Kuulin tänään, että monet ovat menossa perioditauolla Ulurulle. Eräs espanjalainen menee sinne bussilla ja saksalaispoppoo aikoo ajaa sinne autolla. Kun kuulin näistä suunnitelmista, minut valtasi kummallinen tunne: mustasukkaisuus.
Heidän kokemuksensa eivät ole minun muistoistani pois. Ehkä tapaamme isolla punaisella kivellä sattumalta, mutta ei sen pitäisi tehdä matkastani mitenkään vähempiarvoista. Vaikka tiedän tämän, en silti voi karistaa tunnetta täysin mielestäni.
Samanlainen halu omistaa näyttäytyy kaikkialla. Todelliset musiikinystävät eivät halua, että heidän lempibändinsä keikkuu listojen ykkösenä. Faniutta mitataan sillä, kuka on kuunnellut bändiä pisimpään: yksi on ollut fani jo ensimmäisestä levystä alkaen, mutta tosifani aloitti kuuntelemisen demonauhaa edeltävästä testinauhasta. Ja voi sitä hammasten kiristystä, jos tuntematon bändi tekee läpimurtonsa. Silloin täytyy etsiä Papua-Uuden Guinean siimeksestä alternativehumppaa soittava peltitölkkibändi, jota vaalia.
Matkamustasukkaisuuteeni vaikuttaa sama ilmiö, joka saa ihmiset kuvittelemaan, että muut juovat enemmän kuin he itse. Mielessäni on tilanne, jossa jälkeenpäin kuulen heidän matkastaan, joka tuntuu olleen hauskempi kuin mikään kokemani. Todellisuus saattaa olla toinen, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi jää ”Miksei meillä ollut tuollaista?” Muuthan juovat aina enemmän ja muilla on aina tuplasti enemmän hauskaa.
Joskus omaan napaan tuijottaminen on terveellistä. Nautin siis automatkasta kaikkine ylä- ja alamäkineen – joita ei ainakaan Australian keskiosissa paljoa ole – ja hankin kasan parhaita mahdollisia muistoja. Parhaita siksi, että ne tapahtuvat juuri minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti