Jäätelökesä

Kahdestoista päivä
5.10.2010

Aloitin roadtripin toiseksi viimeisen päivän, kuten toivoisin aloittavani jokaisen päivän: kävin juoksemassa. Aurinko lämmitti, linnut lauloivat ja meren kuohunta siivitti askelia. Harmillisesti olen sen verran selkärangaton, että normaalioloissa kysyinen suoritus ei onnistu kuin kerran kuukaudessa.

Torquayn rannat olivat hivenen leväisiä, mutta muuten oikein kauniita, joten ajoimme uskollisen sotaratsumme veden ääreen ja kirmaisimme rannalle. Kävin ensimmäistä kertaa uimassa meressä, joskin itse kutsuisin sitä lähinn selviytymistaisteluksi. Vesi tuntui aluksi kylmältä, mutta siihen tottui ja Nallikarin laineisiin tottuneelle valtameren aallot olivat kuin toiselta puolen maailmaa.

Kun keskipäivän aurinko alkoi porottaa, pakenimme sen vahingollisia säteitä ja ajoimme Geelongiin, aivan Melbournen lähelle. Sieltä löysimme infopisteen kaksi äärimmäisen ystävällistä täti-ihmistä, jotka auttoivat meitä löytämään yöpaikan ja tulostivat meille kartan, jonka avulla pääsisimme takaisin Melbourneen. Geelongissa käyjille tuo infopiste on ehdottomasti vierailun arvoinen.

Päätimme yöpyä viimeisen yömme Geelongissa ihan virrallisella ja virallisella autopaikalla. Camping-alue oli lähellä ostoskeskusta, jossa oli Cold Rock Ice Creamery. Söin siellä ensimmäistä kertaa ja se vaikutti varsin toimivalta konseptilta. Se oli kuin Subway, mutta jäätelön kanssa. Herkuttelun jälkeen kävimme kaupassa, jossa huomasin, että lompakko ei ole enää taskussani. Tiesin, että makuupussini ei ole sitä vienyt, sillä olin maksanut ostokseni vain muutama minuutti sitten.

Nelistin takaisin jäätelökauppaan ja onnekseni löysin lompakon penkiltä, jolle se oli tipahtanut. Katastrofin vältettyäni olin tyytyväinen ja mielessä kangasteli jo hostellin sänky ja kiertolaiselämän loppuminen.

Ei mitään uutta auringon alla

Yhdestoista päivä
4.10.2010

Tämä päivä jää ikuisesti mieleeni siksi, että siinä ei ollut mitään muistamisen arvoista. Tavoitteena oli päästä paikasta A paikkaan B, eli jostakin Broken Hillin lähettyviltä Melbournen lähettyville. Nähtävyydet oli nähty ja nyt oli aika aloittaa lomailu. Sitä varten meidän piti kuitenkin päästä veden äärelle.

Päiväkirjamerkintä kyseiseltä päivältä kertoo oikeastaan kaiken tarpeellisen: ”Tänään olemme vain ajaneet.” Maisemat alkoivat ajaessamme etelään muuttua paljon vihreämmiksi emmekä enää nostaneet kättä vastaantulijoille. Sydämissämme oli tunne siitä, että automatka alkaa olla ohi ja halusimme jo päästä seuraavalle erikoiskokeelle.

Meillä oli kuitenkin vielä auto ja sen mukanaan tuoma vapaus, joten ajoimme Melbournen ohi etelään, pieneen merenrantakylään, jonka nimi oli Torquay. Saavuimme perille vasta pimeän aikaan, joten rannalle emme sinä päivänä ehtineet. Yöpaikan löytäminenkin oli yllättävän vaikeaa: camping-alueet olivat jo kiinni ja kaikkialle oli pystytetty ilmoituksia, että julkisilla paikoilla yöpyminen on sakon uhalla kielletty.

Ilma oli muuttunut harmaaksi etelään tultaessa, ja Torquayssa saimme ensimmäiset kunnon sateet niskaamme. Tihrustimme tuulilasin läpi etsien tilaa tienvarsilta ja muutaman kierroksen jälkeen päätimme pysäköidä erään puiston viereen aivan kylän keskustassa. Juuri siinä kohdalle ei ollut kieltolappua, joten päätimme, että se on paras mihin pystymme.

Australian automatkaajille voinkin antaa seuraavan neuvon: suunnittele yöpymispaikat ajoissa. Jos haluaa jännitystä, campervanin voi myös pysäköidä oikeastaan mihin tahansa. Sakko laittomasta leiriytymistä taisi olla 160 dollaria, mutta joskus elämässä pitää ottaa riskejä. Me selvisimme ilman kohtaamisia lain pitkän kouran kanssa, mutta en osaa sanoa, kuinka yleistä se on. Itse haluaisin tietenkin ajatella, että saksalaisella tehokkuudella ja viekkaudella vältimme sakot ja säästimme aimo kasan rahaa.