Se, joka keksi sanonnan, että matka on yhtä tärkeä kuin määränpää, ei selvästikään ollut lentänyt toiselle puolen maailmaa. Kun sillipurkki lähti Amsterdamista, ei minua enää jaksanut kiinnostaa alapuolen maisemat tai lentokoneen nousut ja laskut. Minusta oli tullut jossain Benelux-maiden yllä parkkiintunut lentomatkustaja, joka halusi vain päästä perille.
Koti-ikävä oli myös ilmeisesti iskenyt, sillä vieraiden ihmisten puhe kuulosti aina välillä suomalaiselta. Erotin kiinalaisten puheesta yksittäisiä sanoja, jotka tulkitsin suomeksi. Kerran kuulin kokonaisen suomenkielisen keskustelun aasialaisen näköisten miesten suusta, mutta kun katsoin heidän laukkujaan, niihin olikin merkitty lähtöosoitteeksi Suomi. En varmaan koskaan saa tietää, mitä kieltä he oikeasti puhuivat.
Taipei oli ensikosketuksena aika järkytys. Kirjoissa aina kuvaillaan, miten lentokoneesta astuvan päähenkilön kasvoille iskeytyy kuuman ilman seinämä. Ihan noin dramaattisesti en omaa kokemustani voi kuvata: pikemminkin minusta tuntui kuin sadan rekan pakoputket olisi suunnattu päin naamaani. Ilma tuoksui saasteiselta kasvihuoneelta.
Bussi pääasemalle maksoi 125 TWD:tä, eli noin kolme euroa. Neljänkymmenen minuutin aikana ehti nähdä Taiwanin ja Taipein menneisyyttä: rumat betonikerrostalot oli ladottu vierekkäin niin tiuhaan, että keskimmäisiin ei paistanut aurinko missään vaiheessa. Keskustassa oli puolestaan vierekkäin viidakkorauniolta näyttäviä vanhempia taloja ja komeita lasipalatseja.
Hintataso näytti kauttaaltaan olevan aika lailla Suomen suuntainen. Stockmannin kaltaisen tavaratalon hinnasto oli samaa luokkaa. Kadunvarsilla oli pikkukojuja lähes joka makuun. Tai oikeastaan pikkukaupat olivat kadunvarsia, sillä melkein autotielle asti kauppiaat olivat levittäneet tarjottaviaan.
Huomenna on suunnitelmissa mennä Taipein eläintarhaan. Minulla on seitsemän päivää aikaa täällä kasvihuoneessa, ja suunnitelma on tehdä jokainen päivä yksi isompi retki ympäri Taipeita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti