Kolmas päivä
26.9.2010
Aamulla heräsimme linnunlauluun ja pakkasimme auton ajokuntoon. Adelaide oli muutaman kymmenen kilometrin päässä, joten pääsimme kaupungin ytimeen varsin nopeasti. Tim oli luottokuskimme kaupungeissa, joten hän sai kunnian ajaa.
Ajoimme ensin camping-alueelle, mutta sen hinnat olivat liian korkeita. Vastaanoton nainen neuvoi, että linja-autoasemalla voi käydä ilmaiseksi suihkussa, joten suuntasimme sinne. Ensimmäinen suihku matkan aikana tuntui hyvältä, vaikka intialainen siivoojatar huuteli minulle oven takana jotakin mistä en saanut selvää.
Päivä oli sunnuntai, joten Adelaide oli aamulla hiljainen. Kaupunki itse vaikutti varsin pieneltä, mutta sympaattiselta. Museot olivat ilmaisia, joten kävimme katsomassa taidetta ja aboriginaaliesineitä. Kaupungissa myös kulki ilmainen bussi, jota odotimme kaksi kertaa väärällä pysäkillä. Kaksi kertaa se myös ajoi ohi pysähtymättä.
Torilta löysimme kaikenlaista suuhunpantavaa. Uppopaistettu kiehkuraperuna ja hollantilainen poffertjes-herkku saivat tuurata kunnon ruokaa. Kiertelyn jälkeen levähdimme hetken joenrannassa. Istuimme penkillä, kun lastenkärryjä työntävä nainen sanoi meille: ”Tough night, guys?” Australialaiset...
Ennen lähtöä kävimme paikallisessa pubissa syömässä pihvit ja perunamuussit, joiden voimalla jaksoimme kävellä takaisin autolle. Tim kieltäytyi ajamasta kaupungista ulos, joten heitimme Michaelin kanssa kolikkoa siitä, kuka saa kunnian johdattaa meidät ulos Adelaidesta. Minuunhan se arpa tietenkin lankesi ja hyppäsin kuskinpukille. Pimeä oli jo laskeutunut ja sunnuntai-ilta oli rauhallinen, mutta kokemus ei silti ollut mitenkään miellyttävä. Jälkeenpäin selvisi, että Tim ei halunnut ajaa, koska hän ajatteli, että kuski maksaa tekemänsä vahingot.
Seuraavana päivänä päätimme, että jaamme kulut kolmeen pekkaan riippumatta siitä, kuka ajaa. Hyvä niin, sillä Tim oli jo ajanut Melbournesta ulos ja Michael vetosi siihen, että hänellä ei varsinaisesti ollut lupaa kuljettaa autoa, sillä viralliset kuskit olivat minä ja Tim. Ajatus vieraassa suurkaupungissa ajamisesta ei ollut miellyttävä, joten onneksi saimme väärinkäsityksen korjattua.
Sunnuntai-iltana edessä oli vielä pakollinen yöpaikan etsiminen. Yhden camping-alueen olimme jo hylänneet ja muut olisivat varmasti samaa hintaluokkaa, joten päätimme etsiä jonkun varjoisan nurkan, johon parkkeerata. Ajoimme ulos Adelaidesta Virginia-nimiseen pikkukylään, jonka sivuteitä aloimme koluta.
Hyvän paikan löytäminen ei ole helppoa. Yksityisalueelle ei saisi mennä, mutta julkisilla paikoilla on vähän turvaton olo. Lopulta satuimme suurelle kentälle, joka oli vähän matkan päässä kylän keskustasta. Lähemmässä tarkastelussa kenttä osoittautui läheisen katolisen kirkon parkkipaikaksi.
Ajoimme auton puiden siimekseen mahdollisimman kauas kirkosta ja Tim lähti tiedustelemaan maastoa. Hän kiersi rakennuksen ja palasi takaisin ilmoittamaan, että pappi luultavasti asuu suuren varastorakennuksen takana. Ilta oli jo pitkällä ja meitä väsytti, joten päätimme jäädä sinne. Olimme jo syöneet, joten levitimme vain vuoteet ja aloimme nukkua.
Yöllä nukuin levottomasti. Kerran heräsin kellon ääneen. Minulla kesti hetken tajuta, mikä ääni oli. Se oli se kilkatus, joka lähtee rautatieristeyksestä, joka sulkeutuu junan lähestyessä. Sitten kuulin junan äänen, joka tuntui tulevan vain lähemmäksi. Juuri kun ajattelin, että kohta sen on pakko osua meihin, se jyrisi ohi. Olimme tietämättämme pysäköineet aivan rautatien viereen.
Adelaide oli viimeinen iso kaupunki ennen erämaata ja seuraavaksi vuorossa olivat pitkät pätkät maantietä meidän ja punaisen keskustan välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti