Tänään osallistuin graafisen suunnittelun linjan design-kilpailuun, jossa oli 20 minuuttia aikaa suunnitella ja toteuttaa postikortti helvetistä. Korttien perusteella tehtäisiin päätös, ketkä osallistuvat loppukilpailuun.
Epäonnistuin. Teoksesta tuli tekele. Mutta en silti ollut alamaissa, sillä lähdin kilpailuun kokeilemaan ja kokemaan. Samaan tyyliinhän suomalaiset yleisurheilijat ovat niittäneet menestystä maailmalla.
Yksi syy siihen, miksi epäonnistuminen ei aiheuttanut lamaannusta on se, että voin yhä tuntea olevani hyvä jossakin muussa. Voin ajatella, että taiteelliset kykyni eivät ole olemassaoloni pilari. Ehkä kykyni tulevat esille jossakin muussa, joten voin silti olla tyytyväinen itseeni ihmisenä.
On tärkeää, että kaikilla on jokin, jossa he ovat hyviä, jopa erinomaisia. Se voi olla pieni tai suuri asia, käsin kosketeltava tai abstrakti. Joku voi olla hyvä äiti, ystävä tai jumalaisen taitava vanhassa PC-klassikossa, Mortal Kombatissa.
Turvautuminen omiin vahvuuksiinsa ei estä uusien asioiden oppimista. Monella tapaa se edesauttaa niitä: kun epäonnistuu, voi hakea myönteisiä kokemuksia jostain muusta ja palata sitten uusin voimin. Ennen pitkää harjoitus tuottaa tulosta, ja uutta taitoa voi käyttää astinlautana jälleen uusiin taitoihin.
Kun kokeilen ja epäonnistun, olen kuin lapsi, joka rohkeasti lähtee äitinsä helmoista, seikkailee, mutta lopussa palaa takaisin lähtöpisteeseen. Hengähdän hetken ja olen valmis uuteen kokeiluun. Ennen pitkää minun ei tarvitse palata samaan paikkaan, vaan voin laajentaa reviiriäni ja päästä paikkoihin, joihin en ensimmäisestä turvasatamasta ylettänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti