Turriystävämme, osa 3

Kaikkeen tottuu. Jopa torakoihin.

Kun näin ensimmäisen torakkani talossa, kuljin seuraavat päivät katse tiukasti lattiassa. Laitoin valot päälle ja tarkistin kylpyhuoneen laatat kovakuoristen varalta ennen huoneeseen astumista. Siipiään räpyttelevä torakka aiheutti viikon painajaisunet ja parin kilon laihtumisen, koska en uskaltanut mennä jääkaapin lähelle.

Viime viikolla astuin viimein yhden otuksen päälle. Eikä se tuntunut niin pahalta kuin kuvittelin. Pyydystin myös yhden vipeltäjän huoneestani, joka siihen asti oli ollut torakatonta aluetta. Neljän ja puolen kuukauden jälkeen olin oppinut elämään näiden iljettävien otusten kanssa.

Itse asiassa kylpyhuoneen kulmassa makoilee tälläkin hetkellä eräs sympaattinen torakanraato. Minun pitäisi varmaan tehdä asialle jotakin. Mutta olen nykyään niin sinut torakoiden kanssa, että se ei haittaa minua. Minun ei tarvitse todistaa itselleni mitään koskemalla sen niljaista, kitiinistä kuorta, joka raksahtelee ja poksahtelee tai sen heiluvia tuntosarvia tai sätkiviä jalkoja, joista ei koskaan voi päätellä, onko otus oikeasti kuollut vai odottaako se vain minua.

Paras tapa tappaa torakka – vaieta se kuoliaaksi

Minun täytynee alkaa tottua torakoihin, muuten elämä näillä leveysasteilla käy tukalaksi. Onneksi niitä näkyy vielä kohtuu harvoin, ehkä kerran viikossa. Eilen illalla, kun menin pesemään hampaitani, kuudes torakkavaistoni sanoi minulle, että näen yhden kun laitan valot päälle.

Siinähän se mönki suoraan edessäni. Odotin, että se tekee satasen sileän ennätyksen, mutta se tuntui jähmettyvän paikalleen. En tiennyt, mitä tekisin sille, joten annoin sen olla, pesin hampaat ja ajattelin iloisia asioita.

Aamulla otus oli lyöty kuoliaaksi korkeammalta taholta. Se makasi selällään seinän vieressä. Annoin sen olla, sillä en vieläkään tiennyt, mitä tekisin sille.

Juuri äsken kävin kylpyhuoneessa ja ensimmäiseksi huomasin raadon liikkuneen. Sitten huomasin sen liikkuvan yhä. Liikuttavalla tarmolla se heilutteli jalkojaan ja yritti päästä selällään kaapin alle piiloon. Olin lukenut jostakin, että paras tapa tappaa torakka on keikauttaa se selälleen ja sitten tiputtaa saippuavettä sen päälle. Vesikalvo tekee sen, mihin mestaaminen ei kykene, eli estää torakan hengittämisen.

Annoin keitoksen hautua minuutin ja palasin sitten tarkistamaan työni jäljen. Torakka makasi liikkumatta, kaiken toivon heittäneenä. En kuitenkaan ottanut riskejä vaan kaappasin tuuman paksuudelta vessapaperia ja vedin sen vessanpytystä alas. Isolla huuhtelulla.

Kesä ja kärpäset, sanotaan. Kevät ja kovakuoriset, sanon minä.

Mörkö

Olen varttunut ikään, jolloin enää kuvittele, että mörkö piileskelee sängyn alla. Nykyään tiedän, että se elää jääkaapin alla. Näin sen menevän sinne.

Eilen aamulla nousin portaita yläkertaan. Kun silmäni olivat lattian tasolla, huomasin jonkin liikkuvan pari metriä edessäni. Se oli peukalonmittainen torakka, joka pysähtyi huomatessaan minut. Tämä peto erosi selvästi edellisistä hyönteiskohtaamisistani: ensinnäkin se oli elossa, ja toiseksi siitä uhkui mustaa pahuutta. Se ei ollut kuin ystäväni Abigail tai Conrad.

Jos ydintuho joskus tulee, Moloch – siksi nimesin tämän pahuuden sikiön – perustaa Australiaan uuden hyönteisten valtakunnan. Tiedän sen siitä tyyneydestä, jolla Moloch vastasi katseeseeni. Se ei jähmettynyt siksi, että sitä olisi pelottanut. Ei, se pysähtyi, koska se tiesi, että minua pelotti.

Mietin, millä tappaisin tämän torakan. Minulla ei ollut vaarnoja tai hopealuoteja, joten olin aseeton. Moloch teki päätöksen puolestani. Se nosti selkäkilpensä sivuun ja räpäytti siipiään. Lentävä torakka. Jos en ollut ennen ollut varma, että todellista pahuutta oli olemassa, nyt harhani oli hajotettu.

Moloch ei kuitenkaan lähtenyt lentämään. Pitkillä jaloillaan se otti muutaman varman askelen kohti jääkaappia. Tuijotin kivettyneenä sen menoa, enkä kyennyt tekemään mitään. Sentti kerrallaan se katosi jääkaapin alapuoliseen pimeyteen.

Annoin sen mennä. Lukitsin ulko-oven perässäni. Elä tänään, taistele huomenna.

Lisää turriystäviä

Taisin joskus mainita pelostani, että joku yö astun torakan päälle pimeässä kylpyhuoneessa ja se rasahtaa ikävästi märäksi läntiksi. Onneksi en astunut sen päälle.

Aamulla minua odotti kylpyhuoneessa uusi lemmikki. Se näytti Abigailin isoveljeltä, joten ristin sen Conradiksi. Conradissa oli paljon samaa kuin siskossaan: se makasi selällään ja heilutteli pikkuisia käpäliään kuin sanoen ”älä astu minun päälleni, ystävä hyvä”. Sen silmissä oli kuitenkin ilkeä kimallus – aivan toisin kuin Abigailin lempeissä silmissä.

Abigail asustelee vieläkin vessan lattialle, mutta minusta tuntuu, että minun täytyy irtisanoa hänen vuokrasopimuksensa. Sovimme, että taloon ei kutsuta lisää vieraita, mutta ilmeisesti sana ei mennyt perille. Hän saa siis päätyä samaan paikkaan kuin sukulaisensa, eli viemäriverkostoon.

Kun tapasin Conradin, en ollut varma, mitä tekisin. Se oli selvästi elossa, joten ensimmäiseksi minun piti tietenkin päättää sen päivät inhimillisesti. Inhimillisesti minun kannaltani tietenkin. En löytänyt kenkää, jolla liiskata se, joten tartuin limukkatölkkiin ja litistin sen hengiltä. Ääni, joka lähtee torakan kuoresta, kun sen on tölkin reunan ja kovan paikan välissä, ei välttämättä ole ääni, jonka haluan kuulla ennen aamiaista.

Ehkä minun pitäisi syödä seuraava torakka, joka ilmestyy mailleni. Näyttäisin sille, kuka täällä määrää, ja torakan tappaminen jollakin muulla välineellä kuin omilla hampaillaan tuntuisi sen jälkeen varmasti paljon helpommalta.

Turriystävämme

Asuntoilmoituksessa sanottiin, että tänne ei saa tuoda lemmikkieläimiä. En silloin tajunnut, että se ei tarkoita sitä, että talossa ei olisi jo lemmikkieläimiä. Onneksi ne ovat ystävällisiä ja olen oppinut tuntemaan ne. Yhteiselo alkaa sujua ja ajattelin esitellä ne myös teille lukijoille.

Tässä on John. Hän on sekarotuinen hämähäkkiherrasmies, joka asustelee kylpyhuoneen ammeessa. Hän tykkää lämpimistä päivistä, jotka vetreyttävät hänen jäsenensä. John viettää päivän kutoen verkkoaan ja odottaen jotakuta tulemaan suihkuun. Silloin hän ilostuu silmin nähden, heiluttaa jalkaansa ja pitää pientä ääntä, jota en ikävä kyllä voi kuulla. Voin kuitenkin kuvitella hämähäkin riemukkaan haukun, kun se tervehtii minua.

Tämä taas on vessassa asuva Abigail. En ole aivan varma, mikä hän on. Hän on vanhuuttaan laiskistunut eikä enää liiku paljoa. Viimeksi näin hänessä elonmerkkejä pari päivää sitten, mutta en vielä ole menettänyt toivoani. Ehkä odotan vielä pari päivää ennen kuin lähetän hänet seilaamaan kohti isoa valtamerta. Saattaahan olla, että paikalliset hyönteiset säästävät energiaa näin talvisin ja vasta kevään tullen innostuvat karkeloimaan.