Lähdön hetki on käsillä

Viimeinen päivä. Viimeiset tunnit. Viikko Taipeissa on kohta ohi. Nyt alkaa se todellinen matka, jonka aloitin Suomesta. Tähän asti olen ollut turisti, joka on suojassa kulttuurishokilta kalastajanhattunsa ja karttansa takana. Torstaina kello 11 astun Australian maaperälle, jolla vietän seuraavat kuusi kuukautta.

Sain Taipeista monia mukavia muistoja. Onnekseni tapasin hostellissa ihmisiä, joiden kanssa kiersin aluksi Taipeita, sitten vähän Taiwaniakin. Yksin kokemus olisi tuskin ollut puoliakaan tästä. Tänä aamuna Danny suuntasi kohti Hualienia enkä voi muuta kuin toivoa, että hän löytää jostakin matkakumppanin. J.P. on jossakin, ehkä matkalla kohti kotoista Kanadaa. Lee luultavasti lilluu poreammeessaan ökyhotellissaan. Minä istun hostellin aulassa, hikoilen kuin sika ja valmistaudun seuraavaan etappiin.

En voi sanoa, että odottaisin innolla lentämistä. Tänne tullessa olin valvonut yhden yön, jännitin ja söin epätasaisesti. Ehkä nyt , paremmin levänneenä, China Airlinesin lentävä tonnikalapurkki ei tunnu niin vastenmieliseltä. Luulen, että Australian kylmyys tulee minulle samanlaisena yllätyksenä kuin Taipein kuumuus oli alussa. Onneksi minulla on välihousut ja lapasetkin mukana. Kehoni pitää vain unohtaa tämä viikonmittainen hidas haudutus, niin sopeudun varmasti Australian talveen.

”Koti on siellä, missä itse on”, sanoi joku ystävistäni. Minä sanoin, että koti on siellä missä koneeni on. Ehkä molemmissa on jotain perää. Minulla ei ole muuta määränpäätä kuin Newcastlen hostelli kahdeksi yöksi ja minusta tuntuu kuin minun pitäisi hetkeksi päästää itseni leijumaan Taipein ja Newcastlen välille. Kun palasin Taichungista pieneen huoneeseeni täällä Taipeissa, minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Kuumaan, kosteaan, moskiittojen riivaamaan minikotiin, mutta kotiin yhtä kaikki. Nyt olen hetken taas koditon, enkä pidä tunteesta samalla tapaa kuin monet matkaajat. Ehkä kyse on luonteenpiirteestä, ehkä siitä, että vasta aloittelen uraani.

Minun piti palata jostakin, että voin lähteä johonkin. Näin se lyhyesti tapahtui: Hyppäsimme Sun moon laken turistirysästä bussiin, joka hurautti Taichungiin. Kaupunki oli samantapainen kuin Taipein harmaat ja masentavat osat. Jätimme tavarat rautatieasemalle säilytykseen ja lähdimme etsimään kauppakeskusta, sillä Danny halusi ostaa uuden kameran. Pienen kiertelyn ja monien viittomakielisten keskustelujen jälkeen löysimme 12-kerroksisen tavaratalon, joka vaikutti lupaavalta. Alakerran elektroniikkaosasto oli kuitenkin vähäpätöinen ja kaikki muut kerrokset olivat täynnä vaatteita.

Kaksi asiaa olen oppinut taiwanilaisista: he rakastavat tanssimista ja vaatteita. Tavaratalot on täynnä tyylikkäitä vaatteita ja ostoskeskukset täynnä oudosti vääntelehtiviä teinejä. Jos kulkee juna-aseman ostoskatuja, vastaan tulee nuorisoryhmiä, jotka harjoittelevat koreografioita pienen kaiuttimen suoltaessa uusimpia tanssihittejä. Sitä, missä he esittävät liikkeensä, en ole vielä saanut selville. Tekemisenä se vaikuttaa kuitenkin tervehenkisemmältä kuin kaduilla syljeskeleminen, mitä suomalaiset teinit tuntuvat harrastavan.

Taichungissa teinejä ei näkynyt niin monia, mutta siellä ei näkynyt myöskään Dannyn hakemaa kamerakauppaa. Tilanne alkoi selvitä, kun saimme kuulla, että kymmenen minuutin bussimatkan päässä on Nova-elektroniikkakeskus, johon kaikki alan liikkeet ovat keskittyneet. Pähkäiltyämme hetken ehdimmekö takaisin ennen bussimme lähtöä, päätimme ottaa riskin ja hypätä linja-autoon. Matka maksoi 20 dollaria (terveisiä Koskilinjoille), mutta vaikeutena oli osata nousta pois oikealla asemalla. Tässä bussissa seuraavan aseman nimi näkyi vain kiinaksi, joten meidän piti silmä kovana etsiä katujen vilinästä sopivan näköinen kauppa ja pompata pystyyn.

Lopulta matka meni sujuvasti ja löysimme Novan. Se käsitti ainakin kolme kerrosta ja jokainen kerros oli täynnä pieniä liikkeitä, joissa myytiin tietokoneita, niiden komponentteja ja kaikkea elektronista maan ja taivaan välillä. Danny kyseli malliaan jokaiselta tiskiltä ja lopulta tärppäsi. Panasonic oli täällä halvempi kuin Kanadassa, joten kaupat näyttivät varmoilta. Hänen piti kuitenkin tarkistaa kaikki loputkin kauppiaat, jotta hän saisi varmasti parhaan tarjouksen. Aikaa kului ja minä aloin epäillä ehdimmekö takaisin ajoissa.

Ottomaatti nikotteli, myyjällä kesti ikuisuuden tulostaa kuitti ja ainakin kaksi löytää sopivankokoinen pussi. Bussi 81 tuli varsin pian, mutta se tuntui kiemurtelevan eri reittiä ja viisari läheni uhkaavasti kuutta, jolloin meidän piti olla bussiasemalla. Siinä odotellessa takapenkiltä nousi eteläafrikkalainen herrasmies, joka tuli juttelemaan ja kertoi opettavansa englantia Taichungissa. Ei-aasialaiset tuntevat siis jonkinlaista veljeyttä ja kiinnostusta toistensa tarinoita kohtaan. Saavuimme juna-asemalle, heitimme hyvästit eteläafrikkalaiselle tuttavuudellemme ja kaappasimme rinkat kantoon. Juoksimme kohti kaupungin sydäntä ja väistelimme takseja ja skoottereita.

Olin kuitenkin murehtinut taas turhaan, sillä saavuimme paikalle ainakin pari minuuttia ennen. Pian istuimmekin valtavilla nojatuoleilla, joissa oli hierontatoiminto, oma näyttö ja peliohjain. Näytöstä sai valittua elokuvia, televisiokanavoita ja Nintendon klassikoita. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia pelasin Megaman X3:sta, Mario Kartia ja muita pelejä, joiden parissa kasvoin. Matka kustansi 230 dollaria eli vähän alle kuusi euroa.

Illalla kävimme Dannyn kanssa katsomassa Shanghain läheisessä Vieshow-teatterissa. Olimme ainoat katsojat, joten saimme nauttia yksityisesityksestä. Ilmastointi puhalsi kylmää ilmaa koko elokuvan ajan, joten lopussa varpaat alkoivat olla jäässä. Miellyttävä 29 asteen yöilma lämmitti kuitenkin nopeasti.

Kello on nyt 15.15. Lento lähtee vasta 23:n jälkeen. Vielä on siis monta tuntia ennen lähtöä. Seuraavaksi taidan etsiä itselleni ruokaa ja ostaa vähän matkaevästä. Taskussa on vielä 230 dollaria, joilla pitäisi irrota mahantäytettä tarpeeksi.