Kun elämä koskettaa

Sitä edellisenä yönä nukuin hyvin.

Sinä aamuna alkoi jännittää tunti tunnilta enemmän. Olimme varanneet benji-hypyn ja kanjonikeinun kello yhdeksi. Tekemällä molemmat saimme pienen alennuksen. Ja oletettavasti tuplasti jännitystä.

Ajoimme 45 minuuttia pikkubussilla kauemmas Queenstownista, ja jokainen kilometri lisäsi jännitystä. Viimein olimme perillä ja meidät ohjattiin laittamaan turvavaljaat niskaan. Ikkunan takaa näkyi vaijerien varassa killuva metallipurkki, josta hyppäisimme 134 metriä korkean benjin.

Metallipurkissa minua alkoi oikeasti pelottaa. Osa ihmisistä oli jo hypännyt, ja meitä oli kahta tyyppiä: hiljaisia ja nauravia. Ne, jotka eivät olleet vielä hypänneet, olivat hiljaa, ja loput nauttivat siitä, että he olivat vielä elossa.

Sitten kuulin nimeni ja minut istutettiin tuoliin, jossa valjaat kiinnitettiin köyteen. En ehtinyt ajatella paljoa, mutta rintaa kuristi pelko, jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Jos olisin pysähtynyt ja todella miettinyt tilannetta, en tiedä olisinko voinut hypätä.

En katsonut alas vaan sipsutin vauvanaskelin astinlaudalle, joka ulottui tyhjän päälle. Nilkkani olivat tiukasti yhdessä ja benji-köyden paino tuntui vetävän minut mukanaan. Vedin syvään henkiä, kun ohjaaja alkoi laskea sekunteja. Kolme, kaksi, yksi. Sitten kaaduin eteenpäin.

Vauhtini kiihtyi hitaasti ja aloin huutaa. Maa läheni nopeasti ja pian pudotus oli ohi. En enää muista paljoakaan itse matkasta, mutta sen tunteen muistan. Kun minut hilattiin ylös, en voinut muuta kuin hymyillä.

Hymy hyytyi kuitenkin noin tunnin kuluttua kun seisoimme keinun edessä. Olin ehtinyt juhlistaa elossa selviämistäni, mutta nyt olin saman kauhunpaikan edessä. Yksi ainoa tyyli oli sallittu benji-hypyssä, nimittäin pää edellä. Keinussa valittavana oli kuitenkin hyppy etuperin, takaperin ja pää ylös- tai alaspäin.

Valitsin menon pää alaspäin, selkä kohti maata. Ohjaaja painoi nappia ja kohta roikuin ilmassa kanjonin yllä muutaman kaapelin varassa. Hän vapautti kaapelin ja tipuin alaspäin ja katsoin ylös kohti taivaita. Sitten keinuin parisataa metriä ja maa kiisi ohitse allani.

Näistä kahdesta pidin enemmän benji-hypystä. Vaikeinta oli astua reunalle ja valmistautua hyppäämään. Pudotus oli riemastuttava ja huusin ilosta ja kauhusta ja kaikista maailman tunteista. Pari tuntia extreme-temppujen jälkeen olo on kevyt. Kun elämä koskettaa, auringonpaiste näyttää kirkkaammalta ja ja puiden lehdet vihreämmiltä.