Lapsuusvuosien ratto oli käpylehmien lisäksi leipien heitto. Luonto antoi pelivälineet: pintajännityksen ja kivet. Perinteisesti ensimmäistä pomppua ei otettu mukaan vaan laskeminen aloitettiin toisesta. Kolmesta tai neljästä ylöspäin oli jo hyvä tulos. Se, kuinka hyvä heitto ansaitsi selkääntaputuksen riippui olosuhteista. Paras ympäristö oli tyven lampi ja noin viiden sentin mittainen litteä kivi.
Kasvoin ympäristössä, jossa leipäkivien löytäminen ei ollut varmaa. Mummolan läheisen joen rannat eivät olleet kovin kiviset, järvellä sentään onnisti useammin. Kun ensimmäisenä löytyneet litteät kivet oli käytetty, piti alkaa jalankärjellä kääntelemään maahan uponneita ja toivoa, että kivi ei ollut pyramidin muotoinen.
Täydellinen leipäkivi, hiukan kovera ja kyyneleenmuotoinen, ei välttämättä ole paras tulokselliseen leivänheittoon. Sellaisen löytäminen on niin harvinaista, että siinä vaiheessa kun heiton pitäisi lähteä rennosti ja terävästi, kiveä puristaa rystyset valkeina ja tuloksena on mahalasku. Pisin lento saadaan kivellä, joka ei heti iske ulkonäöllään tai ominaisuuksillaan. Sellainen paljastaa erinomaisuutensa vasta neljännen pompun jälkeen. Voidaankin puhua leipäkivien mustista hevosista.
Tämä leipäkivien anteeksiantavuus luo toivoa siitä, että leipäkivet eivät aivan heti lopu kesken. Ahkera heittelijä syytää veteen ehkä kolme kiveä minuutissa, jos mukaan luetaan kivin etsiskely sekä venyttelytauot. Se tekee puolessa tunnissa 90 kiveä. Neliömetrin kokoisessa perushyvässä leipäkivikossa on erään asiantuntijan arvion mukaan 400–500 kiveä. Jos arvioidaan, että intohimoinen leivänheittelijä harjoittelee tasaisesti 3,5 tunnin viikkovauhdilla, hän kuluttaa viikossa melkein yhden neliömetrin. Harva ranta on kuitenkin niin pieni, että kesässä ehtisi kokonaisen rannan kuluttaa tyhjiin.
Kuvatunkaltaisilla harjoitusminuuteilla harrastaja voi myös harkita räätälöidyn kivikuorman tilaamista. Luultavaa kuitenkin on, että puolikin tuntia päivässä riittää siihen, että järkäle kuin järkäle muuttuu mestarin käsissä kivikunnan sammakoksi, ja oma kotiranta tarjoaa ihan tarpeeksi välineitä.
Todellisen herkuttelijan kuitenkin tunnistaa siitä, että heittojensa lomassa hän laittaa talteen löytämänsä valioyksilöt ja käyttää ne pyhäpäivinä tai silloin kun naapurimökin isäntä sattuu laiturilla nauttimaan ilta-auringosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti