Seitsemäs päivä
30.9.2010
Alice Springsissä tapahtuu. Paikallislehti Centralian Advocaten lööpeistä paljastuu tämän erämaan kukan todellinen luonto: ”Man Punches Horse in Brawl” ja ”Horny Ghost Haunts House”. En lukenut itse juttuja, mutta haluaisin tietää, mitä Ismo Leikola tekee Alice Springsissä.
Alice Springs oli pieni kaupunki pienten vuorien välissä. Se ei ollut yhtä pölyinen kuin Coober Pedy, mutta silti siinä oli kuivakkaa erämaan charmia. Kiertelimme turistikaupat läpi ja yritimme löytää tuliaisia, mutta suurin osa tavaroista oli niin muovisia, että ne eivät houkutelleet ostamaan.
Tapamme mukaan etsimme kaupungin info-pisteen ja kysyimme, mitä nähtävää lähettyvillä on. Ystävällinen mies ohjasi meidät parinkymmenen kilometrin päähän kaupungista, sillä siellä oli muutamia hienoja luonnonmuodostelmia. Ajoimme ensimmäiselle, Simpson's Gapille, ja se oli ehkä kolmen parhaan nähtävyyden joukossa matkamme aikana.
Vuoret kohtasivat autiomaan kuumuudessa ja niiden välissä oli muutaman metrin rako, jota pitkin kulki seisova virta. Aurinko paistoi ja ihailimme maisemia hetkisen. Edessämme oli vielä pitkä matka takaisin Coober Pedyyn, joten käännyimme Simpson's Gapin jälkeen takaisin. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että meidän olisi kannattanut käyttää Alice Springsissä enemmän aikaa.
Olimme tähän asti välttäneet pimeässä ajamista, mutta Coober Pedyyn oli niin pitkä matka, että meidän piti ajaa pari-kolme tuntia pilkkopimeässä. Emme osuneet mihinkään ja näimme jopa yhden elävän kengurun tienposkessa. Muut näkemämme kengurut olivat jo heittäneet hyvästit maalliselle elolleen. Eräs epäonninen luontokappale oli oikeastaan kaksi epäonnista luontokappaletta, sillä outbackin road train oli halkaissut sen kahteen osaan.
Tunnelma saksalaisten välillä oli kiristynyt ja Coober Pedyn camping-alueella he tarvitsivat lyhyen asumuseron toisistaan. Otin kameran ja kännykän laturit, ja menimme Timin kanssa kokkaamaan alueen keittiölle. Kun palasimme takaisin ja söimme mahat täyteen, ilmapiiri oli taas hetkisen raikkaampi.
Alice Springsin jälkeen suurin osa nähtävyyksistä oli jo nähty ja edessä oli vain pitkä laskeutuminen takaisin Melbourneen. Seuraavina päivinä tapasimme kuitenkin muun muassa Australian epäystävällisimmän ja ystävällisimmän kylän.
lauantai 16. lokakuuta 2010
perjantai 15. lokakuuta 2010
Tanssi, tanssi, tähtönen
Kuudes päivä
29.9.2010
Heräsimme 4.30, jotta varmasti näkisimme auringonnousun. Liityimme pitkään jonoon, joka odotti puiston porttien edessä. Ajoimme näköalapaikalle ja sulauduimme monipäiseen joukkoon, joka seisoi kamerat tanassa punaisen kiven edessä.
Aurinko nousi ja sen säteet valaisivat Ulurun hiljalleen. Maisema oli hieno, mutta luulen, että kunnon punainen auringonlasku saisi kiven todella hehkumaan. Kun spektaakkeli oli ohi, ajoimme lähemmäs kiveä ja pysäköimme auton. Kiven ympärysmitta on noin kymmenen kilometriä ja oppaassa luki, että sen kiertämiseen kannattaa varata kolme tuntia.
Kylmä erämaan aamu muuttui kuumaksi erämään päiväksi, kun lähdimme kulkemaan Ulurun ympäri. Yllättäen aivan kiven vierestä löytyi vettä, luolamaalauksia ja muita näkemisen arvoisia paikkoja. Tim ja Michael kapusivat kiven päälle hiukan, minä tyydyin ihailemaan sitä alempaa.
Kaiken kaikkiaan Uluru oli näkemisen arvoinen ja olen iloinen, että matka suuntautui sinne. Ainoa harmittava asia oli, että kamerastani loppui akku enkä saanut otettua kaikkia kuvia, jotka halusin. Sillä eihän matkakohteita muisteta pään sisällä, vaan koneen näytöllä.
Ulurun jälkeen tarkastimme Kata-Tjutan, ison kiven lähellä olevan kivimuodostelman, joka ei ollut aivan yhtä vaikuttava kuin itse Ayer's Rock. Paikan päällä meni iltapäivään asti, minkä jälkeen suuntasimme kohti Alice Springsiä.
Noin 80 kilometriä ennen kaupunkia löysimme pysäköintipaikan, jossa sanottiin, että 24 tunnin pysähtyminen sallittu. Emme olleet halunneet nukkua tien vieressä outbackissä, mutta paikka tuntui tarpeeksi turvalliselta, joten jäimme sinne. Seuranamme meillä oli kaksi autokuntaa: vanhempi ja nuorempi pariskunta.
Kaivoimme retkituolit esiin ja levitimme ne auton taakse. Aurinko laski ja luonnon äänet muuttuivat. Läheisestä pusikosta kuului jonkin koirankokoisen eläimen liikehdintää. Tähdet ilmaantuivat hitaasti ja istuimme ulkona tuijottaen kirkasta tähtitaivasta.
Laskin vähintään kolme tähdenlentoa, puolenkymmentä satelliittia ja tasan kaksi tähteä, jotka tuntuivat tanssivan paikallaan. Kun katsoin taivasta tarpeeksi kauan, pystyin kuvittelemaan tähtitaivaan kolmiuloitteiseksi. Minä olin yksi taivaankappaleista ja kelluin mittaamattomassa avaruudessa.
Kun palasin takaisin maan pinnalle, aloimme valmistautua Alice Springsin valloittamiseen nukkumalla kunnon yöunet.
29.9.2010
Heräsimme 4.30, jotta varmasti näkisimme auringonnousun. Liityimme pitkään jonoon, joka odotti puiston porttien edessä. Ajoimme näköalapaikalle ja sulauduimme monipäiseen joukkoon, joka seisoi kamerat tanassa punaisen kiven edessä.
Aurinko nousi ja sen säteet valaisivat Ulurun hiljalleen. Maisema oli hieno, mutta luulen, että kunnon punainen auringonlasku saisi kiven todella hehkumaan. Kun spektaakkeli oli ohi, ajoimme lähemmäs kiveä ja pysäköimme auton. Kiven ympärysmitta on noin kymmenen kilometriä ja oppaassa luki, että sen kiertämiseen kannattaa varata kolme tuntia.
Kylmä erämaan aamu muuttui kuumaksi erämään päiväksi, kun lähdimme kulkemaan Ulurun ympäri. Yllättäen aivan kiven vierestä löytyi vettä, luolamaalauksia ja muita näkemisen arvoisia paikkoja. Tim ja Michael kapusivat kiven päälle hiukan, minä tyydyin ihailemaan sitä alempaa.
Kaiken kaikkiaan Uluru oli näkemisen arvoinen ja olen iloinen, että matka suuntautui sinne. Ainoa harmittava asia oli, että kamerastani loppui akku enkä saanut otettua kaikkia kuvia, jotka halusin. Sillä eihän matkakohteita muisteta pään sisällä, vaan koneen näytöllä.
Ulurun jälkeen tarkastimme Kata-Tjutan, ison kiven lähellä olevan kivimuodostelman, joka ei ollut aivan yhtä vaikuttava kuin itse Ayer's Rock. Paikan päällä meni iltapäivään asti, minkä jälkeen suuntasimme kohti Alice Springsiä.
Noin 80 kilometriä ennen kaupunkia löysimme pysäköintipaikan, jossa sanottiin, että 24 tunnin pysähtyminen sallittu. Emme olleet halunneet nukkua tien vieressä outbackissä, mutta paikka tuntui tarpeeksi turvalliselta, joten jäimme sinne. Seuranamme meillä oli kaksi autokuntaa: vanhempi ja nuorempi pariskunta.
Kaivoimme retkituolit esiin ja levitimme ne auton taakse. Aurinko laski ja luonnon äänet muuttuivat. Läheisestä pusikosta kuului jonkin koirankokoisen eläimen liikehdintää. Tähdet ilmaantuivat hitaasti ja istuimme ulkona tuijottaen kirkasta tähtitaivasta.
Laskin vähintään kolme tähdenlentoa, puolenkymmentä satelliittia ja tasan kaksi tähteä, jotka tuntuivat tanssivan paikallaan. Kun katsoin taivasta tarpeeksi kauan, pystyin kuvittelemaan tähtitaivaan kolmiuloitteiseksi. Minä olin yksi taivaankappaleista ja kelluin mittaamattomassa avaruudessa.
Kun palasin takaisin maan pinnalle, aloimme valmistautua Alice Springsin valloittamiseen nukkumalla kunnon yöunet.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Matemaattisia ongelmia
Viides päivä
28.9.2010
Jossakin vaiheessa Coober Pedyn ja Ulurun välillä tie muuttui punaiseksi. Asfaltti toisti ympäröivän hiekan punaisuutta. Muuten maasto outbackissa oli yllättävän vehreää ja ajoittain maisema näytti suomalaiselta suolta – jossa ei ole lainkaan vettä.
Matkaa Ulurulle oli yöpymispaikalta 680 kilometriä ja lähdimme ajamaan noin kymmenen aikaan. Tarkoituksena oli nähdä punainen kivi auringonlaskun ja -nousun aikaan. Luottavaisina tankkasimme tankin täyteen 145 senttiä litralta maksavaa bensaa ja lähdimme nielemään asfalttia tasaiseen 85 kilometrin tuntivauhtiin. Jos olisimme olleet tarkkaavaisina yläasteen matematiikan tunneilla, olisimme voineet laskea, että sillä vauhdilla olemme perillä kuuden aikaan.
Ajoin parisataa kilometriä ja toistelin itselleni vieläkin ”aja vasemmalla”. Välillä väittelimme siitä, voiko autonikkunan läpi ruskettua. Minä olin sitä mieltä, että ei voi, mutta saksalaiset olivat kerrankin samaa mieltä jostakin ja eri mieltä kanssani. Lopullisia tuloksia emme saaneet, mutta Tim väitti kiven kovaan, että hänen oikea kätensä on ruskeampi kuin vasen.
Pelasimme automatkapelejä, kuten 'arvaa vastaantulevan auton väri' tai 'ärsyynny pikkuasioista, joita matkakumppanisi tekevät'. Olin jälkimmäisessä paljon huonompi kuin saksalaiset. Ensin mainittu kesti muutaman auton verran, mutta toinen osoittautui paljon suositummaksi.
80 kilometriä ennen Ulurua pysähdyimme tankkaamaan auton. Huoltoasema oli yksityinen ja sen kupeessa oli ilmainen yöpymispaikka. Bensa maksoi 190 senttiä/litra. Kun odottelimme tankin täyttymistä, camping-alueen suunnasta lähestyi nuori mies sandaaleissa ja shortseissa. ”Tuletteko Ulurun suunnasta? Oletteko nähneet vihreää pakua?” hän kysyi murtaen englantia. Vastasimme kieltävästi molempiin kysymyksiin, ja mies poistui paikalta.
Emme nähneet vihreää pakua, kun jatkoimme matkaamme ja minusta tuntuu, että kysymys oli salakieltä. Oikea vastaus olisi saattanut jotakin tähän tyyliin: ”Emme, mutta lumi sulaa räystäillä Moskovassa.”
Aurinko alkoi laskea ja matkaa oli vielä tunteroisen verran. Olin lukenut selviytymisoppaasta, että jäljellä olevan auringonvalon voi laskea ojentamalla kätensä kohti aurinkoa ja laskemalla sormet, jotka ovat auringon ja horisontin välissä. Minulla on varsin pienet kädet, mutta sain silti tulokseksi puoli tuntia, vaikka kuinka yritin kurottaa.
Ajoimme kilpaa auringon kanssa ja arvuuttelimme jokaisesta taivaanrannasta ilmestyvästä vuoresta, onko se Uluru. Ensimmäinen ei ollut, mutta toinen oli. Se piirtyi tummana hahmona keltaisena hohkaavaa taivasta vasten. Hetken näytti siltä, että ehtisimme näkemään, miten punaiset säteet saavat kiven hehkumaan. Vaunumme ei kuitenkaan ollut valoa nopeampi ja saavuimme luonnonpuiston reunalle, kun valtava jono autoja alkoi ajaa pois puistosta.
Emme olisi millään ehtineet paikalle, sillä sisäänkäynti sulkeutuu 17.30. Yllättäen alueelle pitää myös maksaa kahdenkymmenen dollarin sisäänpääsymaksu. Tai ehkä se ei ole niin yllättävää, kun ottaa huomioon ihmismassat, jotka valuvat katsomaan maailman suurinta monoliittia, joka ei ole oikeasti monoliitti.
Jäimme yöksi Ulurun viereiselle camping-alueelle ja valmistauduimme heräämään neljältä, jotta ehtisimme näkemään edes nousevan auringon valaiseman Ayer's Rockin.
28.9.2010
Jossakin vaiheessa Coober Pedyn ja Ulurun välillä tie muuttui punaiseksi. Asfaltti toisti ympäröivän hiekan punaisuutta. Muuten maasto outbackissa oli yllättävän vehreää ja ajoittain maisema näytti suomalaiselta suolta – jossa ei ole lainkaan vettä.
Matkaa Ulurulle oli yöpymispaikalta 680 kilometriä ja lähdimme ajamaan noin kymmenen aikaan. Tarkoituksena oli nähdä punainen kivi auringonlaskun ja -nousun aikaan. Luottavaisina tankkasimme tankin täyteen 145 senttiä litralta maksavaa bensaa ja lähdimme nielemään asfalttia tasaiseen 85 kilometrin tuntivauhtiin. Jos olisimme olleet tarkkaavaisina yläasteen matematiikan tunneilla, olisimme voineet laskea, että sillä vauhdilla olemme perillä kuuden aikaan.
Ajoin parisataa kilometriä ja toistelin itselleni vieläkin ”aja vasemmalla”. Välillä väittelimme siitä, voiko autonikkunan läpi ruskettua. Minä olin sitä mieltä, että ei voi, mutta saksalaiset olivat kerrankin samaa mieltä jostakin ja eri mieltä kanssani. Lopullisia tuloksia emme saaneet, mutta Tim väitti kiven kovaan, että hänen oikea kätensä on ruskeampi kuin vasen.
Pelasimme automatkapelejä, kuten 'arvaa vastaantulevan auton väri' tai 'ärsyynny pikkuasioista, joita matkakumppanisi tekevät'. Olin jälkimmäisessä paljon huonompi kuin saksalaiset. Ensin mainittu kesti muutaman auton verran, mutta toinen osoittautui paljon suositummaksi.
80 kilometriä ennen Ulurua pysähdyimme tankkaamaan auton. Huoltoasema oli yksityinen ja sen kupeessa oli ilmainen yöpymispaikka. Bensa maksoi 190 senttiä/litra. Kun odottelimme tankin täyttymistä, camping-alueen suunnasta lähestyi nuori mies sandaaleissa ja shortseissa. ”Tuletteko Ulurun suunnasta? Oletteko nähneet vihreää pakua?” hän kysyi murtaen englantia. Vastasimme kieltävästi molempiin kysymyksiin, ja mies poistui paikalta.
Emme nähneet vihreää pakua, kun jatkoimme matkaamme ja minusta tuntuu, että kysymys oli salakieltä. Oikea vastaus olisi saattanut jotakin tähän tyyliin: ”Emme, mutta lumi sulaa räystäillä Moskovassa.”
Aurinko alkoi laskea ja matkaa oli vielä tunteroisen verran. Olin lukenut selviytymisoppaasta, että jäljellä olevan auringonvalon voi laskea ojentamalla kätensä kohti aurinkoa ja laskemalla sormet, jotka ovat auringon ja horisontin välissä. Minulla on varsin pienet kädet, mutta sain silti tulokseksi puoli tuntia, vaikka kuinka yritin kurottaa.
Ajoimme kilpaa auringon kanssa ja arvuuttelimme jokaisesta taivaanrannasta ilmestyvästä vuoresta, onko se Uluru. Ensimmäinen ei ollut, mutta toinen oli. Se piirtyi tummana hahmona keltaisena hohkaavaa taivasta vasten. Hetken näytti siltä, että ehtisimme näkemään, miten punaiset säteet saavat kiven hehkumaan. Vaunumme ei kuitenkaan ollut valoa nopeampi ja saavuimme luonnonpuiston reunalle, kun valtava jono autoja alkoi ajaa pois puistosta.
Emme olisi millään ehtineet paikalle, sillä sisäänkäynti sulkeutuu 17.30. Yllättäen alueelle pitää myös maksaa kahdenkymmenen dollarin sisäänpääsymaksu. Tai ehkä se ei ole niin yllättävää, kun ottaa huomioon ihmismassat, jotka valuvat katsomaan maailman suurinta monoliittia, joka ei ole oikeasti monoliitti.
Jäimme yöksi Ulurun viereiselle camping-alueelle ja valmistauduimme heräämään neljältä, jotta ehtisimme näkemään edes nousevan auringon valaiseman Ayer's Rockin.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Kohtaamisia
Neljäs päivä
27.9.2010
Kun elää kahden saksalaisen kanssa 24 tuntia päivässä noin kahden ja puolen neliömetrin kokoisella alueella, ongelmia ilmenee ennen pitkää. Minä tulin varsin hyvin toimeen molempien kanssa, mutta Tim ja Michael alkoivat sanailla ajoittain näihin neljännen päivän aikoihin. Pienet asiat alkoivat hiertää, mutta yleistunnelma oli silti vielä hyvä.
Olimme ohittaneet Pt Augustan, viimeisen kunnon kaupungin, ja olimme tehneet tarvittavat ostokset. Meillä oli tonnikalaa, pastaa ja pastakastiketta noin neljän päivän tarpeiksi. Ostimme myös banaaneja ja omenoita, koska emme tajunneet, ettei osavaltioiden rajojen yli saisi viedä hedelmiä. Northern Territory läheni kilometri kilometriltä, ja maisema alkoi muuttua.
Tasangoilla näkyi valtavia pöytävuoria, ja puusto oli kitukasvuista. Auringon kuumuus alkoi tuntua autossa. Taivaanranta väreili. Autoja tuli vastaan tasaisin väliajoin, joten vaikka auto hajoaisi emme jäisi erämaan vangeiksi.
Tie mutkitteli kumpujen välissä, mutta välillä edessä avautui kilometreittäin suoraa tietä. Vastaantulevilla autoilla kesti niin kauan kivuta horisontin kangastuksista, että kohdalle tullessaan kuskit nostivat kättä kuin vanhat ystävät.
Päivän määränpää oli Coober Pedy, opaalikaivoksistaan tunnettu pölyinen pikkukaupunki. Ajoimme kaupunkiin ja kävimme kysymässä paljonko maksaa yö maanalaisessa hostellissa. Pinnan alle louhitut majatalot ovat toinen Coober Pedyn nähtävyyksistä. Pidimme kukkaronnyörit tiukalla ja päätimme viettää yön camping-alueella. Palatessamme kulkisimme kuitenkin samaa tietä, joten voisimme kirjautua hostelliin silloin.
Coober Pedyssä sain ensimmäisen todellisen kosketuksen aboriginaaleihin. Jostain syystä olin kuvitellut, että he elävät yhä samanlaista elämää kuin vuosisatoja sitten. Lähellä hostellia istui suuri joukko aboriginaaleja, jotka keskustelivat kovaan ääneen keskenään. Vanha mies huomasi meidän astuvan autosta ja viittoi minut luokseen. Hän kysyi käheällä äänellä, olemmeko Adelaidesta. Samalla hän nosti kätensä kuin kätelläkseen minua. Tartuin käteen ja hän piti siitä tiukasti kiinni ja jatkoi puhumista.
Odotin, että hän kertoo minulle jotakin syvällistä äiti maasta, mutta pian kävi selväksi, että hän tahtoi rahaa. Olin jättänyt lompakon autoon, mutta löysin taskun pohjalta dollarin, jonka annoin miehelle. Luultavasti se aiheutti meille molemmille enemmän mielipahaa kuin -hyvää.
Camping-alueella maksoimme 20 senttiä kolmen minuutin suihkusta. Saimme myös täytettyä vaunumme vesisäiliön, joten olimme valmiit suuntaamaan kohti punaista keskustaa.
27.9.2010
Kun elää kahden saksalaisen kanssa 24 tuntia päivässä noin kahden ja puolen neliömetrin kokoisella alueella, ongelmia ilmenee ennen pitkää. Minä tulin varsin hyvin toimeen molempien kanssa, mutta Tim ja Michael alkoivat sanailla ajoittain näihin neljännen päivän aikoihin. Pienet asiat alkoivat hiertää, mutta yleistunnelma oli silti vielä hyvä.
Olimme ohittaneet Pt Augustan, viimeisen kunnon kaupungin, ja olimme tehneet tarvittavat ostokset. Meillä oli tonnikalaa, pastaa ja pastakastiketta noin neljän päivän tarpeiksi. Ostimme myös banaaneja ja omenoita, koska emme tajunneet, ettei osavaltioiden rajojen yli saisi viedä hedelmiä. Northern Territory läheni kilometri kilometriltä, ja maisema alkoi muuttua.
Tasangoilla näkyi valtavia pöytävuoria, ja puusto oli kitukasvuista. Auringon kuumuus alkoi tuntua autossa. Taivaanranta väreili. Autoja tuli vastaan tasaisin väliajoin, joten vaikka auto hajoaisi emme jäisi erämaan vangeiksi.
Tie mutkitteli kumpujen välissä, mutta välillä edessä avautui kilometreittäin suoraa tietä. Vastaantulevilla autoilla kesti niin kauan kivuta horisontin kangastuksista, että kohdalle tullessaan kuskit nostivat kättä kuin vanhat ystävät.
Päivän määränpää oli Coober Pedy, opaalikaivoksistaan tunnettu pölyinen pikkukaupunki. Ajoimme kaupunkiin ja kävimme kysymässä paljonko maksaa yö maanalaisessa hostellissa. Pinnan alle louhitut majatalot ovat toinen Coober Pedyn nähtävyyksistä. Pidimme kukkaronnyörit tiukalla ja päätimme viettää yön camping-alueella. Palatessamme kulkisimme kuitenkin samaa tietä, joten voisimme kirjautua hostelliin silloin.
Coober Pedyssä sain ensimmäisen todellisen kosketuksen aboriginaaleihin. Jostain syystä olin kuvitellut, että he elävät yhä samanlaista elämää kuin vuosisatoja sitten. Lähellä hostellia istui suuri joukko aboriginaaleja, jotka keskustelivat kovaan ääneen keskenään. Vanha mies huomasi meidän astuvan autosta ja viittoi minut luokseen. Hän kysyi käheällä äänellä, olemmeko Adelaidesta. Samalla hän nosti kätensä kuin kätelläkseen minua. Tartuin käteen ja hän piti siitä tiukasti kiinni ja jatkoi puhumista.
Odotin, että hän kertoo minulle jotakin syvällistä äiti maasta, mutta pian kävi selväksi, että hän tahtoi rahaa. Olin jättänyt lompakon autoon, mutta löysin taskun pohjalta dollarin, jonka annoin miehelle. Luultavasti se aiheutti meille molemmille enemmän mielipahaa kuin -hyvää.
Camping-alueella maksoimme 20 senttiä kolmen minuutin suihkusta. Saimme myös täytettyä vaunumme vesisäiliön, joten olimme valmiit suuntaamaan kohti punaista keskustaa.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Kun majatalossa ei ole tilaa
Kolmas päivä
26.9.2010
Aamulla heräsimme linnunlauluun ja pakkasimme auton ajokuntoon. Adelaide oli muutaman kymmenen kilometrin päässä, joten pääsimme kaupungin ytimeen varsin nopeasti. Tim oli luottokuskimme kaupungeissa, joten hän sai kunnian ajaa.
Ajoimme ensin camping-alueelle, mutta sen hinnat olivat liian korkeita. Vastaanoton nainen neuvoi, että linja-autoasemalla voi käydä ilmaiseksi suihkussa, joten suuntasimme sinne. Ensimmäinen suihku matkan aikana tuntui hyvältä, vaikka intialainen siivoojatar huuteli minulle oven takana jotakin mistä en saanut selvää.
Päivä oli sunnuntai, joten Adelaide oli aamulla hiljainen. Kaupunki itse vaikutti varsin pieneltä, mutta sympaattiselta. Museot olivat ilmaisia, joten kävimme katsomassa taidetta ja aboriginaaliesineitä. Kaupungissa myös kulki ilmainen bussi, jota odotimme kaksi kertaa väärällä pysäkillä. Kaksi kertaa se myös ajoi ohi pysähtymättä.
Torilta löysimme kaikenlaista suuhunpantavaa. Uppopaistettu kiehkuraperuna ja hollantilainen poffertjes-herkku saivat tuurata kunnon ruokaa. Kiertelyn jälkeen levähdimme hetken joenrannassa. Istuimme penkillä, kun lastenkärryjä työntävä nainen sanoi meille: ”Tough night, guys?” Australialaiset...
Ennen lähtöä kävimme paikallisessa pubissa syömässä pihvit ja perunamuussit, joiden voimalla jaksoimme kävellä takaisin autolle. Tim kieltäytyi ajamasta kaupungista ulos, joten heitimme Michaelin kanssa kolikkoa siitä, kuka saa kunnian johdattaa meidät ulos Adelaidesta. Minuunhan se arpa tietenkin lankesi ja hyppäsin kuskinpukille. Pimeä oli jo laskeutunut ja sunnuntai-ilta oli rauhallinen, mutta kokemus ei silti ollut mitenkään miellyttävä. Jälkeenpäin selvisi, että Tim ei halunnut ajaa, koska hän ajatteli, että kuski maksaa tekemänsä vahingot.
Seuraavana päivänä päätimme, että jaamme kulut kolmeen pekkaan riippumatta siitä, kuka ajaa. Hyvä niin, sillä Tim oli jo ajanut Melbournesta ulos ja Michael vetosi siihen, että hänellä ei varsinaisesti ollut lupaa kuljettaa autoa, sillä viralliset kuskit olivat minä ja Tim. Ajatus vieraassa suurkaupungissa ajamisesta ei ollut miellyttävä, joten onneksi saimme väärinkäsityksen korjattua.
Sunnuntai-iltana edessä oli vielä pakollinen yöpaikan etsiminen. Yhden camping-alueen olimme jo hylänneet ja muut olisivat varmasti samaa hintaluokkaa, joten päätimme etsiä jonkun varjoisan nurkan, johon parkkeerata. Ajoimme ulos Adelaidesta Virginia-nimiseen pikkukylään, jonka sivuteitä aloimme koluta.
Hyvän paikan löytäminen ei ole helppoa. Yksityisalueelle ei saisi mennä, mutta julkisilla paikoilla on vähän turvaton olo. Lopulta satuimme suurelle kentälle, joka oli vähän matkan päässä kylän keskustasta. Lähemmässä tarkastelussa kenttä osoittautui läheisen katolisen kirkon parkkipaikaksi.
Ajoimme auton puiden siimekseen mahdollisimman kauas kirkosta ja Tim lähti tiedustelemaan maastoa. Hän kiersi rakennuksen ja palasi takaisin ilmoittamaan, että pappi luultavasti asuu suuren varastorakennuksen takana. Ilta oli jo pitkällä ja meitä väsytti, joten päätimme jäädä sinne. Olimme jo syöneet, joten levitimme vain vuoteet ja aloimme nukkua.
Yöllä nukuin levottomasti. Kerran heräsin kellon ääneen. Minulla kesti hetken tajuta, mikä ääni oli. Se oli se kilkatus, joka lähtee rautatieristeyksestä, joka sulkeutuu junan lähestyessä. Sitten kuulin junan äänen, joka tuntui tulevan vain lähemmäksi. Juuri kun ajattelin, että kohta sen on pakko osua meihin, se jyrisi ohi. Olimme tietämättämme pysäköineet aivan rautatien viereen.
Adelaide oli viimeinen iso kaupunki ennen erämaata ja seuraavaksi vuorossa olivat pitkät pätkät maantietä meidän ja punaisen keskustan välillä.
26.9.2010
Aamulla heräsimme linnunlauluun ja pakkasimme auton ajokuntoon. Adelaide oli muutaman kymmenen kilometrin päässä, joten pääsimme kaupungin ytimeen varsin nopeasti. Tim oli luottokuskimme kaupungeissa, joten hän sai kunnian ajaa.
Ajoimme ensin camping-alueelle, mutta sen hinnat olivat liian korkeita. Vastaanoton nainen neuvoi, että linja-autoasemalla voi käydä ilmaiseksi suihkussa, joten suuntasimme sinne. Ensimmäinen suihku matkan aikana tuntui hyvältä, vaikka intialainen siivoojatar huuteli minulle oven takana jotakin mistä en saanut selvää.
Päivä oli sunnuntai, joten Adelaide oli aamulla hiljainen. Kaupunki itse vaikutti varsin pieneltä, mutta sympaattiselta. Museot olivat ilmaisia, joten kävimme katsomassa taidetta ja aboriginaaliesineitä. Kaupungissa myös kulki ilmainen bussi, jota odotimme kaksi kertaa väärällä pysäkillä. Kaksi kertaa se myös ajoi ohi pysähtymättä.
Torilta löysimme kaikenlaista suuhunpantavaa. Uppopaistettu kiehkuraperuna ja hollantilainen poffertjes-herkku saivat tuurata kunnon ruokaa. Kiertelyn jälkeen levähdimme hetken joenrannassa. Istuimme penkillä, kun lastenkärryjä työntävä nainen sanoi meille: ”Tough night, guys?” Australialaiset...
Ennen lähtöä kävimme paikallisessa pubissa syömässä pihvit ja perunamuussit, joiden voimalla jaksoimme kävellä takaisin autolle. Tim kieltäytyi ajamasta kaupungista ulos, joten heitimme Michaelin kanssa kolikkoa siitä, kuka saa kunnian johdattaa meidät ulos Adelaidesta. Minuunhan se arpa tietenkin lankesi ja hyppäsin kuskinpukille. Pimeä oli jo laskeutunut ja sunnuntai-ilta oli rauhallinen, mutta kokemus ei silti ollut mitenkään miellyttävä. Jälkeenpäin selvisi, että Tim ei halunnut ajaa, koska hän ajatteli, että kuski maksaa tekemänsä vahingot.
Seuraavana päivänä päätimme, että jaamme kulut kolmeen pekkaan riippumatta siitä, kuka ajaa. Hyvä niin, sillä Tim oli jo ajanut Melbournesta ulos ja Michael vetosi siihen, että hänellä ei varsinaisesti ollut lupaa kuljettaa autoa, sillä viralliset kuskit olivat minä ja Tim. Ajatus vieraassa suurkaupungissa ajamisesta ei ollut miellyttävä, joten onneksi saimme väärinkäsityksen korjattua.
Sunnuntai-iltana edessä oli vielä pakollinen yöpaikan etsiminen. Yhden camping-alueen olimme jo hylänneet ja muut olisivat varmasti samaa hintaluokkaa, joten päätimme etsiä jonkun varjoisan nurkan, johon parkkeerata. Ajoimme ulos Adelaidesta Virginia-nimiseen pikkukylään, jonka sivuteitä aloimme koluta.
Hyvän paikan löytäminen ei ole helppoa. Yksityisalueelle ei saisi mennä, mutta julkisilla paikoilla on vähän turvaton olo. Lopulta satuimme suurelle kentälle, joka oli vähän matkan päässä kylän keskustasta. Lähemmässä tarkastelussa kenttä osoittautui läheisen katolisen kirkon parkkipaikaksi.
Ajoimme auton puiden siimekseen mahdollisimman kauas kirkosta ja Tim lähti tiedustelemaan maastoa. Hän kiersi rakennuksen ja palasi takaisin ilmoittamaan, että pappi luultavasti asuu suuren varastorakennuksen takana. Ilta oli jo pitkällä ja meitä väsytti, joten päätimme jäädä sinne. Olimme jo syöneet, joten levitimme vain vuoteet ja aloimme nukkua.
Yöllä nukuin levottomasti. Kerran heräsin kellon ääneen. Minulla kesti hetken tajuta, mikä ääni oli. Se oli se kilkatus, joka lähtee rautatieristeyksestä, joka sulkeutuu junan lähestyessä. Sitten kuulin junan äänen, joka tuntui tulevan vain lähemmäksi. Juuri kun ajattelin, että kohta sen on pakko osua meihin, se jyrisi ohi. Olimme tietämättämme pysäköineet aivan rautatien viereen.
Adelaide oli viimeinen iso kaupunki ennen erämaata ja seuraavaksi vuorossa olivat pitkät pätkät maantietä meidän ja punaisen keskustan välillä.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Katastrofi liippaa läheltä
Toinen päivä
25.9.2010
Aurinko ei vielä ollut noussut kun heräsimme. Ilma oli sateinen ja harmaa, mutta kirkastui nopeasti. Hyppäsin ensimmäistä kertaa kuskin paikalle ja lähdimme etenemään kohti 12 apostolia. Vaihteiden vaihtaminen vasemmalla kädellä oli vaivalloista ja aina kääntyessäni laitoin vahingossa tuulilasinpyyhkijät päälle. Ajaessani toistin myös itselleni ”aja vasemmalla, aja vasemmalla”.
Great Ocean Roadin suurin nähtävyys oli kahdentoista kivipaasin rykelmä, joka yhdessä uhmasi kuohuvaa merta. Itse asiassa osa paaseista oli jo romahtanut, joten kaikki apostolit eivät olleet enää koolla. Auringonnousun aikaan valo tuli kaikkialta ja ei mistään mikä teki maisemasta vieläkin paremman. Kivipaadet ja vääjäämättömästi niihin lyövät aallot olivat matkan parasta antia.
Pysähtelimme tien varrella ja kävimme katsastamassa erilaiset kivimuodostelmat. London Bridge, Grotto ja Arch olivat hienoja, mutta 12 apostolia veivät silti voiton. Martyyrien lahdella pysäköin auton enkä laittanut sitä lukkoon, sillä ajattelin, ettemme mene kauas autosta. Pysähdyspaikalta pääsi kuitenkin alas rannalle ja kastelin jalkani hyisessä meressä. Kun palasimme, parkkipaikalla olleet keski-ikäiset naiset olivat jatkaneet matkaansa ja mekin lähdimme ajamaan.
Kun pysähdyimme tankkaamaan, Tim huomasi lompakkonsa kadonneen. Kävimme huoltoasemalla tavarat pikaisesti läpi, mutta sitä ei löytynyt. Ajoimme vähän matkaa, kunnes löysimme parkkipaikan pellon vierestä ja pysähdyimme lounaalle. Michael kokkasi matkaruokaamme, pastaa ja tomaattikastiketta, ja me mietimme Timin kanssa, mitä kannattaisi tehdä. Lompakossa oli korttien lisäksi 500 dollaria käteistä, joten tapaus todella varjosti tunnelmaa.
Päätimme jatkaa eteenpäin kohti Adelaidea ja yöpymispaikalla tarkistaa vaunun lattiasta kattoon. Oli jo pimeä, kun seurasimme tienviittoja Gold Creek Digginsille, joka näytti sopivan rauhalliselta paikalta yöpymiseen. Yön viettäminen paikalla oli kielletty, mutta pysäköimme autoimme ja valmistauduimme taas aikaiseen lähtöön.
Vaunussa kävimme tavarat läpi vielä kerran ja aloin jo uskoa siihen, että parkkipaikan keski-ikäiset naiset olivat käyttäneet tilanteen hyväksi ja varastaneet Timin lompakon. Sitten tarkistin makuupussit, ja sieltähän se löytyi. Tunnelma keveni ja tapauksesta tuli kestovitsi.
Seuraavana päivänä oli luvassa Adelaide, tuo Australian valkoinen kaupunki.
25.9.2010
Aurinko ei vielä ollut noussut kun heräsimme. Ilma oli sateinen ja harmaa, mutta kirkastui nopeasti. Hyppäsin ensimmäistä kertaa kuskin paikalle ja lähdimme etenemään kohti 12 apostolia. Vaihteiden vaihtaminen vasemmalla kädellä oli vaivalloista ja aina kääntyessäni laitoin vahingossa tuulilasinpyyhkijät päälle. Ajaessani toistin myös itselleni ”aja vasemmalla, aja vasemmalla”.
Great Ocean Roadin suurin nähtävyys oli kahdentoista kivipaasin rykelmä, joka yhdessä uhmasi kuohuvaa merta. Itse asiassa osa paaseista oli jo romahtanut, joten kaikki apostolit eivät olleet enää koolla. Auringonnousun aikaan valo tuli kaikkialta ja ei mistään mikä teki maisemasta vieläkin paremman. Kivipaadet ja vääjäämättömästi niihin lyövät aallot olivat matkan parasta antia.
Pysähtelimme tien varrella ja kävimme katsastamassa erilaiset kivimuodostelmat. London Bridge, Grotto ja Arch olivat hienoja, mutta 12 apostolia veivät silti voiton. Martyyrien lahdella pysäköin auton enkä laittanut sitä lukkoon, sillä ajattelin, ettemme mene kauas autosta. Pysähdyspaikalta pääsi kuitenkin alas rannalle ja kastelin jalkani hyisessä meressä. Kun palasimme, parkkipaikalla olleet keski-ikäiset naiset olivat jatkaneet matkaansa ja mekin lähdimme ajamaan.
Kun pysähdyimme tankkaamaan, Tim huomasi lompakkonsa kadonneen. Kävimme huoltoasemalla tavarat pikaisesti läpi, mutta sitä ei löytynyt. Ajoimme vähän matkaa, kunnes löysimme parkkipaikan pellon vierestä ja pysähdyimme lounaalle. Michael kokkasi matkaruokaamme, pastaa ja tomaattikastiketta, ja me mietimme Timin kanssa, mitä kannattaisi tehdä. Lompakossa oli korttien lisäksi 500 dollaria käteistä, joten tapaus todella varjosti tunnelmaa.
Päätimme jatkaa eteenpäin kohti Adelaidea ja yöpymispaikalla tarkistaa vaunun lattiasta kattoon. Oli jo pimeä, kun seurasimme tienviittoja Gold Creek Digginsille, joka näytti sopivan rauhalliselta paikalta yöpymiseen. Yön viettäminen paikalla oli kielletty, mutta pysäköimme autoimme ja valmistauduimme taas aikaiseen lähtöön.
Vaunussa kävimme tavarat läpi vielä kerran ja aloin jo uskoa siihen, että parkkipaikan keski-ikäiset naiset olivat käyttäneet tilanteen hyväksi ja varastaneet Timin lompakon. Sitten tarkistin makuupussit, ja sieltähän se löytyi. Tunnelma keveni ja tapauksesta tuli kestovitsi.
Seuraavana päivänä oli luvassa Adelaide, tuo Australian valkoinen kaupunki.
lauantai 9. lokakuuta 2010
Road Trip: Melbourne – Great Ocean Road
Punainen kivi on valloitettu ja Vastapäivään-blogi palaa tuttuun päiväjärjestykseen. Road tripin kunniaksi seuraavien päivien kirjoitukset kertaavat mitä kaikkea tapahtui tien päällä.
Ensimmäinen päivä.
24.9.2010
Nukuin puolitoista tuntia ennen kuin meidän piti lähteä Newcastlen lentoasemalle. Reput oli pakattu ja mieli oli reipas. Jännitti niin, ettei väsymys edes tuntunut niin pahalta. Jostakin syystä tuntui, että road tripille lähteminen oli jännittävämpää kuin vaihtoon lähteminen.
Taksi vei meidät lentokentälle puoli viiden aikaan yöllä ja odottelimme ulkona aseman avautumista. Ilma oli kylmä ja kuu möllötti taivaalla. Nyt se tosiaan alkaisi: matka, josta olimme puhuneet jo pari kuukautta mutta jonka en odottanut koskaan tulevan todeksi.
Lennolla huonosti nukuttu yö ja ruokahaluttomuus kostautuivat enkä kyennyt nukkumaan. Perillä Melbournessa satoi vettä ja siellä oli vielä kylmempi kuin Newcastlessa. Kuin porvarit ikään hyppäsimme taksin kyytiin ja ajoimme Traveller's Autobarnille, josta saisimme vaunumme. Olimme perillä ennen kuin paikka aukesi, joten kävelimme hiukan kaupungissa. Ensivaikutelma Melbournesta oli ihan positiivinen, vaikka ilma olikin huono.
Viimein saimme high-top campervanimme, joka vaikutti ihan kelpo kulkupeliltä. Etupenkillä oli tilaa kahdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle, joten edessä olevat 6000 kilometriä hirvittivät hitusen. Sopu antoi sijaa ja Tim hyppäsi kuskinpukille ja johdatti meidät ulos suurkaupungista. Lähdimme ajamaan kohti Geelongia ja jos oikein muistan kävimme kaupassa ensimmäisen kerran niillä main. Ostimme kasan tonnikalaa, puolenkymmentä pussia pastaa ja halvinta mahdollista tomaattikastiketta. Mukaan tarttui myös pari banaania ja omenaa.
Emme ensimmäisenä päivänä ajaneet kuin kolmisensataa kilometriä. Suuntana oli Great Ocean Road, maisemareitti Melbournesta lounaaseen. Taivas oli pilvien peittämä, ja lämpötila oli noin 18 astetta. Pysähtelimme välillä jos näimme jotakin mielenkiintoista. Great Ocean Road oli varsin vaikuttava, sillä toisella puolella oli valtameri ja toisella korkeat kalliot. Tie mutkitteli vihreyden keskellä, ja löysimme erään pysähdyspaikan läheltä kauniin vesiputouksen.
Päivä kului, bensaa kului ja ennen pitkää meidän piti löytää yöpymispaikka. Emme olleet suunnitelleet, missä vietämme yömme, joten pysähdyimme kymmenisen kilometriä ennen kahtatoista apostolia, Great Ocean Roadin tunnetuimpia kivipaasia. Näimme camping-alueen tienviitan ja päätimme katsastaa paikan. Alue oli oikeastaan vain iso pelto ja yö virrattomalla paikalla maksaisi 20 dollaria. Alueen hoitaja kertoi, että tie kulkee luonnonpuiston läpi, joten yöpyminen muualla kuin camping-alueilla on kiellettyä ja puistonvartijat tekevät tarkistuksia.
Hetken neuvottelun jälkeen päätimme säästää parikymmentä dollaria ja etsiä oman yöpaikkamme. Tuntui tyhmältä maksaa paikasta, johon pysäköidä vaunumme, josta jo maksoimme 85 dollaria päivältä. Lähdimme siis ajamaan, kun aurinko alkoi jo laskea. Löysimme suojaisan info-paikan ja pysäköimme auton puiden lomaan. Kello taisi olla noin kuusi tai seitsemän, kun aloimme valmistautua yöpuulle.
Aurinko laski, tuli pimeä. Levitimme sängyt ja edellisyönä nukutut pari tuntia varmistivat, että uni tuli nopeasti. Laitoimme kellon soimaan viideltä aamulla, sillä halusimme käyttää kaikki auringonvalon tunnit matkantekoon. Yöllä heräilin välillä autojen ääniin, mutta muuten vaunu oli oikein kotoisa.
Kellon soidessa heräsin nopeasti ja virkistyneenä. Seuraavaksi vuorossa oli apostolit, mutta se onkin jo toinen tarina.
Ensimmäinen päivä.
24.9.2010
Nukuin puolitoista tuntia ennen kuin meidän piti lähteä Newcastlen lentoasemalle. Reput oli pakattu ja mieli oli reipas. Jännitti niin, ettei väsymys edes tuntunut niin pahalta. Jostakin syystä tuntui, että road tripille lähteminen oli jännittävämpää kuin vaihtoon lähteminen.
Taksi vei meidät lentokentälle puoli viiden aikaan yöllä ja odottelimme ulkona aseman avautumista. Ilma oli kylmä ja kuu möllötti taivaalla. Nyt se tosiaan alkaisi: matka, josta olimme puhuneet jo pari kuukautta mutta jonka en odottanut koskaan tulevan todeksi.
Lennolla huonosti nukuttu yö ja ruokahaluttomuus kostautuivat enkä kyennyt nukkumaan. Perillä Melbournessa satoi vettä ja siellä oli vielä kylmempi kuin Newcastlessa. Kuin porvarit ikään hyppäsimme taksin kyytiin ja ajoimme Traveller's Autobarnille, josta saisimme vaunumme. Olimme perillä ennen kuin paikka aukesi, joten kävelimme hiukan kaupungissa. Ensivaikutelma Melbournesta oli ihan positiivinen, vaikka ilma olikin huono.
Viimein saimme high-top campervanimme, joka vaikutti ihan kelpo kulkupeliltä. Etupenkillä oli tilaa kahdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle, joten edessä olevat 6000 kilometriä hirvittivät hitusen. Sopu antoi sijaa ja Tim hyppäsi kuskinpukille ja johdatti meidät ulos suurkaupungista. Lähdimme ajamaan kohti Geelongia ja jos oikein muistan kävimme kaupassa ensimmäisen kerran niillä main. Ostimme kasan tonnikalaa, puolenkymmentä pussia pastaa ja halvinta mahdollista tomaattikastiketta. Mukaan tarttui myös pari banaania ja omenaa.
Emme ensimmäisenä päivänä ajaneet kuin kolmisensataa kilometriä. Suuntana oli Great Ocean Road, maisemareitti Melbournesta lounaaseen. Taivas oli pilvien peittämä, ja lämpötila oli noin 18 astetta. Pysähtelimme välillä jos näimme jotakin mielenkiintoista. Great Ocean Road oli varsin vaikuttava, sillä toisella puolella oli valtameri ja toisella korkeat kalliot. Tie mutkitteli vihreyden keskellä, ja löysimme erään pysähdyspaikan läheltä kauniin vesiputouksen.
Päivä kului, bensaa kului ja ennen pitkää meidän piti löytää yöpymispaikka. Emme olleet suunnitelleet, missä vietämme yömme, joten pysähdyimme kymmenisen kilometriä ennen kahtatoista apostolia, Great Ocean Roadin tunnetuimpia kivipaasia. Näimme camping-alueen tienviitan ja päätimme katsastaa paikan. Alue oli oikeastaan vain iso pelto ja yö virrattomalla paikalla maksaisi 20 dollaria. Alueen hoitaja kertoi, että tie kulkee luonnonpuiston läpi, joten yöpyminen muualla kuin camping-alueilla on kiellettyä ja puistonvartijat tekevät tarkistuksia.
Hetken neuvottelun jälkeen päätimme säästää parikymmentä dollaria ja etsiä oman yöpaikkamme. Tuntui tyhmältä maksaa paikasta, johon pysäköidä vaunumme, josta jo maksoimme 85 dollaria päivältä. Lähdimme siis ajamaan, kun aurinko alkoi jo laskea. Löysimme suojaisan info-paikan ja pysäköimme auton puiden lomaan. Kello taisi olla noin kuusi tai seitsemän, kun aloimme valmistautua yöpuulle.
Aurinko laski, tuli pimeä. Levitimme sängyt ja edellisyönä nukutut pari tuntia varmistivat, että uni tuli nopeasti. Laitoimme kellon soimaan viideltä aamulla, sillä halusimme käyttää kaikki auringonvalon tunnit matkantekoon. Yöllä heräilin välillä autojen ääniin, mutta muuten vaunu oli oikein kotoisa.
Kellon soidessa heräsin nopeasti ja virkistyneenä. Seuraavaksi vuorossa oli apostolit, mutta se onkin jo toinen tarina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)