Vieraiden kyytiin ei pidä lähteä, opetti äiti, kun olin pieni. Ei edes silloin, kun kaikki junat kaupungista yliopistolle on peruttu, kello on puoli yksi yöllä ja viimeiset bussit ovat jo menneet. Ei vaikka kyydin tarjoaja on nainen ja itsellä on matkakumppanina toinen mies. Tai ehkä silloin, mutta kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin hyppää auton kyytiin.
Yö oli varsin lämmin ja istuimme Michaelin kanssa penkillä hotellin edessä. Meidät oli ohjannut siihen hivenen rähjäisen näköinen mies, joka vilautti keskustelun aluksi jotakin, joka näytti etäisesti virkamerkiltä. Hän kertoi olevansa vapaalla oleva juna-aseman työntekijä. Korvaavan kuljetuksen piti tulla hakemaan matkustajat pysäkiltä ja viedä Maitlandiin, josta pääsisimme ennen pitkää kotiasemalle. Bussia ei näkynyt.
Tien toiselle puolelle pysähtyi kiiltävä, uusi auto, jonka ikkunasta nuorehko nainen huusi meille jotakin. Minne olette menossa, hän kysyi. Kun kerroin määränpäämme, hän kehotti meitä nousemaan kyytiin. Tarkistin nopeasti, että autossa ei ole muita ja ajattelin, että meillä kahdestaan Michaelin kanssa ei pitäisi olla hätää.
Nousimme kyytiin. Autossa tuntui pistävän imelä haju. Apukuskin ja ajajan välillä paloi suitsuke ja takapeilistä roikkui ilmanraikastin. Heti ensimmäiseksi nainen sanoi meille, että jos poliisit kysyvät, tunnemme hänet ja hän on tullut viemään meitä kotiin. Ehdin kuvitella mielessäni kaikki mahdolliset rikokset, joissa voisimme nyt olla osallisina.
Takana ajava poliisiauto ohitti meidät pysähtymättä. Nainen lähti ajamaan jutellen koko ajan vuolaasti. Hän kertoi, että hänellä on tapana auttaa ihmisiä. Se on hyväksi hänen karmalleen kuulemma. Naisen puhe oli katkonaista ja hän näytti hikoilevan.
Hän toivoi, että suitsukkeet eivät häirinneet meitä. Ihan tavallisia suitsukkeita, hän sanoi. Nainen pyöritteli rattia ja kyseli parasta reittiä yliopistolle, mutta emme osanneet neuvoa, koska emme kulje täällä autolla. Ajaessaan hän kertoi ihmisistä, jotka oli pelastanut. Pari päivää sitten hän oli heittänyt kotiin pari tyttöä, joiden drinkkejä oli terästetty vähän väärillä aineilla. Lisää hyvää karmaa, selvästi.
Kun nainen alkoi kaivaa isoa käsilaukkuaan, kuvittelin, että hän kaivaa aseen esille. Hän sanoi etsivänsä vesipulloa, mutta minulla oli epäilykseni. Onneksi olin väärässä. Nainen tuskitteli laukkunsa kanssa samalla, kun auto heittelehti kaistan laidalta toiselle. Viimein hän luovutti.
Lähestyimme yliopistoa ja kysyin, miksi hän tekee tällaista. Hän toisti haluavansa auttaa ihmisiä. Jotkut kuulemma maksavat kyydistä jotakin. Myöntelin. Jotkut puolestaan eivät halua pilata hyvää karmaa maallisella rahalla. Siksi kiittelin häntä vuolaasti, kun hän viimein jätti meidät kampukselle.
Pääsimme siis ehjänä perille. Lauhkea samarialainen käänsi autonsa ja lähti etsimään uusia avuntarvitsijoita Newcastlen yöhön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti