Aika kultaa muistot, vuodet menneen hopeaa

Muistatko, kun yläasteella Pertti (nimi muutettu) ajoi Koskelan ostarilla hyppyristä ja kaatui rähmälleen asfaltille? Martti (nimi muutettu) osti Pertille kaupasta tikkarin, koska polveen oli tullut pikkuinen naarmu.

Muistatko, kun oltiin armeijassa? Talvella oli kylmää ja lunta oli ainakin metri. Meidän piti hypätä telakuorma-auton etuvaunusta, kun se kaarsi metsään turvaan. Teka pysähtyi muutamaksi sekunniksi metsän reunaan, ja minun ja Heikin (nimi muutettu) tehtävä oli rämpiä ahtaasta tekasta mahdollisimman nopeasti pihalle.

Muistatko, kun läimäytin oven kiinni ja teka lähti liikkeelle, eikä kukaan huomannut ajoissa, että Heikin taisteluvyön nauha oli jäänyt oven väliin? Katsoin, kuinka liikkuva teka kiskaisi Heikin telojensa alle ja huusin kuin sotaelokuvissa: ”Lääkintämies!” Heikin tuskaisa huuto oli myös Oscarin arvoinen, kun hän ilmaantui lumen ja telojen välistä. Kuin ihmeen kaupalla mustelmat olivat pahimmat vammat, mitä onnettomuudesta koitui.

Entä se kun lapsena juostiin meiltä naapuritalolle, koska Valtteri (nimi muutettu) oli saanut Sega Saturnin? Meillä oli vain Super Nintendo, joten uusi konsoli oli koko naapuruston lasten ihmetyksen aihe. Lapsia virtasi taloon sisään ja me tulimme viimeisinä. Ovella seisova isoäiti pudisteli päätään ja sulki oven juuri nenämme edestä ja sanoi, ettei sisälle mahdu enää ketään.

Muistatko lukion? Pölyltä tuoksuvan keramiikkaluolan... luokan, jossa opimme latinan deklinaatiot ja konjugaatiot ja katselimme latinamummun matkakuvia. Kirjaston, jossa opimme, miten tuppea pelataan. Entä päivän, kun ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat viimein ja istuimme ruokalassa ja tuijotimme pieniä paperinsuikaleita?

Entä sen, kun pysähdyimme tienristeykseen keskellä yötä ja mietimme, mitä jos karhut hyppelisivät puusta toiseen kuin oravat? Tai kun menimme teille kotiin ja pikkuveljesi katsoi ikkunasta, että tuolla sisko seisoo jonkun tytön kanssa, koska minulla oli vielä pitkät hiukset.

Minä muistan.

Selkouni

Lapset ovat kummallisia. Muistan, kuinka ala-asteikäisenä makasin sängyllä ja tuijotin kattoa. En räpäyttänyt silmiäni enkä siirtänyt katsettani. Huomasin, että jos teen tätä tarpeeksi kauan näkökenttäni reunat alkavat sumentua ja värit muuttuvat negatiiveiksi. Minulla oli päämäärä, johon pyrin lapsekkaalla vakaumuksella.

Yritin hypnotisoida itseäni. Olin löytänyt lähikirjastosta parapsykologian osaston ja kokeilin kaikkia kirjoissa esitettyjä ilmiöitä: itsesuggestiota, asioiden tekemistä mieleni voimalla, ennaltanäkemistä ja selkounia. Hypnoosi on tieteellisesti todistettu tosiseikka, mutta itseäni en koskaan onnistunut hypnotisoimaan. Makasin sängyllä ja toistin itselleni ”vaivut hypnoosiin”. Sanomattakin lienee selvää, että ennaltanäkeminen onnistui vielä huonommin.

Selkounet, lucid-unet tai lusidi unennäkö kiinnostivat minua erityisesti. Mikäpä olisi mahtavampaa kuin toteuttaa unessa kaikki, mikä tosimaailmassa ei ollut mahdollista. Luin kirjoista eri tapoja aloittaa selkounen näkeminen ja kokeilin niitä ennen nukkumaanmenoa. Samaan tapaan kuin itsesuggestiossa hoin itselleni, että olen pian unessa, mutta tällä kertaa muistan, mitä tapahtuu ja pystyn vaikuttamaan siihen.

Erään kerran se tuntui onnistuvan. Olin unessa, mutta tiesin sen olevan unta. En kokeillut lentää tai vaikuttaa unen lakeihin, vaan tein sen, minkä vain lapsi voi tehdä. Tein maagisen eleen – piirsin ympyrän etusormillani – ja eteeni ilmestyi se, minkä olin toivonut luovani: Nintendo 64. Se leijui sormieni edessä ja innostuin siitä, että olin onnistunut. Kaikki ei kuitenkaan ollut mennyt täysin oikein, sillä pelikone oli vain neljäsosan kokoinen verrattuna oikeaan. ”Eihän tuolla voi pelata mitään”, ajattelin ja kokeilin uudestaan. Lopputuloksena oli aina joko epäonnistuminen tai minikokoinen Nintendo.

Tuon yön jälkeen luovutin selkounien suhteen. Minusta tuntuu, että selkounen sijaan se oli kaiken sen keskittymisen tuottama normaaliuni, jossa uneksin näkeväni selkounta. Lopulta sain Nintendon ihan tosimaailmassa. Normaalikokoisen sellaisen.