Keskiviikko 14.

On päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Sitten on päiviä, jolloin kaikki menee pieleen. Tänään on yksi ensiksi mainitun kaltaisista päivistä. Heräsin paremmin nukutun yön jälkeen pirteänä, aurinko paistoi ulkona, ja navakka tuuli heilutti pihan puita. Dylan, yksi asuintovereistani, näytti minulle varastosta pyörän, jolla entinen asukki oli ajellut. Takarengas oli irti ja tyhjä, mutta muuten se vaikutti toimivalta. Hetken pähkäilyn jälkeen sain osat sopimaan yhteen ja totesin, että saan sen ajokelpoiseksi ostamalla uuden sisäkumin.

Niinpä juoksin kauppaan, ostin kumin, juoksin takaisin ja sujautin sen paikoilleen. Tähän asti kaikki oli mennyt varsin sulavasti. Menestyksestä rohkaistuneena päätin lähteä testaamaan pyörääni pienellä retkellä kaupunkiin. Siis jos pieneksi luetaan 12 kilometrin yhdensuuntainen matka autotien viertä. Itseluottamusta uhkuen hyppäsin pyöräni selkään. Reitin piti olla varsin yksinkertainen: jos seuraisin isoa tietä, löytäisin keskustan. Yksinkertaiset asiat osoittautuvat monesti kaikista monimutkaisimmiksi.

Talutin pyörää ylämäkeen ja naapurin ukko, kysyi, että eikö niillä yleensä poljeta. Australialaista sivistynyttä huumoria. Talutin silti pyörääni, kunnes pääsin ison tien varteen. Newcastlea ei todellakaan ole suunniteltua pyöräilyä varten, sillä pyörätie on vain valkoisella maalilla autotiestä erotettu kapea kaista. Harvoin on pyöräileminen jännittänyt niin paljon kuin tänään.

Talutin välillä pyörääni, välillä hyppäsin sen selkään. Sitten alkoivat ongelmat. En ollut kiristänyt takapyörän muttereita kunnolla, joten se alkoi vääntyä vinoon ja hangata runkoa vasten. Olin päässyt ehkä puoleen väliin, kun pääsin kääntyä takaisin. Edessä oli kuusi kilometriä mäkiä ja kova vastatuuli. Onneksi aurinko sentään paistoi.

Kävelin ainakin tunnin ja jossakin vaiheessa eksyin. Huomasin olevani asutusalueella eikä minulla parin käännöksen jälkeen ollut tietoakaan, missä suunnassa olin. Kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta, missä läheinen sairaala on, sillä tiesin, että siitä löytäisin tieni takaisin kotiin. Sain suunnan ja katu kadulta palasin takaisin kartalle.

Olin hikinen ja väsynyt, kun pääsin kotiin asti, mutta olin päättänyt, että korjaan pyörän ja käyn Jesmondin kaupunginosasta hakemassa pyöräilykypärän ja valon. Varaston avain ei kuitenkaan ollut jääkaapin ovessa, joten jakoavain oli ulottumattomissani. Tarkistin taskut, sillä luulin, että olin hukannut sen. Kun Dylan tuli kotiin, kävi ilmi, että hän oli unohtanut laittaa sen takaisin oveen. Siinä vaiheessa päätin, että joinakin päivinä on vain parempi jäädä kotiin.

Onneksi päivä alkoi kääntyä paremmaksi, kun aurinko laski. Dylan lähti autolla marketeille ja hyppäsin kyytiin. Vingutin Visaa (Electronia) ja ostin uuden pyyhkeen, kypärän ja valopaketin. Jääkaappiin ostin pari kiloa pottua ja leivitettyjä pihvejä, joiden kilohinta oli alhaisempi kuin jauhelihan. Molemmissa kaupoissa kassat kysyivät minulta jotakin, mitä en ymmärtänyt. Se liittyi ilmeisesti kaupan plussakorttisysteemiin. Selvisin tilanteesta kieltelemällä epämääräisesti.

Takaisin tullessa oli jo pimeää. Tähtiä alkoi ilmestyä ja itse kuu oli kuin taivaalla purjehtiva laiva. Kun vein roskia, jäin hetkeksi ihmettelemään, kuinka kirkkaasti tähdet näkyvät. Kun tulee lämpimämpi, linnoittaudun terassille ihailemaan niitä.