Edellisen tunnin jälkeen jumppasalista poistuu lihaksikas mies. Kurssin vetäjä. Olen kuvitellut, että ryhmäliikuntatunnit ovat vain naisille, jotka hyppivät puoli tuntia haarahyppyjä ja rohmuavat sen jälkeen puolitoista kiloa vaniljajäätelöä – koska he ansaitsevat sen. Näiden mielikuvien hävittämiseksi olen tullut kokeilemaan Body Attack -nimistä tuntia yliopiston urheiluhallille.
Mies muistuttaa Arnold Schwarzeneggeria. Ainakin jos iso-Arska kotiin mennessään vetäisi leningin päälleen ja kutsuisi itseään Irmeliksi. Sitten näen oman tuntini vetäjän. Hän on pienikokoinen nainen, jonka lyhyet hiukset ovat tyylikkäästi harmaantuneet ohimoilta. Kun hän riisuu paitansa, huomioni kiinnittyy hänen vatsalihaksiinsa. Vaniljajäätelöstä ei näy jälkeäkään. Pakostakin vetäjä harrastaa myös oikeaa liikuntaa, kuten lenkkeilyä.
Naisten joukossa on muutama mies. He välttelevät katsettani. Itsekin katselen vain lattiaa. Voit katsoa formuloita tänä iltana, sanon itselleni. Heti tuntuu paremmalta.
Pirteä musiikki täyttää salin. Ihmiset alkavat marssia ohjaajan esimerkin mukaan. Tekno ja rytmikäs askellus saavat minut kuvittelemaan, että olen saksalaisessa diskossa. Sitten huomaan, että jotkut marssivat väärässä tahdissa. Selvästikään emme ole Saksassa.
Pysyn mukana ihan hyvin. Osaan nostaa polviani oikeaan tahtiin. Yhtäkkiä ohjaaja huikkaa mikkiin jonkun sanan, josta en saa aivan selvää. Kaikki muut alkavat suorittaa monimutkaista koreografiaa, johon kuuluu hyppyjä, laukkaa ja käsien heiluttamista. Ja irvokkaasti kasvoille jämähtänyt hymy, jos otan vetäjästä mallia.
Sekoan askelissani. Jumppa ottaa koville. Korvien välissä.
Parinkymmenen minuutin jälkeen tunnen jotakin pohkeissani. Aivan, ne ovat pohjelihakseni. Niitä alkaa polttaa, kun marssi muumilaaksossa jatkuu. Vetäjä hymyilee yhä, mutta nyt kuvittelen, että hän nauraa minulle. Minun alkaa tehdä mieli vaniljajäätelöä.
Tunti jatkuu. Hiki kirvelee silmässä. Tai sitten ne ovat häpeän kyyneleet. Häpeä johtuu siitä, että tunti on rankempi kuin olin kuvitellut. Mutta mikään nimi ei muuta sitä, että tämä on aerobicia. Vedän syvään henkeä ja teeskentelen, että aerobic ei ole saanut sykettäni nousemaan.
Lopulta loikkiminen loppuu. Seuraavaksi punnerruksia. Nyt voin näyttää kaikille, miten tosimies punnertaa. Tuhahdan halveksuvasti muille, jotka jättävät polvet maahan.
Viidentoista sekunnin jälkeen jokin menee pieleen rintalihaksissani. Lasken polvet maahan. Lihakseni tuntuvat kummallisilta. Ihan kuin ne olisivat... väsyneitä. Mahdotonta.
Niagara laskee alas otsaani pitkin. Ohjaajan ääni ei muutu, vaikka hän punnertaa ja huutaa mikkiin samalla. Rukoilen, että tunti loppuisi pian. Näen kuvajaiseni lattialle tipahtaneista hikipisaroista. Ihan kuin minulle olisi kasvamassa rinnat. Ja olen lähes varma, että en osaisi peruuttaa autoa parkkiruutuun. Räpäytän silmiäni, ja mielikuva katoaa.
Kun tunti loppuu, olo on väsynyt. Ihan kuin olisin juossut rankan lenkin. En silti enää koskaan tule takaisin. Miehilläkin on oikeus sanoa ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti