Enpä muista, olenko elämässäni varsinaisesti voittanut mitään. Ala-asteen hiihtokilpailuissakin olin aina viimeinen. Opiskeluissa olen pärjännyt ihan hyvin, mutta niissä voittoja on vaikeampi mitata. Niissä ei saa mitaleita, eikä pääse palkintopallille tuulettamaan.
Ala-asteella pääsin kerran yleisurheilukisajoukkueeseen. Ainoa, mitä osasin tehdä edes välttävästi oli turbokeihään heittäminen. Kaikki muut vaihtoehdot oli kuitenkin käytetty, ja minä oli viimeinen oljenkorsi. Olimme neljänsiä, joten mitalit jäivät siltä kerralta saamatta.
Yliopiston hiihtokisoissa olin kerran viidenneksi viimeinen, jos muistan oikein. Samalla olin neljäs, koska osallistujia oli niin vähän. Jälleen kerran jäin podiumin viereen seisomaan.
Siksi Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston Lakeus-kirjoituskilpailun voittaminen tuntuu erityisen hyvältä. Huonot yllätykset tulevat pyytämättä, hyvät odottamatta. Tämä voitto kuuluu jälkimmäiseen, sillä olin ehtinyt jo unohtaa koko kilpailun.
Kirjoitin novellin Pirunjakkara, tanssit, kaiku eikä siinä edes kaikki, kun olin automatkalla Etelä-Suomessa. Istuin auton takapenkillä kannettava sylissäni ja naputtelin kilometrejä menemään. Kilpailun teemasta mieleeni johtuivat laajat perunapellot ja vasta tentitty Kreikan mytologia -opintojakso.
Nyt jos saisin suorituksesta vielä mitalin, niin kuparinen olisi rikottu. Ja kuka sanoi, ettei klassillisesta koulutuksesta ole mitään hyötyä.
Vau :) Vemputtaja näytti taas kyntensä.
VastaaPoista