Matemaattisia ongelmia

Viides päivä
28.9.2010

Jossakin vaiheessa Coober Pedyn ja Ulurun välillä tie muuttui punaiseksi. Asfaltti toisti ympäröivän hiekan punaisuutta. Muuten maasto outbackissa oli yllättävän vehreää ja ajoittain maisema näytti suomalaiselta suolta – jossa ei ole lainkaan vettä.

Matkaa Ulurulle oli yöpymispaikalta 680 kilometriä ja lähdimme ajamaan noin kymmenen aikaan. Tarkoituksena oli nähdä punainen kivi auringonlaskun ja -nousun aikaan. Luottavaisina tankkasimme tankin täyteen 145 senttiä litralta maksavaa bensaa ja lähdimme nielemään asfalttia tasaiseen 85 kilometrin tuntivauhtiin. Jos olisimme olleet tarkkaavaisina yläasteen matematiikan tunneilla, olisimme voineet laskea, että sillä vauhdilla olemme perillä kuuden aikaan.

Ajoin parisataa kilometriä ja toistelin itselleni vieläkin ”aja vasemmalla”. Välillä väittelimme siitä, voiko autonikkunan läpi ruskettua. Minä olin sitä mieltä, että ei voi, mutta saksalaiset olivat kerrankin samaa mieltä jostakin ja eri mieltä kanssani. Lopullisia tuloksia emme saaneet, mutta Tim väitti kiven kovaan, että hänen oikea kätensä on ruskeampi kuin vasen.

Pelasimme automatkapelejä, kuten 'arvaa vastaantulevan auton väri' tai 'ärsyynny pikkuasioista, joita matkakumppanisi tekevät'. Olin jälkimmäisessä paljon huonompi kuin saksalaiset. Ensin mainittu kesti muutaman auton verran, mutta toinen osoittautui paljon suositummaksi.

80 kilometriä ennen Ulurua pysähdyimme tankkaamaan auton. Huoltoasema oli yksityinen ja sen kupeessa oli ilmainen yöpymispaikka. Bensa maksoi 190 senttiä/litra. Kun odottelimme tankin täyttymistä, camping-alueen suunnasta lähestyi nuori mies sandaaleissa ja shortseissa. ”Tuletteko Ulurun suunnasta? Oletteko nähneet vihreää pakua?” hän kysyi murtaen englantia. Vastasimme kieltävästi molempiin kysymyksiin, ja mies poistui paikalta.

Emme nähneet vihreää pakua, kun jatkoimme matkaamme ja minusta tuntuu, että kysymys oli salakieltä. Oikea vastaus olisi saattanut jotakin tähän tyyliin: ”Emme, mutta lumi sulaa räystäillä Moskovassa.”

Aurinko alkoi laskea ja matkaa oli vielä tunteroisen verran. Olin lukenut selviytymisoppaasta, että jäljellä olevan auringonvalon voi laskea ojentamalla kätensä kohti aurinkoa ja laskemalla sormet, jotka ovat auringon ja horisontin välissä. Minulla on varsin pienet kädet, mutta sain silti tulokseksi puoli tuntia, vaikka kuinka yritin kurottaa.

Ajoimme kilpaa auringon kanssa ja arvuuttelimme jokaisesta taivaanrannasta ilmestyvästä vuoresta, onko se Uluru. Ensimmäinen ei ollut, mutta toinen oli. Se piirtyi tummana hahmona keltaisena hohkaavaa taivasta vasten. Hetken näytti siltä, että ehtisimme näkemään, miten punaiset säteet saavat kiven hehkumaan. Vaunumme ei kuitenkaan ollut valoa nopeampi ja saavuimme luonnonpuiston reunalle, kun valtava jono autoja alkoi ajaa pois puistosta.

Emme olisi millään ehtineet paikalle, sillä sisäänkäynti sulkeutuu 17.30. Yllättäen alueelle pitää myös maksaa kahdenkymmenen dollarin sisäänpääsymaksu. Tai ehkä se ei ole niin yllättävää, kun ottaa huomioon ihmismassat, jotka valuvat katsomaan maailman suurinta monoliittia, joka ei ole oikeasti monoliitti.

Jäimme yöksi Ulurun viereiselle camping-alueelle ja valmistauduimme heräämään neljältä, jotta ehtisimme näkemään edes nousevan auringon valaiseman Ayer's Rockin.