Neljä kuukautta takana. Kaksi kuukautta edessä.
Kaksitoista viikkoa takana. Kaksi edessä. Sitten koittaa vapaus, jota olen odottanut. Nyt huomaan pelkääväni sitä. Loman alkaminen tarkoittaa sitä, että kaverit lähtevät eri suuntiin. Tai lopulta suurin osa varmaan suuntaa takaisin Saksaan.
En ole vielä varma, mitä teen lomalla. Ystäväni Simonin kanssa suuntaamme luultavasti Uuteen-Seelantiin, mutta ajankohdasta tai matkakohteista ei vielä ole tietoa. Newcastlessa viihdyn kaikella todennäköisyydellä marraskuun loppuun, eli vielä kuukauden päivät.
Miten aika voikin kulua niin nopeaa? Kuusi kuukautta ulkomailla ei todellakaan ole aika eikä mikään. Nähtäväksi jää, minkälaiseksi paluu Suomeen osoittautuu. Minun pitäisi kuvitella lumesta notkuvia oksia, hohtavia hiihtolatuja, raikasta kylmyyttä ja tuttuja kasvoja. Sen sijaan mielessä kummittelee Suomen talven pimeys, kylmyys, lumeton lenkkipolku ja suomea puhuvat ystävät, jotka eivät millään voi vetää vertoja kauniisti englantia murtavat saksalaisille, joiden puheen pehmeään poljentoon olen tuudittunut.
Ehkä kotiinpaluu tuntuu valoisammalta, kun lähdön hetki koittaa. Kun olen muutaman viikon matkustellut ilman kiintopistettä, paluu kotiin – siihen oikeaan – tuntunee hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti