Kupla poksahtaa

Taiwanin lentokentällä alkaa taas kuulua tunnistettavia sanoja. Olen päässyt yli ensimmäisten valekuulemisista, joissa olin tunnistavinani vieraista kielistä suomalaisia sanoja. Sen sijaan olen seitsemän päivää elänyt omassa turistikuplassani, jossa minä en ole ymmärtänyt muita ja olen kuvitellut, että muut eivät ymmärrä minua. Lisäksi Taipeissa matkatessani olen tuntenut olevani erilainen kuin paikalliset, niin ulkonäöltäni kuin tavoiltani. Nyt valkonaamoja on taas joka kadunkulmassa, ja Lumisen virran miehestä tuttu aussiaksentti valtaa alaa.

Toisaalta on huojentavaa matkustaa maahan, jonka kieltä puhuu. Samalla se tarkoittaa sitä, että minä olen se, joka ei osaa kieltä yhtä hyvin kuin keskustelukumppani. Tilanne kääntyy päälaelleen: minusta tulee se, jota huomaamatta pidetään ihan vähän tyhmänä, koska en puhu kieltä yhtä sujuvasti. Tänään kierrellessäni viimeisiä tunteja Taipeissa näin miehen, joka kantoi pientä kokoontaitettavaa pöytää ja muutamia kirjasia. Hän istui joka päivä hostellini lähellä pienen patsaan ja koristeltujen kirjasten kanssa. En vieläkään tiedä, myikö hän jotakin.

Kun hän raahasi painavaa pöytää hitaasti puurtaen, aloin miettiä, mitä hän ajattelee. Päässäni kuvittelin, että hän ei varmaankaan puhu englantia eli hänen päässään ei liiku mitään syvällisiä ajatuksia. Sitten tajusin, kuinka tyhmältä se kuulostaa ja yritin ymmärtää, että hän ei ole mikään yksinkertainen aasialainen, yksi miljardeista, vaan yksilö siinä missä muutkin. Siinä missä minäkin. Ehkä Taipeissa tunsin olevani enemmän yksilö, sillä olin niin erilainen. Ehkä kaipaan nyt tuota yksilöllisyyttä, jonka jätän taakseni.