Tänään minua on luultu englantilaiseksi (”You're obviously from England”) ja irlantilaiseksi (”You sound a bit Irish”). Jälkimmäinen ei tietenkään suoraan tarkoita, että puhuja luuli minua irlantilaiseksi. Ja ensimmäinen kommentti saattaa johtua hammaskalustoni kunnosta eikä aksentistani.
En itse osaa arvioida, miten vaihtoaika on muuttanut ääntämystäni, mutta jo ensimmäisen viikon aikana Taipeissa huomasin, että kuusikymppisen Oxfordissa koulutetun akateemikon RP-englanti saattaa sopia yliopistoon, mutta ei normaaliin kanssakäymiseen. Vaihdoin siis pitkän aa:n (/sta:f/) äämäisempään varianttiin (/staef/). Vokaalienvälinen aspiroitu /t/ sai antaa tilaa /d/:mäiselle napautukselle. Lisäksi ääntämykseeni ilmestyi häivähdys vokaalinjälkeistä /r/:ää.
Ehkä olisi parempi sanoa, että en osaa tyhjentävästi arvioida, miten vaihto on muuttanut, miten puhun englantia. Lyhyen sananvaihdon aikana pystyn yleensä huijaamaan natiivipuhujia siitä, että olen samassa veneessä. Poikkeuksetta he kuitenkin nimeävät veneen lähtösataman kaukaisemmaksi mahdolliseksi paikaksi.
Eräs australiainen luuli minun olevan Kanadasta. Eräs uusi-seelantilainen nainen oli varma, että olen Englannista, kuten mainitsin. Amerikkalaiset sen sijaan ovat useimmiten saaneet minut kiinni huijauksesta. He ovat aistineet, että minulla on aksentti, joka ei ole heille tuttu. Ja jos puhujalla ei ole amerikkalainen aksentti, amerikkalaisille on aivan sama mistä olet kotoisin. Englanti, Saksa, Eurooppa – ne ovat vain kaukaisia valtioita heidän silmissään.
Aina kaikki ei ole ruusuilla tanssimista tietenkään. Fidzillä tapaamani ruotsalainen kertoi, että hän oli kuullut suomalaisen ääntämyksen, kun puhuin hänelle englantia enkä ollut vielä esitellyt, mistä olen kotoisin. Kiitoksia vain, superruotsalainen Johan, missä ikinä oletkin nykyään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti