Englanti on vaikea kieli. Sen tietävät parhaiten natiivipuhujat, joille kielen kirjoittaminen tuottaa monesti suuria ongelmia.
Ensimmäisen vuoden journalismikurssi ei välttämättä ole paikka, jolla kuvittelisi törmäävänsä kielen kanssa kamppailevaan opiskelijaan. Olen kuitenkin hitaasti tajuamassa, että kurssi ei ole minulle sopivin. Muut opiskelijat ovat juuri valmistuneet high schoolista ja vasta aloittelemassa akateemista uraansa. Minulla opintoja on takana kohta viisi vuotta, kandintutkinto on takataskussa, ja olisi surullista jos kokisin olevani samassa asemassa kuin nämä tulevaisuuden toivot.
Oma koulutusalani antaa minulle vahvan pohjan mille rakentaa. Olen opinnoissani tutkinut kieliä, niin suomea kuin englantia, lingvistiikkaa, journalismia, runoutta ja kirjallisuutta. Suoraan käytäntöön liittyvää opetusta on kuitenkin ollut verrattain vähän.
Täällä koulutusalat ovat niin tarkasti määritelty, että käytäntöön törmää väkisinkin. Journalismi on yksi monista kommunikaatioon liittyvistä aloista, ja kursseilla teroitetaan alusta asti kurssien yhteyttä tosielämään. Introduction to Journalism -kurssilla töihin kuuluu muun muassa parin sivun mittainen reportaasi ja kollaasi, jossa yhdistetään ääntä ja kuvaa. Pääsen siis viimein käyttämään Suomessa oppimia taitojani johonkin käsin kosketeltavaan.
Ongelma on siinä, että ensimmäisen vuoden opiskelijoilla ei tietenkään ole samaa taustaa. Teoriassa meille opetetaan perustavanlaatuisia ajatuksia, ideoita ja käytänteitä, käytännössä akateemista käyttäytymistä, kuten ohjeiden noudattamista, töiden tekemistä ajallaan ja sitä, millä fontilla kurssin nettikeskusteluihin osallistutaan.
Suomessa monet ovat hukassa, koska heidän opiskelemansa ala ei anna heille suoraa suuntaa. Täällä opiskelijoita juoksutetaan tiukassa karsinassa, jonka jokaisessa mutkassa odottaa viiden sivun mittainen tiedosto täynnä ohjeita ja sääntöjä, joiden mukaan kurssityöt pitää tehdä.
Luettuani journalismikurssin ensimmäiset nettikeskustelut alan ymmärtää, miksi kurssin ohjaajat kuvittelevat, että meidät pitää hukuttaa ohjeisiin. Akateemista ajattelua vaativa pohdintatehtävä muuttuu joidenkin opiskelijoiden päässä Facebook-keskusteluksi, jossa oikeinkirjoitus ja ideoiden selkeä esille tuominen antaa tilaa ajatuksenvirralle. Huolimatta viiden sivun ohjeista – tai pikemminkin niiden takia – tuotokset saavat minut irvistämään.
Jostakin meidän täytyy aloittaa. Uskon, että tämä on päässyt unohtumaan ainakin niillä kursseilla joita käyn. Akateeminen vapaus antaa meille suomalaisissa yliopistoissa opiskeleville mahdollisuudet tehdä omat virheemme. Niistä oppii enemmän kuin muiden virheiden perusteella laadituista sääntönivaskoista, jotka holhoavat opiskelijoita oikeusjutun pelossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti