Aamuyön tunteina viimeinenkin saksalainen ratsasti auringonnousuun. Tapasimme Simonin kanssa ensimmäisenä iltana Newcastlen saapumisen jälkeen, ja tänään hän lentää takaisin kotiin. Vähän alle kuusi kuukautta on nyt takana päin ja monet ystäväni ovat jo kotimaan kamaralla. Oma matkani jatkuu vielä.
Alkuperäinen suunnitelmani oli suunnata tänään bussilla pohjoiseen ja etsiä joku luonnonkaunis pikkukylä, jossa viettää päivä tai pari. Viikon verran vaivannut ärsyttävä pikkuköhä yltyi kuitenkin kurkkukivuksi ja Niagaran lailla vuotavaksi nenäksi. Olin taistellut tautia vastaan nenäsuihkeen ja adrenaliinin voimalla, mutta eilen se otti niskalenkin. Varasin siis hostellin Christchurchista toiseksi päiväksi ja parantelen itseäni täällä ennen matkan jatkamista.
Paras YHA:n hostelli tällaisen päivän viettämiseen olisi Methvenissä. Ilmainen netti, 20 dollaria yöltä maksava punkka ja kuolleeksi julistamista odottava ilmapiiri. Kylä on kuitenkin parin tunnin matkan päässä, eikä siellä enää ole mitään koettavaa. Matkan uuvuttamalle reissulasselle se olisi kuitenkin oiva varikkopysähdys.
Tasan viikon päästä lennän takaisin Australiaan joulua viettämään. Suunnitelman muutos tuntuu nyt hyvältä idealta, sillä lennon vaihtaminen ei maksanut kuin 25 dollaria, mikä on pieni hinta tuttujen kasvojen näkemisestä. Australia kuitenkin tuntuu jo taaksejätetyltä elämältä, joten nähtäväksi jää, millainen on jälleennäkeminen tuon kenguruiden kotimaan kanssa.
tiistai 14. joulukuuta 2010
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Kun elämä koskettaa
Sitä edellisenä yönä nukuin hyvin.
Sinä aamuna alkoi jännittää tunti tunnilta enemmän. Olimme varanneet benji-hypyn ja kanjonikeinun kello yhdeksi. Tekemällä molemmat saimme pienen alennuksen. Ja oletettavasti tuplasti jännitystä.
Ajoimme 45 minuuttia pikkubussilla kauemmas Queenstownista, ja jokainen kilometri lisäsi jännitystä. Viimein olimme perillä ja meidät ohjattiin laittamaan turvavaljaat niskaan. Ikkunan takaa näkyi vaijerien varassa killuva metallipurkki, josta hyppäisimme 134 metriä korkean benjin.
Metallipurkissa minua alkoi oikeasti pelottaa. Osa ihmisistä oli jo hypännyt, ja meitä oli kahta tyyppiä: hiljaisia ja nauravia. Ne, jotka eivät olleet vielä hypänneet, olivat hiljaa, ja loput nauttivat siitä, että he olivat vielä elossa.
Sitten kuulin nimeni ja minut istutettiin tuoliin, jossa valjaat kiinnitettiin köyteen. En ehtinyt ajatella paljoa, mutta rintaa kuristi pelko, jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Jos olisin pysähtynyt ja todella miettinyt tilannetta, en tiedä olisinko voinut hypätä.
En katsonut alas vaan sipsutin vauvanaskelin astinlaudalle, joka ulottui tyhjän päälle. Nilkkani olivat tiukasti yhdessä ja benji-köyden paino tuntui vetävän minut mukanaan. Vedin syvään henkiä, kun ohjaaja alkoi laskea sekunteja. Kolme, kaksi, yksi. Sitten kaaduin eteenpäin.
Vauhtini kiihtyi hitaasti ja aloin huutaa. Maa läheni nopeasti ja pian pudotus oli ohi. En enää muista paljoakaan itse matkasta, mutta sen tunteen muistan. Kun minut hilattiin ylös, en voinut muuta kuin hymyillä.
Hymy hyytyi kuitenkin noin tunnin kuluttua kun seisoimme keinun edessä. Olin ehtinyt juhlistaa elossa selviämistäni, mutta nyt olin saman kauhunpaikan edessä. Yksi ainoa tyyli oli sallittu benji-hypyssä, nimittäin pää edellä. Keinussa valittavana oli kuitenkin hyppy etuperin, takaperin ja pää ylös- tai alaspäin.
Valitsin menon pää alaspäin, selkä kohti maata. Ohjaaja painoi nappia ja kohta roikuin ilmassa kanjonin yllä muutaman kaapelin varassa. Hän vapautti kaapelin ja tipuin alaspäin ja katsoin ylös kohti taivaita. Sitten keinuin parisataa metriä ja maa kiisi ohitse allani.
Näistä kahdesta pidin enemmän benji-hypystä. Vaikeinta oli astua reunalle ja valmistautua hyppäämään. Pudotus oli riemastuttava ja huusin ilosta ja kauhusta ja kaikista maailman tunteista. Pari tuntia extreme-temppujen jälkeen olo on kevyt. Kun elämä koskettaa, auringonpaiste näyttää kirkkaammalta ja ja puiden lehdet vihreämmiltä.
Sinä aamuna alkoi jännittää tunti tunnilta enemmän. Olimme varanneet benji-hypyn ja kanjonikeinun kello yhdeksi. Tekemällä molemmat saimme pienen alennuksen. Ja oletettavasti tuplasti jännitystä.
Ajoimme 45 minuuttia pikkubussilla kauemmas Queenstownista, ja jokainen kilometri lisäsi jännitystä. Viimein olimme perillä ja meidät ohjattiin laittamaan turvavaljaat niskaan. Ikkunan takaa näkyi vaijerien varassa killuva metallipurkki, josta hyppäisimme 134 metriä korkean benjin.
Metallipurkissa minua alkoi oikeasti pelottaa. Osa ihmisistä oli jo hypännyt, ja meitä oli kahta tyyppiä: hiljaisia ja nauravia. Ne, jotka eivät olleet vielä hypänneet, olivat hiljaa, ja loput nauttivat siitä, että he olivat vielä elossa.
Sitten kuulin nimeni ja minut istutettiin tuoliin, jossa valjaat kiinnitettiin köyteen. En ehtinyt ajatella paljoa, mutta rintaa kuristi pelko, jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Jos olisin pysähtynyt ja todella miettinyt tilannetta, en tiedä olisinko voinut hypätä.
En katsonut alas vaan sipsutin vauvanaskelin astinlaudalle, joka ulottui tyhjän päälle. Nilkkani olivat tiukasti yhdessä ja benji-köyden paino tuntui vetävän minut mukanaan. Vedin syvään henkiä, kun ohjaaja alkoi laskea sekunteja. Kolme, kaksi, yksi. Sitten kaaduin eteenpäin.
Vauhtini kiihtyi hitaasti ja aloin huutaa. Maa läheni nopeasti ja pian pudotus oli ohi. En enää muista paljoakaan itse matkasta, mutta sen tunteen muistan. Kun minut hilattiin ylös, en voinut muuta kuin hymyillä.
Hymy hyytyi kuitenkin noin tunnin kuluttua kun seisoimme keinun edessä. Olin ehtinyt juhlistaa elossa selviämistäni, mutta nyt olin saman kauhunpaikan edessä. Yksi ainoa tyyli oli sallittu benji-hypyssä, nimittäin pää edellä. Keinussa valittavana oli kuitenkin hyppy etuperin, takaperin ja pää ylös- tai alaspäin.
Valitsin menon pää alaspäin, selkä kohti maata. Ohjaaja painoi nappia ja kohta roikuin ilmassa kanjonin yllä muutaman kaapelin varassa. Hän vapautti kaapelin ja tipuin alaspäin ja katsoin ylös kohti taivaita. Sitten keinuin parisataa metriä ja maa kiisi ohitse allani.
Näistä kahdesta pidin enemmän benji-hypystä. Vaikeinta oli astua reunalle ja valmistautua hyppäämään. Pudotus oli riemastuttava ja huusin ilosta ja kauhusta ja kaikista maailman tunteista. Pari tuntia extreme-temppujen jälkeen olo on kevyt. Kun elämä koskettaa, auringonpaiste näyttää kirkkaammalta ja ja puiden lehdet vihreämmiltä.
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Maa on niin kaunis
Tänään heitimme hyvästit suomalaisille tytöille, jotka jatkoivat matkaansa Queenstowniin. Simonin kanssa ajoimme Mt Cookille, jonka maisemat olivat kauneimmat tähän mennessä. Lumihuippuiset vuoret kimaltelivat auringonpaisteessa, joka tuntui iholla kuumalta. Kylmä tuuli kuitenkin puhalsi vuorten välissä, joten takille oli tarvetta.
Oma auto osoittautui taas erittäin käteväksi, sillä pystyimme liikkumaan vapaasti niin pitkiä kuin lyhyitäkin matkoja. Itse en tainnut tänään ajaa ollenkaan, vaan Simon hoiti kuskin hommat. Se sopi minulle mainiosti, sillä pystyin paremmin ihailemaan maisemia.
Huomenna ajamme etelämmäs, mutta emme aivan Queenstowniin asti. Road trip Uudessa-Seelannissa on melkeinpä ollut mukavampi kuin matka Australian punaiseen keskukseen. Täällä välimatkat ovat lyhyempiä ja maisemat vaihtelevampia. Australian takamailla kirjoittelin päiväkirjaani tunteja putkeen, koska näkymä auton ikkunasta vaihtui niin hitaasti. Täällä tuntuu, että en raaski irrottaa katsettani maisemasta.
Molemmilla matkoilla oli omat hyvät puolensa, ja olen tyytyväinen, että olen saanut tehdä ne molemmat. Onneksi toinen ei ole vielä lopussa.
Oma auto osoittautui taas erittäin käteväksi, sillä pystyimme liikkumaan vapaasti niin pitkiä kuin lyhyitäkin matkoja. Itse en tainnut tänään ajaa ollenkaan, vaan Simon hoiti kuskin hommat. Se sopi minulle mainiosti, sillä pystyin paremmin ihailemaan maisemia.
Huomenna ajamme etelämmäs, mutta emme aivan Queenstowniin asti. Road trip Uudessa-Seelannissa on melkeinpä ollut mukavampi kuin matka Australian punaiseen keskukseen. Täällä välimatkat ovat lyhyempiä ja maisemat vaihtelevampia. Australian takamailla kirjoittelin päiväkirjaani tunteja putkeen, koska näkymä auton ikkunasta vaihtui niin hitaasti. Täällä tuntuu, että en raaski irrottaa katsettani maisemasta.
Molemmilla matkoilla oli omat hyvät puolensa, ja olen tyytyväinen, että olen saanut tehdä ne molemmat. Onneksi toinen ei ole vielä lopussa.
Road Trip Vol. 2
Hyvin vähäisellä suunnittelulla vuokrasimme Simonin kanssa pienen henkilöauton, jolla lähdimme valloittamaan Uutta-Seelantia. Hostellissa tapasin sattumalta suomalaisia: siskokset, joista toisen kanssa olin muinoin ollut antiikin kreikan alkeiskurssilla. Maailma tosiaan on joskus aika pieni. He hyppäsivät kyytiimme ja ajoimme Christchurchista kuvankauniiden kylien läpi Twizeliin, johon jäimme yöksi.
Oli kiva kuulla suomea pitkästä aikaa. Fidzin lautalla kuulemani suomi oli laiskannarisevaa Salatut elämät -suomea, mutta tytöt olivat molemmat Oulusta, joten sain viimein kuulla Suomen kauneinta murretta. Suomen puhuminen toisaalta tuntui hyvin vaikealta. Olen ollut englantimoodissani niin kauan, että kielen vaihtaminen on aika työlästä.
Auton vuokraaminen oli oikea valinta. Autossa on automaattivaihteisto, mikä tekee sen ajamisesta naurettavan helppoa. Mutkaisilla vuoristoteillä ajaminen on mieleenpainuva kokemus, koska jokaisen mutkan takaa tuntuu paljastuvan edellistä hienompi maisema. Eilen ajoimme vuorijonon toiselle puolelle, ja yhtäkkiä harmaa pilvipeitto väistyi kirkkaansinisen taivaan tieltä. Yksityisautoilun etuja on myös se, että pysähtyä voi milloin vain, joten emme vain kiitäneet kuvauskohteiden ohi.
Tänään määränpäänä on Mt Cook. Se tarkoittaa sitä, että on aika kaivaa kaikki liikenevät vaatekappaleet laukusta ja alkaa harrastaa kerrospukeutumista. Pieni nuhanpoikanen kolkuttelee jo nenäonteloissa, mutta toivottavasti se ei kasva aikuiseksi ihan lähiaikoina.
Oli kiva kuulla suomea pitkästä aikaa. Fidzin lautalla kuulemani suomi oli laiskannarisevaa Salatut elämät -suomea, mutta tytöt olivat molemmat Oulusta, joten sain viimein kuulla Suomen kauneinta murretta. Suomen puhuminen toisaalta tuntui hyvin vaikealta. Olen ollut englantimoodissani niin kauan, että kielen vaihtaminen on aika työlästä.
Auton vuokraaminen oli oikea valinta. Autossa on automaattivaihteisto, mikä tekee sen ajamisesta naurettavan helppoa. Mutkaisilla vuoristoteillä ajaminen on mieleenpainuva kokemus, koska jokaisen mutkan takaa tuntuu paljastuvan edellistä hienompi maisema. Eilen ajoimme vuorijonon toiselle puolelle, ja yhtäkkiä harmaa pilvipeitto väistyi kirkkaansinisen taivaan tieltä. Yksityisautoilun etuja on myös se, että pysähtyä voi milloin vain, joten emme vain kiitäneet kuvauskohteiden ohi.
Tänään määränpäänä on Mt Cook. Se tarkoittaa sitä, että on aika kaivaa kaikki liikenevät vaatekappaleet laukusta ja alkaa harrastaa kerrospukeutumista. Pieni nuhanpoikanen kolkuttelee jo nenäonteloissa, mutta toivottavasti se ei kasva aikuiseksi ihan lähiaikoina.
tiistai 7. joulukuuta 2010
Makupaloja kotiinpaluusta
Christchurchin lentokentällä minua odotti ikävä yllätys. Sama yllätys oli kyllä odottanut jo Nadin satamassa, mutta silloin olin laittanut sen huonojen ottomaattien syyksi. En saanut nostettua käteistä, sillä kone ilmoitti PIN-numeron olevan väärä.
Onneksi matkustin Simonin kanssa, ja hän nosti minullekin käteistä. Jos olisin ollut yksin, en tiedä mitä olisin tehnyt. Lentokentällä siirsin lentoni viikkoa aikaisemmaksi: Suomeen palaan yhä uudeksivuodeksi, mutta joulun vietän Port Macquariessa, Australiassa parin kaverin luona. Pikainen vilkaisu tilille paljasti, että minun ei kannata vietää loppuaikaa Uudessa-Seelannissa, koska en olisi voinut tehdä mitään.
Simon lentää takaisin isänmaahansa joulukuun 14. päivä ja minä lennän 21. päivä. Yhdessä kierrämme Uutta-Seelantia joko autolla tai bussilla. Huomenna sekin selviää. Päämääränpäänä on Queenstown, jossa aiomme hypätä ainakin benji-hypyn.
Tänään tutustuimme Christchurchin tarjontaan: kävimme Antarctica-keskuksessa ja ilmailumuseossa. Jälkimmäisessä ehdimme kiertää vain 45 minuuttia, sillä saavuimme sinne vähän liian myöhään. Se, mitä näimme, vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta. Sisäänpääsymaksua ei myöskään ollut, joten rahalleen sai todella vastinetta.
Tilanne oli vähän erilainen Antarctica-keskuksen kanssa: 65 dollarin pääsymaksu ei aivan vastannut tarjontaa. Toisaalta se voi johtua siitä, että Etelänavan ihmeet eivät olleet kovin ihmeellisiä Suomessa koko elämänsä asuneelle. Näyttelyssä esiteltiin muun mussa kerrospukeutumista ja lumikelkkoja. Kohokohtiin kuului lumimyrskyä simuloiva huone, jonka lämpötila oli -5 celsius-astetta. Tuulettimet puhalsivat kylmän ilman liikkelle ja näytöiltä luimme, että pakkasen purevuus oli -18.
Samanlainen kokemus minua luultavasti odottaa Helsingin lentokentällä. Ehkä tämänpäiväinen oli sopiva makupala tulevaisuudesta. Pehmeä lasku todellisuuteen. Tai sitten jäätävä muistutus siitä, että maailmassa on paikkoja, jossa ulos astuakseen pitää pukea lisää vaatteita päälle.
Onneksi matkustin Simonin kanssa, ja hän nosti minullekin käteistä. Jos olisin ollut yksin, en tiedä mitä olisin tehnyt. Lentokentällä siirsin lentoni viikkoa aikaisemmaksi: Suomeen palaan yhä uudeksivuodeksi, mutta joulun vietän Port Macquariessa, Australiassa parin kaverin luona. Pikainen vilkaisu tilille paljasti, että minun ei kannata vietää loppuaikaa Uudessa-Seelannissa, koska en olisi voinut tehdä mitään.
Simon lentää takaisin isänmaahansa joulukuun 14. päivä ja minä lennän 21. päivä. Yhdessä kierrämme Uutta-Seelantia joko autolla tai bussilla. Huomenna sekin selviää. Päämääränpäänä on Queenstown, jossa aiomme hypätä ainakin benji-hypyn.
Tänään tutustuimme Christchurchin tarjontaan: kävimme Antarctica-keskuksessa ja ilmailumuseossa. Jälkimmäisessä ehdimme kiertää vain 45 minuuttia, sillä saavuimme sinne vähän liian myöhään. Se, mitä näimme, vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta. Sisäänpääsymaksua ei myöskään ollut, joten rahalleen sai todella vastinetta.
Tilanne oli vähän erilainen Antarctica-keskuksen kanssa: 65 dollarin pääsymaksu ei aivan vastannut tarjontaa. Toisaalta se voi johtua siitä, että Etelänavan ihmeet eivät olleet kovin ihmeellisiä Suomessa koko elämänsä asuneelle. Näyttelyssä esiteltiin muun mussa kerrospukeutumista ja lumikelkkoja. Kohokohtiin kuului lumimyrskyä simuloiva huone, jonka lämpötila oli -5 celsius-astetta. Tuulettimet puhalsivat kylmän ilman liikkelle ja näytöiltä luimme, että pakkasen purevuus oli -18.
Samanlainen kokemus minua luultavasti odottaa Helsingin lentokentällä. Ehkä tämänpäiväinen oli sopiva makupala tulevaisuudesta. Pehmeä lasku todellisuuteen. Tai sitten jäätävä muistutus siitä, että maailmassa on paikkoja, jossa ulos astuakseen pitää pukea lisää vaatteita päälle.
lauantai 4. joulukuuta 2010
Kavaa ja taskuvarkaita
Tänään kävimme tutustumassa Fidzin kolmanneksi suurimpaan asutuskeskukseen, Nadiin. Aurinko porotti ja lämmintä oli ainakin kolmekymmentä astetta. Kaupungissa oli sopivasti Bula-festivaali, joten paljon ihmisiä oli liikkeelle.
Kun ensimmäisen kerran ajoimme kaupungin läpi, se näytti rikolliselta ja rähjääntyneeltä. Päivänvalossa se ei näyttänyt aivan niin pahalta, mutta se ei silti ole paikka, johon haluaisin jäädä auringonlaskun jälkeen.
Kiertelimme Simonin kanssa toreilla ja kaupungin kaduilla. Eräs mies lyöttäytyi seuraamme ja tarjoutui näyttämään meille, missä posti sijaitsee. Kädessäni oli pari kirjekuorta, jotka minun piti lähettää. Pian eräs nainen liittyi joukkomme, ja seurasimme heitä kuin lehmät menossa teuraalle. Mies näytti meille oman käsityökauppansa ja sanoin, että minun pitää lähettää nämä kirjeet ensin.
Hän näytti postitalon, mutta se oli kiinni ja hän kutsui meidät kaupalleen juomaan kavaa. Kava on paikallisesta juuresta uutettu juoma, jota maistoimme ensimmäisen kerran saarilla. Se maistuu mutaisalta vedeltä ja sen on tarkoitus rentouttaa. Saavuimme kaupalle, joka sisältä näytti ihan kunnialliselta. He tarjosivat meille kavaa ja istuimme seremonian läpi.
”Kava on ilmaista, ystävältä ystävälle”, he sanoivat, ”mutta katselkaa toki ympärillenne kun seremonia on ohi.” Kiertelimme kaupan läpi ja ainoa asia, jonka halusin ostaa, oli iso tiikerihain hammas. Olen kerännyt hainhampaita ympäri eteläistä pallonpuoliskoa, mutta tämä oli hinta-laatusuhteeltaan paras, joten ostin sen. Hipsimme kaupasta ulos ja vannoimme, että emme enää hyväksy apua keneltäkään.
Seuraavaksi palasimme kentälle, johon oli pystytetty kaikkia turvallisyyssäädöksiä uhmaavia huvipuistolaitteita. Ostin kojusta kokiksen ja kun olin maksamassa sitä, tunsin nykäisyn lompakossani. Katsoin vierelleni ja näin, kuinka tiskille ilmaantunut mies yritti olla mahdollisimman huomaamaton. Jos olisin katsonut häntä pitempään, hän olisi varmaan alkanut vihellellä.
Itse olen selvinnyt matkasta aika vähillä tappiolla, mutta Simon huomasi tänään, että Blue Lagoonin matkatavarasekoilun jälkeen häneltä puuttuu myös shortsit. Takkiin tuli sillä reissulla päälle sata dollaria.
Kun ensimmäisen kerran ajoimme kaupungin läpi, se näytti rikolliselta ja rähjääntyneeltä. Päivänvalossa se ei näyttänyt aivan niin pahalta, mutta se ei silti ole paikka, johon haluaisin jäädä auringonlaskun jälkeen.
Kiertelimme Simonin kanssa toreilla ja kaupungin kaduilla. Eräs mies lyöttäytyi seuraamme ja tarjoutui näyttämään meille, missä posti sijaitsee. Kädessäni oli pari kirjekuorta, jotka minun piti lähettää. Pian eräs nainen liittyi joukkomme, ja seurasimme heitä kuin lehmät menossa teuraalle. Mies näytti meille oman käsityökauppansa ja sanoin, että minun pitää lähettää nämä kirjeet ensin.
Hän näytti postitalon, mutta se oli kiinni ja hän kutsui meidät kaupalleen juomaan kavaa. Kava on paikallisesta juuresta uutettu juoma, jota maistoimme ensimmäisen kerran saarilla. Se maistuu mutaisalta vedeltä ja sen on tarkoitus rentouttaa. Saavuimme kaupalle, joka sisältä näytti ihan kunnialliselta. He tarjosivat meille kavaa ja istuimme seremonian läpi.
”Kava on ilmaista, ystävältä ystävälle”, he sanoivat, ”mutta katselkaa toki ympärillenne kun seremonia on ohi.” Kiertelimme kaupan läpi ja ainoa asia, jonka halusin ostaa, oli iso tiikerihain hammas. Olen kerännyt hainhampaita ympäri eteläistä pallonpuoliskoa, mutta tämä oli hinta-laatusuhteeltaan paras, joten ostin sen. Hipsimme kaupasta ulos ja vannoimme, että emme enää hyväksy apua keneltäkään.
Seuraavaksi palasimme kentälle, johon oli pystytetty kaikkia turvallisyyssäädöksiä uhmaavia huvipuistolaitteita. Ostin kojusta kokiksen ja kun olin maksamassa sitä, tunsin nykäisyn lompakossani. Katsoin vierelleni ja näin, kuinka tiskille ilmaantunut mies yritti olla mahdollisimman huomaamaton. Jos olisin katsonut häntä pitempään, hän olisi varmaan alkanut vihellellä.
Itse olen selvinnyt matkasta aika vähillä tappiolla, mutta Simon huomasi tänään, että Blue Lagoonin matkatavarasekoilun jälkeen häneltä puuttuu myös shortsit. Takkiin tuli sillä reissulla päälle sata dollaria.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Eevan valinta
Paratiisiranta löytyi viimeinkin Yasawa-saarilta, Blue Lagoon Resortista. Vain vuoden vanha lomakylä tarjosi matkamme parhaat puitteet, ruoat ja maisemat. 110 Fidzin dollarilla päivässä, eli noin 55 eurolla saimme kolme ateriaa ja majoituksen.
Blue Lagoon oli kuitenkin niin täyteen varattu, että välillä meidän piti nukkua muutama yö sadan metrin päässä olevassa Oarsman's Bayssa. Se oli vanhempi ja ränsistyneempi lomakylä, jolla ei ollut samanlaista tyylitajua kuin Blue Lagoonilla. Vessat olivat tukossa ja vuosivat yli ja ruoka ei ollut aivan yhtä hyvää kuin Blue Lagoonilla.
Vietimme saarilla viikon päivät siirtyen lomakohteesta toiseen. Kun myrsky iski, jäimme jumiin Coral View -nimiseen paikkaan, mikä sopi meille oikeastaan varsin hyvin, sillä se oli suunnattu enemmän nuorille ja budjettimatkailijoille.
Päivämme kulutimme syöden, snorklaten ja rentoutuen. Vesi oli kirkasta ja polskimme vedessä tunteja yhteen mittaan. Lopulta karkeloiminen kostautui, sillä poltimme Simonin kanssa selkämme lähtöä edeltävänä päivänä, kun taivas oli pilvetön.
Aivan täydellistä ei elo Blue Lagoonillakaan ollut. Eräänä aamuna kun kirjoittauduimme sisään lomakylään meitä käskettiin viemään tavaramme dormiin. Huonetta ei vielä ollut siivottu, emmekä olleet ihan varmoja, mitkä pedeistä olivat tyhjillään, joten kasasimme tavaramme huoneen perälle ja laitoimme uikkarit jalkaan.
Puolentoista tunnin korallien katselun jälkeen palasimme huoneeseen ja huomasimme, että laukkumme olivat poissa. Siivoojatädit ihmettelivät hetken ja sitten alkoivat juosta ympäriinsä. Yasawa-saarten välillä kulkee yksi isompi alus, jolle lomakylät kuljettavat turistit pienillä veneillä. Meidän matkatavaramme oli erehdyksessä viety tälle isolle alukselle.
Minulla ja Simonilla oli päällämme koko senhetkinen omaisuutemme, kun hyppäsimme muskeliveneeseen, joka vei meidät hakemaan tavaramme takaisin. Minulla oli vain uimahousut, mutta Simon oli verrattain rikas mies – hänellä oli pyyhe hartioillaan. Olin jättänyt lasinikin laukkujen päälle.
Onneksi löysimme laukkumme, mutta muutamia tavaroita jäi silti puuttumaan. Simon menetti lippiksensä ja Billabongin t-paidan, ja myös minulta katosi yksi t-paita. On arvoitus, missä vaiheessa ne katosivat. Kyseessä oli joko huolimattomuus tai vilunkipeli Blue Lagoonin tai kuljetusaluksen osalta.
Tänään saavuimme takaisin pääsaarelle. Viiden tunnin laivamatka oli varsin tuskastuttava, mutta olin valmis lähtemään paratiisisaarelta. Rentoutuminen on raskasta puuhaa ja hienoihin maisemiin turtuu niin, että ne eivät enää tunnu miltään. Ehkä Eevakin halusi vain kokeilla jotakin erilaista.
Blue Lagoon oli kuitenkin niin täyteen varattu, että välillä meidän piti nukkua muutama yö sadan metrin päässä olevassa Oarsman's Bayssa. Se oli vanhempi ja ränsistyneempi lomakylä, jolla ei ollut samanlaista tyylitajua kuin Blue Lagoonilla. Vessat olivat tukossa ja vuosivat yli ja ruoka ei ollut aivan yhtä hyvää kuin Blue Lagoonilla.
Vietimme saarilla viikon päivät siirtyen lomakohteesta toiseen. Kun myrsky iski, jäimme jumiin Coral View -nimiseen paikkaan, mikä sopi meille oikeastaan varsin hyvin, sillä se oli suunnattu enemmän nuorille ja budjettimatkailijoille.
Päivämme kulutimme syöden, snorklaten ja rentoutuen. Vesi oli kirkasta ja polskimme vedessä tunteja yhteen mittaan. Lopulta karkeloiminen kostautui, sillä poltimme Simonin kanssa selkämme lähtöä edeltävänä päivänä, kun taivas oli pilvetön.
Aivan täydellistä ei elo Blue Lagoonillakaan ollut. Eräänä aamuna kun kirjoittauduimme sisään lomakylään meitä käskettiin viemään tavaramme dormiin. Huonetta ei vielä ollut siivottu, emmekä olleet ihan varmoja, mitkä pedeistä olivat tyhjillään, joten kasasimme tavaramme huoneen perälle ja laitoimme uikkarit jalkaan.
Puolentoista tunnin korallien katselun jälkeen palasimme huoneeseen ja huomasimme, että laukkumme olivat poissa. Siivoojatädit ihmettelivät hetken ja sitten alkoivat juosta ympäriinsä. Yasawa-saarten välillä kulkee yksi isompi alus, jolle lomakylät kuljettavat turistit pienillä veneillä. Meidän matkatavaramme oli erehdyksessä viety tälle isolle alukselle.
Minulla ja Simonilla oli päällämme koko senhetkinen omaisuutemme, kun hyppäsimme muskeliveneeseen, joka vei meidät hakemaan tavaramme takaisin. Minulla oli vain uimahousut, mutta Simon oli verrattain rikas mies – hänellä oli pyyhe hartioillaan. Olin jättänyt lasinikin laukkujen päälle.
Onneksi löysimme laukkumme, mutta muutamia tavaroita jäi silti puuttumaan. Simon menetti lippiksensä ja Billabongin t-paidan, ja myös minulta katosi yksi t-paita. On arvoitus, missä vaiheessa ne katosivat. Kyseessä oli joko huolimattomuus tai vilunkipeli Blue Lagoonin tai kuljetusaluksen osalta.
Tänään saavuimme takaisin pääsaarelle. Viiden tunnin laivamatka oli varsin tuskastuttava, mutta olin valmis lähtemään paratiisisaarelta. Rentoutuminen on raskasta puuhaa ja hienoihin maisemiin turtuu niin, että ne eivät enää tunnu miltään. Ehkä Eevakin halusi vain kokeilla jotakin erilaista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)