletteko nähneet vihreää pakua?” hän kysyi murtaen englantia. Vastasimme kieltävästi molempiin kysymyksiin, ja mies poistui paikalta.

Emme nähneet vihreää pakua, kun jatkoimme matkaamme ja minusta tuntuu, että kysymys oli salakieltä. Oikea vastaus olisi saattanut jotakin tähän tyyliin: ”Emme, mutta lumi sulaa räystäillä Moskovassa.”

Aurinko alkoi laskea ja matkaa oli vielä tunteroisen verran. Olin lukenut selviytymisoppaasta, että jäljellä olevan auringonvalon voi laskea ojentamalla kätensä kohti aurinkoa ja laskemalla sormet, jotka ovat auringon ja horisontin välissä. Minulla on varsin pienet kädet, mutta sain silti tulokseksi puoli tuntia, vaikka kuinka yritin kurottaa.

Ajoimme kilpaa auringon kanssa ja arvuuttelimme jokaisesta taivaanrannasta ilmestyvästä vuoresta, onko se Uluru. Ensimmäinen ei ollut, mutta toinen oli. Se piirtyi tummana hahmona keltaisena hohkaavaa taivasta vasten. Hetken näytti siltä, että ehtisimme näkemään, miten punaiset säteet saavat kiven hehkumaan. Vaunumme ei kuitenkaan ollut valoa nopeampi ja saavuimme luonnonpuiston reunalle, kun valtava jono autoja alkoi ajaa pois puistosta.

Emme olisi millään ehtineet paikalle, sillä sisäänkäynti sulkeutuu 17.30. Yllättäen alueelle pitää myös maksaa kahdenkymmenen dollarin sisäänpääsymaksu. Tai ehkä se ei ole niin yllättävää, kun ottaa huomioon ihmismassat, jotka valuvat katsomaan maailman suurinta monoliittia, joka ei ole oikeasti monoliitti.

Jäimme yöksi Ulurun viereiselle camping-alueelle ja valmistauduimme heräämään neljältä, jotta ehtisimme näkemään edes nousevan auringon valaiseman Ayer's Rockin.

Outo halu omistaa

Kuulin tänään, että monet ovat menossa perioditauolla Ulurulle. Eräs espanjalainen menee sinne bussilla ja saksalaispoppoo aikoo ajaa sinne autolla. Kun kuulin näistä suunnitelmista, minut valtasi kummallinen tunne: mustasukkaisuus.

Heidän kokemuksensa eivät ole minun muistoistani pois. Ehkä tapaamme isolla punaisella kivellä sattumalta, mutta ei sen pitäisi tehdä matkastani mitenkään vähempiarvoista. Vaikka tiedän tämän, en silti voi karistaa tunnetta täysin mielestäni.

Samanlainen halu omistaa näyttäytyy kaikkialla. Todelliset musiikinystävät eivät halua, että heidän lempibändinsä keikkuu listojen ykkösenä. Faniutta mitataan sillä, kuka on kuunnellut bändiä pisimpään: yksi on ollut fani jo ensimmäisestä levystä alkaen, mutta tosifani aloitti kuuntelemisen demonauhaa edeltävästä testinauhasta. Ja voi sitä hammasten kiristystä, jos tuntematon bändi tekee läpimurtonsa. Silloin täytyy etsiä Papua-Uuden Guinean siimeksestä alternativehumppaa soittava peltitölkkibändi, jota vaalia.

Matkamustasukkaisuuteeni vaikuttaa sama ilmiö, joka saa ihmiset kuvittelemaan, että muut juovat enemmän kuin he itse. Mielessäni on tilanne, jossa jälkeenpäin kuulen heidän matkastaan, joka tuntuu olleen hauskempi kuin mikään kokemani. Todellisuus saattaa olla toinen, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi jää ”Miksei meillä ollut tuollaista?” Muuthan juovat aina enemmän ja muilla on aina tuplasti enemmän hauskaa.

Joskus omaan napaan tuijottaminen on terveellistä. Nautin siis automatkasta kaikkine ylä- ja alamäkineen – joita ei ainakaan Australian keskiosissa paljoa ole – ja hankin kasan parhaita mahdollisia muistoja. Parhaita siksi, että ne tapahtuvat juuri minulle.

Road Trip Ulurulle

Tänään siitä tuli astetta todempaa. Timin ja Michaelin kanssa kävelimme kampuksella olevaan STA Travelin toimistoon ja varasimme lennot ja vuokrasimme auton. Pienen sumplimisen jälkeen päädyimme seuraavanlaiseen road trippiin.

Lähdemme syyskuun 23. päivä lentokoneella täältä Newcastlesta ja lennämme Melbourneen. Ostimme kaksi halvinta mahdollista lippua, joilla koneeseen saa tuoda vain käsimatkatavarat ja yhden kymmenen dollaria kalliimman, jolla saa tuoda mukanaan 20 kiloa. Pakkaamme tavaramme yhteen isoon matkalaukkuun ja säästämme vähän. Lennot suuntaansa maksavat noin 80 dollaria per henkilö, eli semmoiset kuusikymmentä euroa.

Melbournesta haemme vuokraamamme matkailuvaunun. Vuokrasimme sen Traveller's Autobarnista 85 dollarilla/päivä. Aluksi suunnittelimme farmariautoa, joka maksaisi noin 35 dollaria/päivä, mutta ne olivat kaikki menneet. Vaunussa on jääkaappi ja mahdumme kaikki nukkumaan sinne, joten meidän ei tarvitse nukkua käärmeiden ja hämähäkkien armoilla teltassa. Lisäksi station wagoniin olisi ilmeisesti pitänyt ottaa Outback-lisävakuutus, joka olisi tehnyt sen vuokraamisen yhtä kalliiksi kuin asuntoauton.

Melbournesta ajamme Great Ocean Roadin ja suuntaamme pohjoiseen. Tarkastamme Adelaiden ja sitten ajamme Ayer's Rockille. Sieltä palailemme takaisin kohti Melbournea, johon jätämme auton 5. lokakuuta. Tien päällä elämme siis vähän alle kaksi viikkoa. Vietämme vielä muutaman päivän kaupungissa ja lennämme takaisin Newcastleen lauantaiaamuna 9. lokakuuta.

Matkan yksityiskohdat ovat vielä epäselviä, mutta suuret linjat on nyt lyöty lukkoon. Kahden viikon jälkeen luultavasti vihaan Australiaa, saksalaisia, erämaata ja ajamista, mutta epäilemättä muistan matkan lopun ikääni.

Unelmia

Ennen kuin tulin Australiaan, minulla oli kaksi unelmaa: nähdä Uusi-Seelanti ja nähdä Australia. Noiden unelmien toteuttamiseen minulla on kaksi otollista ajankohtaa, joista toinen on kahden viikon loma syyskuun lopussa ja toinen on joulukuun mittainen vapaa-aika opiskelujen loppumisen jälkeen.

Uuteen-Seelantiin lähden joulukuussa, jos hyvin käy. Matka on niin kaukana, että sitä varten ei vielä kannata tehdä suunnitelmia. Syyskuun perioditauko on lähempänä, joten suunnitelmat sen päänmenoksi on jo pantu vauhtiin.

Näillä näkymin vuokraan kahden saksalaisen kanssa farmariauton Melbournesta, josta ajamme katsomaan maailman suurinta kiveä, joka ei oikeasti ole kivi, eli Ulurua. Sieltä paahdamme ja paahdumme takaisin Melbourneen ja matkalla pysähdymme ainakin Adelaidessa. Melbourneen lennämme lentokoneella Newcastlesta, sillä se ei maksa kuin viitisenkymppiä suuntaansa.

Aikaa 5000 kilometrin taittamiseen on 15 päivää. Se tarkoittaa monen tunnin ajoa päivässä, mutta onneksi meillä kaikilla on ajokortti. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta Michael ja Tim vaikuttavat päättäväisiltä. Hyvä niin, sillä kunnon road trip mukavien ihmisten kanssa on ehkä se, mitä eniten toivoin vaihtoajaltani.