Taiwanin lentokentällä alkaa taas kuulua tunnistettavia sanoja. Olen päässyt yli ensimmäisten valekuulemisista, joissa olin tunnistavinani vieraista kielistä suomalaisia sanoja. Sen sijaan olen seitsemän päivää elänyt omassa turistikuplassani, jossa minä en ole ymmärtänyt muita ja olen kuvitellut, että muut eivät ymmärrä minua. Lisäksi Taipeissa matkatessani olen tuntenut olevani erilainen kuin paikalliset, niin ulkonäöltäni kuin tavoiltani. Nyt valkonaamoja on taas joka kadunkulmassa, ja Lumisen virran miehestä tuttu aussiaksentti valtaa alaa.
Toisaalta on huojentavaa matkustaa maahan, jonka kieltä puhuu. Samalla se tarkoittaa sitä, että minä olen se, joka ei osaa kieltä yhtä hyvin kuin keskustelukumppani. Tilanne kääntyy päälaelleen: minusta tulee se, jota huomaamatta pidetään ihan vähän tyhmänä, koska en puhu kieltä yhtä sujuvasti. Tänään kierrellessäni viimeisiä tunteja Taipeissa näin miehen, joka kantoi pientä kokoontaitettavaa pöytää ja muutamia kirjasia. Hän istui joka päivä hostellini lähellä pienen patsaan ja koristeltujen kirjasten kanssa. En vieläkään tiedä, myikö hän jotakin.
Kun hän raahasi painavaa pöytää hitaasti puurtaen, aloin miettiä, mitä hän ajattelee. Päässäni kuvittelin, että hän ei varmaankaan puhu englantia eli hänen päässään ei liiku mitään syvällisiä ajatuksia. Sitten tajusin, kuinka tyhmältä se kuulostaa ja yritin ymmärtää, että hän ei ole mikään yksinkertainen aasialainen, yksi miljardeista, vaan yksilö siinä missä muutkin. Siinä missä minäkin. Ehkä Taipeissa tunsin olevani enemmän yksilö, sillä olin niin erilainen. Ehkä kaipaan nyt tuota yksilöllisyyttä, jonka jätän taakseni.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taiwan. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taiwan. Näytä kaikki tekstit
torstai 8. heinäkuuta 2010
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Lähdön hetki on käsillä
Viimeinen päivä. Viimeiset tunnit. Viikko Taipeissa on kohta ohi. Nyt alkaa se todellinen matka, jonka aloitin Suomesta. Tähän asti olen ollut turisti, joka on suojassa kulttuurishokilta kalastajanhattunsa ja karttansa takana. Torstaina kello 11 astun Australian maaperälle, jolla vietän seuraavat kuusi kuukautta.
Sain Taipeista monia mukavia muistoja. Onnekseni tapasin hostellissa ihmisiä, joiden kanssa kiersin aluksi Taipeita, sitten vähän Taiwaniakin. Yksin kokemus olisi tuskin ollut puoliakaan tästä. Tänä aamuna Danny suuntasi kohti Hualienia enkä voi muuta kuin toivoa, että hän löytää jostakin matkakumppanin. J.P. on jossakin, ehkä matkalla kohti kotoista Kanadaa. Lee luultavasti lilluu poreammeessaan ökyhotellissaan. Minä istun hostellin aulassa, hikoilen kuin sika ja valmistaudun seuraavaan etappiin.
En voi sanoa, että odottaisin innolla lentämistä. Tänne tullessa olin valvonut yhden yön, jännitin ja söin epätasaisesti. Ehkä nyt , paremmin levänneenä, China Airlinesin lentävä tonnikalapurkki ei tunnu niin vastenmieliseltä. Luulen, että Australian kylmyys tulee minulle samanlaisena yllätyksenä kuin Taipein kuumuus oli alussa. Onneksi minulla on välihousut ja lapasetkin mukana. Kehoni pitää vain unohtaa tämä viikonmittainen hidas haudutus, niin sopeudun varmasti Australian talveen.
”Koti on siellä, missä itse on”, sanoi joku ystävistäni. Minä sanoin, että koti on siellä missä koneeni on. Ehkä molemmissa on jotain perää. Minulla ei ole muuta määränpäätä kuin Newcastlen hostelli kahdeksi yöksi ja minusta tuntuu kuin minun pitäisi hetkeksi päästää itseni leijumaan Taipein ja Newcastlen välille. Kun palasin Taichungista pieneen huoneeseeni täällä Taipeissa, minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Kuumaan, kosteaan, moskiittojen riivaamaan minikotiin, mutta kotiin yhtä kaikki. Nyt olen hetken taas koditon, enkä pidä tunteesta samalla tapaa kuin monet matkaajat. Ehkä kyse on luonteenpiirteestä, ehkä siitä, että vasta aloittelen uraani.
Minun piti palata jostakin, että voin lähteä johonkin. Näin se lyhyesti tapahtui: Hyppäsimme Sun moon laken turistirysästä bussiin, joka hurautti Taichungiin. Kaupunki oli samantapainen kuin Taipein harmaat ja masentavat osat. Jätimme tavarat rautatieasemalle säilytykseen ja lähdimme etsimään kauppakeskusta, sillä Danny halusi ostaa uuden kameran. Pienen kiertelyn ja monien viittomakielisten keskustelujen jälkeen löysimme 12-kerroksisen tavaratalon, joka vaikutti lupaavalta. Alakerran elektroniikkaosasto oli kuitenkin vähäpätöinen ja kaikki muut kerrokset olivat täynnä vaatteita.
Kaksi asiaa olen oppinut taiwanilaisista: he rakastavat tanssimista ja vaatteita. Tavaratalot on täynnä tyylikkäitä vaatteita ja ostoskeskukset täynnä oudosti vääntelehtiviä teinejä. Jos kulkee juna-aseman ostoskatuja, vastaan tulee nuorisoryhmiä, jotka harjoittelevat koreografioita pienen kaiuttimen suoltaessa uusimpia tanssihittejä. Sitä, missä he esittävät liikkeensä, en ole vielä saanut selville. Tekemisenä se vaikuttaa kuitenkin tervehenkisemmältä kuin kaduilla syljeskeleminen, mitä suomalaiset teinit tuntuvat harrastavan.
Taichungissa teinejä ei näkynyt niin monia, mutta siellä ei näkynyt myöskään Dannyn hakemaa kamerakauppaa. Tilanne alkoi selvitä, kun saimme kuulla, että kymmenen minuutin bussimatkan päässä on Nova-elektroniikkakeskus, johon kaikki alan liikkeet ovat keskittyneet. Pähkäiltyämme hetken ehdimmekö takaisin ennen bussimme lähtöä, päätimme ottaa riskin ja hypätä linja-autoon. Matka maksoi 20 dollaria (terveisiä Koskilinjoille), mutta vaikeutena oli osata nousta pois oikealla asemalla. Tässä bussissa seuraavan aseman nimi näkyi vain kiinaksi, joten meidän piti silmä kovana etsiä katujen vilinästä sopivan näköinen kauppa ja pompata pystyyn.
Lopulta matka meni sujuvasti ja löysimme Novan. Se käsitti ainakin kolme kerrosta ja jokainen kerros oli täynnä pieniä liikkeitä, joissa myytiin tietokoneita, niiden komponentteja ja kaikkea elektronista maan ja taivaan välillä. Danny kyseli malliaan jokaiselta tiskiltä ja lopulta tärppäsi. Panasonic oli täällä halvempi kuin Kanadassa, joten kaupat näyttivät varmoilta. Hänen piti kuitenkin tarkistaa kaikki loputkin kauppiaat, jotta hän saisi varmasti parhaan tarjouksen. Aikaa kului ja minä aloin epäillä ehdimmekö takaisin ajoissa.
Ottomaatti nikotteli, myyjällä kesti ikuisuuden tulostaa kuitti ja ainakin kaksi löytää sopivankokoinen pussi. Bussi 81 tuli varsin pian, mutta se tuntui kiemurtelevan eri reittiä ja viisari läheni uhkaavasti kuutta, jolloin meidän piti olla bussiasemalla. Siinä odotellessa takapenkiltä nousi eteläafrikkalainen herrasmies, joka tuli juttelemaan ja kertoi opettavansa englantia Taichungissa. Ei-aasialaiset tuntevat siis jonkinlaista veljeyttä ja kiinnostusta toistensa tarinoita kohtaan. Saavuimme juna-asemalle, heitimme hyvästit eteläafrikkalaiselle tuttavuudellemme ja kaappasimme rinkat kantoon. Juoksimme kohti kaupungin sydäntä ja väistelimme takseja ja skoottereita.
Olin kuitenkin murehtinut taas turhaan, sillä saavuimme paikalle ainakin pari minuuttia ennen. Pian istuimmekin valtavilla nojatuoleilla, joissa oli hierontatoiminto, oma näyttö ja peliohjain. Näytöstä sai valittua elokuvia, televisiokanavoita ja Nintendon klassikoita. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia pelasin Megaman X3:sta, Mario Kartia ja muita pelejä, joiden parissa kasvoin. Matka kustansi 230 dollaria eli vähän alle kuusi euroa.
Illalla kävimme Dannyn kanssa katsomassa Shanghain läheisessä Vieshow-teatterissa. Olimme ainoat katsojat, joten saimme nauttia yksityisesityksestä. Ilmastointi puhalsi kylmää ilmaa koko elokuvan ajan, joten lopussa varpaat alkoivat olla jäässä. Miellyttävä 29 asteen yöilma lämmitti kuitenkin nopeasti.
Kello on nyt 15.15. Lento lähtee vasta 23:n jälkeen. Vielä on siis monta tuntia ennen lähtöä. Seuraavaksi taidan etsiä itselleni ruokaa ja ostaa vähän matkaevästä. Taskussa on vielä 230 dollaria, joilla pitäisi irrota mahantäytettä tarpeeksi.
Sain Taipeista monia mukavia muistoja. Onnekseni tapasin hostellissa ihmisiä, joiden kanssa kiersin aluksi Taipeita, sitten vähän Taiwaniakin. Yksin kokemus olisi tuskin ollut puoliakaan tästä. Tänä aamuna Danny suuntasi kohti Hualienia enkä voi muuta kuin toivoa, että hän löytää jostakin matkakumppanin. J.P. on jossakin, ehkä matkalla kohti kotoista Kanadaa. Lee luultavasti lilluu poreammeessaan ökyhotellissaan. Minä istun hostellin aulassa, hikoilen kuin sika ja valmistaudun seuraavaan etappiin.
En voi sanoa, että odottaisin innolla lentämistä. Tänne tullessa olin valvonut yhden yön, jännitin ja söin epätasaisesti. Ehkä nyt , paremmin levänneenä, China Airlinesin lentävä tonnikalapurkki ei tunnu niin vastenmieliseltä. Luulen, että Australian kylmyys tulee minulle samanlaisena yllätyksenä kuin Taipein kuumuus oli alussa. Onneksi minulla on välihousut ja lapasetkin mukana. Kehoni pitää vain unohtaa tämä viikonmittainen hidas haudutus, niin sopeudun varmasti Australian talveen.
”Koti on siellä, missä itse on”, sanoi joku ystävistäni. Minä sanoin, että koti on siellä missä koneeni on. Ehkä molemmissa on jotain perää. Minulla ei ole muuta määränpäätä kuin Newcastlen hostelli kahdeksi yöksi ja minusta tuntuu kuin minun pitäisi hetkeksi päästää itseni leijumaan Taipein ja Newcastlen välille. Kun palasin Taichungista pieneen huoneeseeni täällä Taipeissa, minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Kuumaan, kosteaan, moskiittojen riivaamaan minikotiin, mutta kotiin yhtä kaikki. Nyt olen hetken taas koditon, enkä pidä tunteesta samalla tapaa kuin monet matkaajat. Ehkä kyse on luonteenpiirteestä, ehkä siitä, että vasta aloittelen uraani.
Minun piti palata jostakin, että voin lähteä johonkin. Näin se lyhyesti tapahtui: Hyppäsimme Sun moon laken turistirysästä bussiin, joka hurautti Taichungiin. Kaupunki oli samantapainen kuin Taipein harmaat ja masentavat osat. Jätimme tavarat rautatieasemalle säilytykseen ja lähdimme etsimään kauppakeskusta, sillä Danny halusi ostaa uuden kameran. Pienen kiertelyn ja monien viittomakielisten keskustelujen jälkeen löysimme 12-kerroksisen tavaratalon, joka vaikutti lupaavalta. Alakerran elektroniikkaosasto oli kuitenkin vähäpätöinen ja kaikki muut kerrokset olivat täynnä vaatteita.
Kaksi asiaa olen oppinut taiwanilaisista: he rakastavat tanssimista ja vaatteita. Tavaratalot on täynnä tyylikkäitä vaatteita ja ostoskeskukset täynnä oudosti vääntelehtiviä teinejä. Jos kulkee juna-aseman ostoskatuja, vastaan tulee nuorisoryhmiä, jotka harjoittelevat koreografioita pienen kaiuttimen suoltaessa uusimpia tanssihittejä. Sitä, missä he esittävät liikkeensä, en ole vielä saanut selville. Tekemisenä se vaikuttaa kuitenkin tervehenkisemmältä kuin kaduilla syljeskeleminen, mitä suomalaiset teinit tuntuvat harrastavan.
Taichungissa teinejä ei näkynyt niin monia, mutta siellä ei näkynyt myöskään Dannyn hakemaa kamerakauppaa. Tilanne alkoi selvitä, kun saimme kuulla, että kymmenen minuutin bussimatkan päässä on Nova-elektroniikkakeskus, johon kaikki alan liikkeet ovat keskittyneet. Pähkäiltyämme hetken ehdimmekö takaisin ennen bussimme lähtöä, päätimme ottaa riskin ja hypätä linja-autoon. Matka maksoi 20 dollaria (terveisiä Koskilinjoille), mutta vaikeutena oli osata nousta pois oikealla asemalla. Tässä bussissa seuraavan aseman nimi näkyi vain kiinaksi, joten meidän piti silmä kovana etsiä katujen vilinästä sopivan näköinen kauppa ja pompata pystyyn.
Lopulta matka meni sujuvasti ja löysimme Novan. Se käsitti ainakin kolme kerrosta ja jokainen kerros oli täynnä pieniä liikkeitä, joissa myytiin tietokoneita, niiden komponentteja ja kaikkea elektronista maan ja taivaan välillä. Danny kyseli malliaan jokaiselta tiskiltä ja lopulta tärppäsi. Panasonic oli täällä halvempi kuin Kanadassa, joten kaupat näyttivät varmoilta. Hänen piti kuitenkin tarkistaa kaikki loputkin kauppiaat, jotta hän saisi varmasti parhaan tarjouksen. Aikaa kului ja minä aloin epäillä ehdimmekö takaisin ajoissa.
Ottomaatti nikotteli, myyjällä kesti ikuisuuden tulostaa kuitti ja ainakin kaksi löytää sopivankokoinen pussi. Bussi 81 tuli varsin pian, mutta se tuntui kiemurtelevan eri reittiä ja viisari läheni uhkaavasti kuutta, jolloin meidän piti olla bussiasemalla. Siinä odotellessa takapenkiltä nousi eteläafrikkalainen herrasmies, joka tuli juttelemaan ja kertoi opettavansa englantia Taichungissa. Ei-aasialaiset tuntevat siis jonkinlaista veljeyttä ja kiinnostusta toistensa tarinoita kohtaan. Saavuimme juna-asemalle, heitimme hyvästit eteläafrikkalaiselle tuttavuudellemme ja kaappasimme rinkat kantoon. Juoksimme kohti kaupungin sydäntä ja väistelimme takseja ja skoottereita.
Olin kuitenkin murehtinut taas turhaan, sillä saavuimme paikalle ainakin pari minuuttia ennen. Pian istuimmekin valtavilla nojatuoleilla, joissa oli hierontatoiminto, oma näyttö ja peliohjain. Näytöstä sai valittua elokuvia, televisiokanavoita ja Nintendon klassikoita. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia pelasin Megaman X3:sta, Mario Kartia ja muita pelejä, joiden parissa kasvoin. Matka kustansi 230 dollaria eli vähän alle kuusi euroa.
Illalla kävimme Dannyn kanssa katsomassa Shanghain läheisessä Vieshow-teatterissa. Olimme ainoat katsojat, joten saimme nauttia yksityisesityksestä. Ilmastointi puhalsi kylmää ilmaa koko elokuvan ajan, joten lopussa varpaat alkoivat olla jäässä. Miellyttävä 29 asteen yöilma lämmitti kuitenkin nopeasti.
Kello on nyt 15.15. Lento lähtee vasta 23:n jälkeen. Vielä on siis monta tuntia ennen lähtöä. Seuraavaksi taidan etsiä itselleni ruokaa ja ostaa vähän matkaevästä. Taskussa on vielä 230 dollaria, joilla pitäisi irrota mahantäytettä tarpeeksi.
Elektroniikkaa Taipeissa
Taipei kuulostaa elektroniikkashoppailijan unelmalta, mutta hintataso ei ole mainittavasti Suomea alhaisempi. Kaupungin bussiaseman vieressä sijaitseva K-Mall ja elektroniikkatavaratalo Nova ovat tarkistamisen arvoisia, jos etsii tietokoneen komponentteja, kameroita tai oikeastaan mitä tahansa elektroniikkaa. Keräsin pienellä kierroksella muutamien laitteiden hintoja: lopputulos oli, että suurimman osan saa halvemmalla kuin Suomessa, mutta kyse on useimmiten muutamista kymmenistä euroista. Veroalennukset muuttavat kuitenkin hiukan tilannetta.
Paikallisen HTC:n puhelimia löytyy melkein joka tiskiltä eikä niitä tarvitse odotella nettikaupasta. Lisäksi käteisellä maksaessa saa 5 prosentin alennuksen sekä lentoasemalla toisen samanmoisen. Taipeissa pysähtyvän kannattaa siis oman harkinnan mukaan raottaa lompakkoaan. Tai ainakin vierailla näissä nykymiehen temppeleissä, joissa palvotaan uusimpia keksintöjä.
Muutamien laitteiden hintoja satunnaisotoksena:
N900 20 500 NTD 506 €
18 800 464 €
X6 12 500 NTD 308 €
iPhone 32 G 26 000 642 €
16 G 22 000 543 €
iPad 26 500 – 39 900 654 € - 985 €
iPod Classic 10 390 256 €
9550 235 €
Canon EOSD 23 800 588 €
HTC Desire 18 900 466 €
HTC HD2 20 800 513 €
Paikallisen HTC:n puhelimia löytyy melkein joka tiskiltä eikä niitä tarvitse odotella nettikaupasta. Lisäksi käteisellä maksaessa saa 5 prosentin alennuksen sekä lentoasemalla toisen samanmoisen. Taipeissa pysähtyvän kannattaa siis oman harkinnan mukaan raottaa lompakkoaan. Tai ainakin vierailla näissä nykymiehen temppeleissä, joissa palvotaan uusimpia keksintöjä.
Muutamien laitteiden hintoja satunnaisotoksena:
N900 20 500 NTD 506 €
18 800 464 €
X6 12 500 NTD 308 €
iPhone 32 G 26 000 642 €
16 G 22 000 543 €
iPad 26 500 – 39 900 654 € - 985 €
iPod Classic 10 390 256 €
9550 235 €
Canon EOSD 23 800 588 €
HTC Desire 18 900 466 €
HTC HD2 20 800 513 €
Sun moon lake, Taiwan
Maanantaina lähdimme Taipeista kello 10.50 kohti Taichungia. Luotijuna kiiti maaseudun läpi kohti etelää, mutta ei välttämättä kokemuksena ollut 700 dollarin (18 euron) arvoinen. Pääsimme sillä kuitenkin perille Taichungiin alle tunnissa, kun taas bussimatka kestää kolme tuntia. Joten jos on kiire, HSR voi olla oikea valinta.
Taichungin HSR-asemalla löysimme melko helposti bussin, joka matkaa Sun moon lakelle, joka on ilmeisesti Taiwanin suurin järvi ja suosittu turistikohde paikallisille. Matka perille kesti noin puolitoista tuntia, mutta määränpäässä aukeni hieno näkymä järvelle. Vihreä vesi ja korkealle kohoavat vuoret olivat luonnonnähtävyyksien parasta antia tähän mennessä. Ostimme Dannyn kanssa 400 dollarilla liput, joilla pääsimme veneillä ympäri järveä ja lisäksi gondolihissillä ylös näköaloja katsomaan.
Hotellin löysimme heti bussista ulos astuessamme. Respan nainen ei puhunut juurikaan englantia, mutta saimme selville, että huone kahdelle maksaa yöltä 1500 dollaria. Se ei ollut halvin kohtaamamme hinta, mutta ihan tarpeeksi edullinen tarpeisiimme. Itse Min Ren Hotel ei vakuuttanut tasollaan: huoneet ovat puhtaat, mutta hotellissa ei ole wlania ja Taipei Backpackers hostellissa on paljon parempi palvelu paljon alhaisemmalla hinnalla. Mutta kyllä tämä yöpaikaksi kelpaa.
Olimme perillä Sun moon lakella vähän ennen kahta ja seitsemän aikaan olimme kiertäneet koko alueen. Kovin pitkäksi aikaa tämä kohde ei siis tarjoa nähtävää. Hengähdyksenä Taipeista tämä toimii kuitenkin oikein hyvin. Huomenna suuntamme Taichungin kaupunkiin, josta palaan illalla takaisin Taipeihin. Keskiviikkona ajattelin pestä pyykkiä hostellilla ennen lentoa Sydneyhin. Tämä loma alkaa siis pikku hiljaa lähentyä loppuaan. Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt aika paljon siitä, mitä Taiwanilla on tarjota. Matkakumppanini Danny jatkaa Taichungista etelää ja kiertää Taiwanin saaren kokonaan. Etelässä on varmasti paljon nähtävää, joten Taipeihin ei kannata jäädä homehtumaan paria päivää pitempään.
Kohta pitää aloittaa uusi elämä Australiassa. Odotan oikeastaan sitä, että löydän itselleni asunnon ja pääsen vähän asettumaan. Matkailu on mukavaa, mutta samalla stressaavaa ja minusta tuntuu kuin rahaa palaisi koko ajan. Sitähän se matkustelu tietenkin on. Kun ei millään malta jättää jotakin tekemättä, tili vähenee vääjäämättömästi. Onneksi minulla on vielä säästöjä jäljellä.
Sun moon lakesta jää varmaan mieleen gondolihissiajelu sekä Dannyn kanssa vietetty ilta paikan sataman liepeillä. Se hyvä puoli yksin tehdyissä matkoissa on, että niillä törmää ihmisiin, joihin tulee tutustuttua hetken ajan ennen kuin molemmat jatkavat omaa matkaansa.
Taichungin HSR-asemalla löysimme melko helposti bussin, joka matkaa Sun moon lakelle, joka on ilmeisesti Taiwanin suurin järvi ja suosittu turistikohde paikallisille. Matka perille kesti noin puolitoista tuntia, mutta määränpäässä aukeni hieno näkymä järvelle. Vihreä vesi ja korkealle kohoavat vuoret olivat luonnonnähtävyyksien parasta antia tähän mennessä. Ostimme Dannyn kanssa 400 dollarilla liput, joilla pääsimme veneillä ympäri järveä ja lisäksi gondolihissillä ylös näköaloja katsomaan.
Hotellin löysimme heti bussista ulos astuessamme. Respan nainen ei puhunut juurikaan englantia, mutta saimme selville, että huone kahdelle maksaa yöltä 1500 dollaria. Se ei ollut halvin kohtaamamme hinta, mutta ihan tarpeeksi edullinen tarpeisiimme. Itse Min Ren Hotel ei vakuuttanut tasollaan: huoneet ovat puhtaat, mutta hotellissa ei ole wlania ja Taipei Backpackers hostellissa on paljon parempi palvelu paljon alhaisemmalla hinnalla. Mutta kyllä tämä yöpaikaksi kelpaa.
Olimme perillä Sun moon lakella vähän ennen kahta ja seitsemän aikaan olimme kiertäneet koko alueen. Kovin pitkäksi aikaa tämä kohde ei siis tarjoa nähtävää. Hengähdyksenä Taipeista tämä toimii kuitenkin oikein hyvin. Huomenna suuntamme Taichungin kaupunkiin, josta palaan illalla takaisin Taipeihin. Keskiviikkona ajattelin pestä pyykkiä hostellilla ennen lentoa Sydneyhin. Tämä loma alkaa siis pikku hiljaa lähentyä loppuaan. Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt aika paljon siitä, mitä Taiwanilla on tarjota. Matkakumppanini Danny jatkaa Taichungista etelää ja kiertää Taiwanin saaren kokonaan. Etelässä on varmasti paljon nähtävää, joten Taipeihin ei kannata jäädä homehtumaan paria päivää pitempään.
Kohta pitää aloittaa uusi elämä Australiassa. Odotan oikeastaan sitä, että löydän itselleni asunnon ja pääsen vähän asettumaan. Matkailu on mukavaa, mutta samalla stressaavaa ja minusta tuntuu kuin rahaa palaisi koko ajan. Sitähän se matkustelu tietenkin on. Kun ei millään malta jättää jotakin tekemättä, tili vähenee vääjäämättömästi. Onneksi minulla on vielä säästöjä jäljellä.
Sun moon lakesta jää varmaan mieleen gondolihissiajelu sekä Dannyn kanssa vietetty ilta paikan sataman liepeillä. Se hyvä puoli yksin tehdyissä matkoissa on, että niillä törmää ihmisiin, joihin tulee tutustuttua hetken ajan ennen kuin molemmat jatkavat omaa matkaansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)