Saavuimme Melbourneen väsyneinä, rähjääntyineinä ja kiitollisina siitä, että enää ei tarvinnut ajaa satoja kilometrejä päivässä. Olimme varanneet hostellin kolmeksi yöksi, jotte meillä olisi aikaa tutustua Melbourneen.
Hostellissa tutustuimme saksalaiseen tyttöön, joka oli juuri tullut Euroopasta. Se luultavasti pelasti välimme, sillä saimme raikkaan tuulahduksen joukkoomme eikä meidän tarvinnut katsella pelkkiä samoja naamoja.
Melbourne oli paikkana hallittavankokoinen suurkaupunki. Se vaikutti eläväiseltä ja lähestyttävältä matkakohteelta. Ehkä parasta siellä oli Tim Burton -näyttely, johon jonotimme vähän yli puoli tuntia. Siellä oli Burtonin piirroksia ja elokuvista tuttuja esineitä, kuten päättömän ratsumiehen viitta tai Saksikäsi-Edwardin puku. Näyttely sai minut kunnioittamaan häntä enemmän, vaikka olenkin pitänyt monista hänen elokuvistaan.
Muuten teimme perinteiset turistijutut ja viihdyimme varsin hyvin. Kun kotiinpaluun hetki lähestyi, olimme luultavasti kaikki hyvin tyytyväisiä, että pääsisimme elämään hetken omillamme. Ketään ei ollut kotona, kun itse tulin asunnolleni ja minulla oli kokonaista kaksi kerrosta kokonaan omassa käytössäni. Minusta tuntui kuin olisin päässyt vankilasta enkä osannut suhtautua tilan avaruuteen.
Road trip oli varsin legendaarinen. Vuoden päästä se on ihan uskomattoman legendaarinen. Lopulta sitä voinee kuvata vain sanoilla ”heaps and heaps of sun, fun and driving.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti