Taisin joskus mainita pelostani, että joku yö astun torakan päälle pimeässä kylpyhuoneessa ja se rasahtaa ikävästi märäksi läntiksi. Onneksi en astunut sen päälle.
Aamulla minua odotti kylpyhuoneessa uusi lemmikki. Se näytti Abigailin isoveljeltä, joten ristin sen Conradiksi. Conradissa oli paljon samaa kuin siskossaan: se makasi selällään ja heilutteli pikkuisia käpäliään kuin sanoen ”älä astu minun päälleni, ystävä hyvä”. Sen silmissä oli kuitenkin ilkeä kimallus – aivan toisin kuin Abigailin lempeissä silmissä.
Abigail asustelee vieläkin vessan lattialle, mutta minusta tuntuu, että minun täytyy irtisanoa hänen vuokrasopimuksensa. Sovimme, että taloon ei kutsuta lisää vieraita, mutta ilmeisesti sana ei mennyt perille. Hän saa siis päätyä samaan paikkaan kuin sukulaisensa, eli viemäriverkostoon.
Kun tapasin Conradin, en ollut varma, mitä tekisin. Se oli selvästi elossa, joten ensimmäiseksi minun piti tietenkin päättää sen päivät inhimillisesti. Inhimillisesti minun kannaltani tietenkin. En löytänyt kenkää, jolla liiskata se, joten tartuin limukkatölkkiin ja litistin sen hengiltä. Ääni, joka lähtee torakan kuoresta, kun sen on tölkin reunan ja kovan paikan välissä, ei välttämättä ole ääni, jonka haluan kuulla ennen aamiaista.
Ehkä minun pitäisi syödä seuraava torakka, joka ilmestyy mailleni. Näyttäisin sille, kuka täällä määrää, ja torakan tappaminen jollakin muulla välineellä kuin omilla hampaillaan tuntuisi sen jälkeen varmasti paljon helpommalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti