Lento meni tällä kertaa sujuvammin kuin aikaisemmin. Se johtui osaksi siitä, että olin nukkunut edellisenä yönä paremmin kuin viimeksi ja osaksi siitä, että kone oli uudempi, tilavampi ja siinä oli oma näyttöruutu, josta saattoi katsoa elokuvia. Lentokoneruoka oli vieläkin yhtä vastenmielistä ja se tuli aina silloin kun olin saanut puoleksi unen päästä kiinni.
Taipein lentokentälle lähtevässä bussissa tapasin saksalaisen opiskelijan, joka suorittaa maisterin tutkintoaan Sydneyn yliopistossa. Kyselin häneltä vähän käytännön järjestelyistä, ja hän opasti minua, kun viimein saavuimme Sydneyn lentokentälle. Koneen laskeutuessa näin Sydneyn kuuluisan oopperatalon ja yleisnäkymän kaupungista. Talot näyttivät harmailta tummien pilvien alla ja tihkusade täplitti ikkunan. Lämpötila kaupungissa oli 14 astetta.
Kun astuin ulkoilmaan Sydneyn juna-asemalla, kolea tuuli kotutti paljaita jalkojani. Muut ihmiset olivat talvivaatteissa, minulla oli päälläni shortsit. Oikeastaan ilma oli virkistävä Taipein kuuman painostavuuden jälkeen. Nyt kun istun Newcastleen menevässä junassa, aurinko pilkistää pilven takaa, mutta maisemat ovat radan varrella karuja ja likaisia. Lentokentän vessassa huomasin, että en enää ole siistissä Taipeissa.
Aseman kaupasta ostin elämäni kalleimman Mars-patukan: 2,5 dollaria, eli noin puolitoista euroa. Pitää tarkistaa normaalista marketistä, paljonko ne siellä maksavat. Pikku Amerikka ainakin aluksi vaikuttaa nimensä veroiselta, sillä junakäytävän toisella puolella istuva mies syö evääkseen sämpylää – jossa on sipsejä täytteenä.
Olen tyytyväinen, että matkusteluni taukoaa hetkeksi. Lentokentällä istuminen ja lentomatkustaminen yleensä on väsyttävää ja loppujen lopuksi todella tylsää. Nousut ja laskut eivät jaksa enää kiinnostaa ensimmäisten jälkeen, koneessa ei saa nukuttua ja kuiva ilma kuivattaa ilmatiet. Ongelmansa kullakin. Nyt pitää vain löytää hostelli, heittää tavarat sinne ja alkaa etsimään asuntoa. En vielä ole ihan varma, haluanko asua lähellä rantaa vai lähellä yliopistoa. Monet suosittelevat rantaa, mutta joudun matkaamaan melkein joka päivä yliopistolle, mikä tulee kalliiksi. Harmi, ettei Australiassa harrasteta pyöräilyä samassa mittakaavassa kuin kotona.
Ihmiset näyttävät samanlaisilta kuin kotona – niin hyvässä kuin pahassakin. Murjottavat teinit kulkevat kulmat kurtussa ja housut puolitangossa, murjottavat vanhukset kulkevat selkä kyyryssä ja keppi kainalossa. Juna-asemalla sain sentään kuulla ensimmäisen G'dayn ja se tulikin semmoisella antaumuksella, että aamupalaverissa oli varmaan teroitettu ensivaikutelman tärkeyttä. Kun kuulen ensimmäisen crikeyn piirrän ristin seinään.
Kasvusto ulkona näyttää aika tavalla erilaiselta kuin Suomessa. Nahkealehtiset kasvit ovat vallalla, muutamia palmuja kasvaa siellä täällä, mutta kasvit eivät näytä samalla tapaa villiintyneiltä kuin Taiwanin maaseudulla, missä metsä oli subtrooppista viidakkoa. Suurimmassa osassa puita on lehdet, vaikka eletään sydäntalvea. Ilman puolesta Australian talvi vaikuttaa kuulaalta alkusyksyn päivältä. En tosin tiedä, onko tämänhetkinen ilma poikkeuksellinen vai tavanomainen.
Australialainen aksentti kuulostaa korviin mukavammalta kuin amerikkalainen. Saa nähdä, kuinka lujasti se tarttuu ja minkälainen sekasikiö omasta aksentistani tulee. Ehkä tärkeää on säilyttää monimuotoisuus ja valita jokaiseen tilanteeseen sopiva variantti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti