Viime viikolla osallistuin kahteen illanviettoon, jotka ovat olleet varmasti kummallisimmat tapaamiset elämäni aikana. Molemmissa olen nähnyt vilaukselta kahden hyvin erilaisen ihmisryhmän eloa täällä Newcastlessa.
Ensimmäinen tapaaminen ei itse asiassa ollut varsinaisesti Newcastlessa vaan pienessä kylässä täällä lähellä. Ystäväni ystävä kutsui minut viettämään iltaa, juomaan pari olutta ja pelaamaan biljardia paikalliseen baariin. Hän jopa haki minut kotoani, mikä oli hyvin kiltisti tehty, sillä en olisi millään löytänyt itse perille.
Tiesin jo etukäteen, että tämä kaveri oli tiukasti mukana kirkon toiminnassa ja valmis levittämään Jumalan sanaa, mutta sitä en arvannut, millainen tapaaminen lopulta oli. Baarin katetulla takapihalla istui pöydän ääressä neljä ihmistä, jotka näyttivät ihan tavallisilta pikkukylän nuorilta aikuisilta. Pöydällä näkyivät vielä äskettäin nautitun grilliaterian jäljet – ja kasa nuorille tarkoitettuja Uusia Testamentteja.
Minulla on epäluuloni uskontoja ja uskovaisia kohtaan, mutta minua ei häiritse, jos joku tunnistaa kutsumuksen itsessään. Seurue näytti iloiselta, eikä kukaan yrittänyt tuputtaa uskoaan minulle ainakaan suoraan. Käsittelyssä oli tällä kertaa Ilmestyskirja, josta jokainen luki vuorollaan kappaleen ja josta keskusteltiin jälkeenpäin.
Nuoret ihmiset ovat nuoria ihmisiä, vaikka uskoisivat mihin jumalaan. Keskustelu ei ollut kuivakan uskonnollista, vaan testamentissa mainitut kullalla päällystetyt kadut kirvoittivat suunnitelmia siitä, miten niitä pitkin voisi liukua vaikka naamallaan sen jälkeen, kun lopulta pääsee taivaaseen. Taivaassa kun ei tunneta kipua, kuten he järkeilivät. Samalla logiikalla jotkut ajattelivat hypätä täyttä vauhtia seinään, jotta voisivat turvallisesti kokea, miltä se tuntuu.
Keskustelu liikkui korkean ja matalan, hartaan ja riemukkaan välillä, mutta kaiken aikaa ryhmän jäsenten kasvoilla loisti tyytyväinen hymy, sillä he tiesivät, että Jumala pitää heistä huolta. Katselin heitä melkein kateellisena, sillä heidän huolensa ja murheensa näyttivät kevyiltä kantaa. Ehkä jopa liian kevyiltä.
Automatkalla takaisin aloin syystä tai toisesta puhua siitä, miten nykyiset lintumme ovat etäistä sukua dinosauruksille. Kun sanat olivat lähteneet suustani, aloin miettiä, uskovatko he evoluutioon tai dinosauruksiin tai fossiileihin. Aikaisemmissa keskusteluissa oli väläytelty sitä, että Jumala oli luonut maailman tuhansia vuosia aikaisemmin, enkä nähnyt, miten dinosaurukset saatiin sovitettua tähän maailmankuvaan. Vaikenin asiasta muutaman sanan jälkeen.
Toinen tapaaminen oli luonteeltaan paljon maallisempi. Eräs opettajani kutsui minut päivälliselle luokseen ja saavuttuani paikalle minut esiteltiin roolihahmoille, jotka tuntuivat olevan suoraan komediasarjasta. Oli viinan karhentamia kurkkuja, seksuaalivähemmistöjä, etnisiä vähemmistöjä, katkeruutta, englantilainen akateemikko, junankuljettaja – ja minä.
Ilta alkoi tyylikkäästi alkupalojen ja valkoviinin parissa, mutta pian keskustelu kääntyi yhteisiin tuttaviin, joiden elämä tuntui olevan niin kummallista, että heidän täytyi olla osaksi keskittyjä. Sain kuulla, miten heidän yhteinen tuttavansa varasti muiden tarinoita ja sijoitti niitä omaan elämäänsä. Hän oli muun muassa suorittanut kuvitteellisen tohtorintutkinnon, elänyt Aasiassa ja tehnyt niin monta eri asiaa, etteivät ne mahtuneet yhteen elinaikaan.
Muiden keskusteluissa esiintyneiden nimen eteen laitettiin useimmiten etuliite ”Hullu”, kuten nimessä ”Hullu-Riitta”, ja jos he eivät olleet viettäneet aikaa parantolassa, he olivat tarinoiden perusteella hyvää vauhtia menossa sinne. Nyökkäilin kohteliaasti, mutta harmikseni en tuntenut muita hulluja kuin ne, jotka istuivat kanssani samassa huoneessa.
Joskus sitä miettii, kun kävelee katua pitkin ja näkee valon ikkunassa, että mitä tapahtuu ikkunalasin toisella puolella. Täällä viikolla sain nähdä sen, mutta en koskaan olisi osannut arvata, millaista jäniksenkolon tuolla puolen oikeasti on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti